Toimittajalta: Naapureita ja muukalaisia – Eurooppaa suomalaisittain

Yhteinen Eurooppamme on täynnä muukalaisia, joista on tullut naapureitamme – mutta myös naapureita, jotka ovat jääneet muukalaisiksi. Tämän huomasi kotikulmillaan EU-erikoistoimittaja Susanna Turunen.

Eurooppa-päivä
Sinisiä ja keltaisia kukkia kedolla
AOP

Huomasitko, että tänään on taas Eurooppa-päivä?

Yhteinen Eurooppa on ollut viime vuodet tiukilla. Euron kriisivuodet tuskin olivat takana, kun tulivat ne miljoona pakolaista. Rahapulassa kamppailevat jäsenmaat olivat jo alkaneet kääntyä sisäänpäin, itsekkyys oli kasvamassa ja populismi nousussa.

EU-maissa henkinen tila on liikkeessä. Suomessakin on alettu laskea, kuka kuuluu joukkoon ja kuka ei – kuka on maassa muukalainen. Mutta onko se sittenkään uusi ilmiö?

Palaan ajatuksissani vuoteen 2012. Eurooppa kulki kohti vaaleja. Islaminuskosta varoitettiin palopuheissa, vaikka suuri muukalaistulva oli vasta tuloillaan. Minun oli aika miettiä missä asuisin.

Olin muuttamassa takaisin Suomeen jouluksi, kuuden Brysselin vuoden jälkeen. Tietokone ja netti olivat auki. Vieressä tuijottivat suuret tummat silmät. Bruno, 50-kiloinen rottweilerini olisi haaste. Se tarvitsisi tilaa.

Silmään pisti viehättävän näköinen vanha puutalo melkein hehtaarin tontilla ja merinäköalalla. Hmm, mitäköhän espoolainen ja citytyttö tekisi maaseudulla Itä-Uudellamaalla – Porvoossa? Bruno tykkäisi ja töihin hurauttaisin kolmessa vartissa. Brysselin ruuhkissa sen ajan sai kulumaan helposti muutamaan kilometriin.

Ei kun tuumasta toimeen. Ostaa päräytin peruskorjattavan talovanhuksen näkemättä. Kaupat tehtiin kesälomalla ennen muuttoa.

Alkukesän aikana maasta oli noussut kukkaa jos jonkin näköistä, mutta väreiltään keltaisia ja sinisiä. Tietysti, ajattelin. Olin ostanut talon suomenruotsalaiselta.

Törmäsin naapuriin postilaatikoilla. Rouvan talo oli ainoa näkyvä naapurini pellon toisella puolella. Alkoi tutustumisjuttelu ja kävi ilmi, että hän sisaruksineen ja serkkuineen oli muuttanut naapurikartanoon sodan jälkeen. He olivat Karjalan evakkoja. Niin on äitinikin, joten kahville vaan matalaan majaani.

– Jaa, tämän näköistäkö täällä sitten on, tuumasi naapurini kohteliaasti katsoen ohi työkalujen, maalipyttyjen ja remonttiroskien.

Kävi ilmi, että suomenruotsalainen perhe, jolta talon ostin ja evakkoperhe luovutetusta Karjalasta eivät yli 60 vuotta kestäneen naapuruuden aikana olleet koskaan käyneet toistensa tuvissa, edes kahvilla. Muukalaisia siis toisilleen.

Tarinat siitä, miten tontteja ja maata lähinaapurustossa oli vuosikymmenien aikana myyty ja ostettu alkoi upota tajuntaani. Keltaiset ja siniset kukat saivat yht'äkkiä suuremman merkityksen.

Aika kulki ja elettiin jo Euroopan pakolaiskriisin vaikeimpia kuukausia. Porvoon keskustassa kuuli epämääräistä murinaa maahanmuuttajista – että tämäkin idylli sitten pilataan. Mieleeni muistui, mitä taloni entinen ostaja oli sanonut kauppakirjoja tehtäessä.

– En olisi myynyt ulkomaalaiselle.

Puhelin soi ja langanpäässä oli iloisesti suomea murtava naisihminen.

– Olemme ostaneet sinun viereisen tontin kartanolta ja tarvitsisimme allekirjoituksesi rakennuslupaa varten.

Sovimme heti tapaamisen ja kahvin merkeissä tutustuin uuteen suomalais-virolaiseen naapuriperheeseeni, joka nyt vuorostaan paukuttaa kallion takana ja yrittää muuttaa jouluksi kotiin, aivan kuten minä viisi vuotta aiemmin. Ja viereiselle tontille rakentaa heidän virolaisystävänsä. Karjalan evakot olivat myyneet ulkomaalaisille.

Ihanaa! Elämää ja naapureita, joilta voi pyytää apua, kipaista kahville ja antaa kalaveteni käyttöön muutamasta kalasta silloin tällöin.

Viisi vuotta on hurahtanut remontoidessa ja peruskorjaus valmistui 100-vuotiaan Suomen kunniaksi viime itsenäisyyspäivänä. Kunhan lumet sulavat alkaa piharemontti, ajattelin.

Viime viikolla astelin tontillani ja katselin, mitä maasta on nousemassa. Moni pensas ja perenna oli saanut siipeensä työkoneiden alla, mutta kyllä sitä sinistä ja keltaista vaan nousee. Antaa nousta. Eipähän tarvitse näin Eurooppa-päivänä vetää lippua salkoon.

Bruno
Susanna Turunen

Rakas Brunoni ehti nauttia tontistaan onneksi useamman vuoden. Bruno viis veisasi kukkien väreistä, rakasti metsänrinteessäni kasvavia mustikoita ja kävi tarpeillaan naapuritontin kalliolla. Olen miettinyt uuden koiran hankkimista, mutta sille täytyy opettaa tontin rajat. Minulla on uudet naapurit.

Eurooppa, jossa kansat ovat kulkeneet mannerta ristiin rastiin satoja vuosia on tehnyt Euroopasta sen mikä se on, kansojen sulatusuunin. Monella on pakolaisvirran jäljiltä nyt yksi tai useampi uusi naapuri – ehkä muukalaiseltakin tuntuva sellainen. Euroopan unionin tavoite on, että elintilasta ei tällä mantereella enää asein tarvitse taistella. Toivottavasti ei mitenkään muutenkaan.

Hyvää Eurooppa-päivää!