Uretaanikerros tekee metallipatista luodon ja paperipyyhe auttaa peruukin tekemisessä – teatterissa lavasteet ja puvut valmistetaan alusta asti itse

Kun suurin osa ihmisistä panee aurinkolasit nenälleen ja valmistautuu kesään, teatterin kulisseissa ajatukset suuntautuvat jo seuraavaan syksyyn.

teatteritaide
Pukusuunnittelija Tellervo Syrjäkari
Riina Mäentausta / Yle

Rauha. Se on ensimmäinen tuntemus, kun ihminen astuu pukusuunnittelija Tellervo Syrjäkarin työhuoneeseen Jyväskylän kaupunginteatterissa. Turkoosi buddha-patsas nököttää työpöydällä. Alvar Aallon suunnitteleman rakennuksen leveistä ja verhottomista ikkunoista valoa tulvii sisään voimalla, jota olisi turha yrittää edes estellä.

Syrjäkari rientää army-henkinen farkkurotsi yllään pöytänsä ääreen ja levittää pöydälle isoja pukuluonnoksia. Hän on tehnyt kuvakartan jokaisesta työn alla olevan Hair-musikaalin hahmosta.

– Olen visuaalinen ihminen ja hahmotan kaiken elämässäni silmieni kautta, hän sanoo.

Kuvakarttaan Syrjäkari on koonnut aineistoa ja ideoita siitä, mitä kunkin esiintyjän puvuissa voisi olla. Yhdessä sarakkeessa hehkuu vesiväreillä maalattu aurinko. Se viittaa avustaja William Nazarenoon.

– Olen listannut tähän fiiliksiä, mitä minulle on tullut. Nazarenolla on upea afrotukka, joka harjoituksissa on ollut piilossa lippiksen alla. Olen tähän kirjoittanut "afro auki, aurinko paistamaan", Syrjäkari kertoo.

Tarina helpottaa näyttelemistä, mutta myös puvustusta

Jyväskylän kaupunginteatterissa käy ennen kesälomakautta kova kuhina. Kuluva näytöskausi on päättymässä, mutta tähtäin on suunnattu jo ensi syksyyn. Silloin päänäyttämöllä esitetään yksi 1960-luvun ajankuva, Hair-musikaali. Sen ovat käsikirjoittaneet James Rado ja Gerome Ragni. Musikaalin sävelsi Galt Macdermot, ja se esitettiin ensimmäisen kerran vuonna 1967 Yhdysvalloissa.

Jyväskylän kaupunginteatterin esitys on kymmenes kerta, kun Hair-musikaali esitetään Suomessa ammattiteatterissa. Ensimmäisen kerran Hair esitettiin Suomessa lähes 40 vuotta sitten Tampereen Teatterikesässä.

Hair-musikaalin budjetti on noin 350 000 euroa. Tähän ei sisälly vakituisten näyttelijöiden eikä teknisen henkilökunnan palkkoja. Esityksen lavasteet, puvut ja kampaukset valmistetaan lähtökohtaisesti kaikki teatterilla. Asujen osalta hankintoja tehdään myös kirpputorilta. Vaatteita muokataan omassa ompelimossa.

Syrjäkarin mukaan hippiaatteen ja kulttuurin pitää näkyä puvustuksessa. Yhdysvalloissa 1960-luvun lopulla hippiliikettä leimasi eritoten Vietnamin sodan vastustaminen. Sen tähden farkuissa ja koruissa näkyy esimerkiksi peace-merkkejä.

Puvustettavaa musikaalissa riittää. Näyttelijöitä on yhteensä 21, mutta asukokonaisuuksia noin 75. Käytännössä pukujen suunnittelu ja toteutus pitää aloittaa noin vuosi ennen esitystä. Pukujen pitää olla valmiita ennen kuin teatterin ihmiset jäävät kesälomille. Valmiita pukuja tarvitaan jo harjoituksissa, sillä myös niiden pukemista ja vaihtamista pitää harjoitella.

Pukusuunnittelija Tellervo Syrjäkari
Pukusuunnittelija Tellervo Syrjäkari hahmottaa asioita visuaalisesti. Työ teatterilla on välillä kiireistä, minkä vuoksi työhuoneessa pitää olla seesteinen tunnelma.Riina Mäentausta / Yle

Syrjäkarin puhe pulppuaa innostuneena. Hän kertoo, kuinka Hair-musikaali etenee ripeässä tahdissa biisistä biisiin, eikä näyttelijöille on välttämättä aina kovin paljon vuorosanoja. Tämän vuoksi pukusuunnittelija ja näyttelijät ovat yhdessä rakentaneet hahmoille tarinan, joka helpottaa roolin tulkitsemista.

– Esimerkiksi yksi näyttelijöistämme rakensi roolihahmolleen tarinan veljestä, joka kuoli Vietnamin sodassa. Tämä antaa hahmolle ikään kuin syyn vastustaa sotaa , Syrjäkari kertoo.

Tarinasta Syrjäkari sai itsekin idean. Hän suunnitteli medaljongin, jonka sisään koruvastaava Inga Lingelöf laittoi kuvitteellisen veljen kuvan. Koru kulkee musikaalissa näyttelijän kaulassa ja auttaa tulkitsemaan hahmoa.

Puvustus on lukemattomien keskustelujen ja näkemysten summa. Puvustuksen suunnitteluun osallistuvat pukusuunnittelijan lisäksi monet muutkin, esimerkiksi musikaalin ohjaaja. Lisäksi pukusuunnittelija käy keskusteluja esimerkiksi näyttelijöiden, ompelijoiden ja kampaajien kesken.

Syrjäkarille on tärkeää, että asioita tehdään työryhmävetoisesti. Esimerkiksi ompelimon työntekijöiden kanssa yhteistyö on tiivistä.

– Teatteri on aina ryhmätyötä, hän huomauttaa.

Kampaajan kädenjälki yltää parhaimmillaan roolihahmoon asti

Maalarinteippi katkeaa. Muuten teatterin kampaamossa on hiirenhiljaista. Kampaaja-maskeeraaja Minttu Minkkinen opettaa peruukin tekemistä kollegoilleen Suvi Taipaleelle ja Anniina Saarelle.

– Joka vuosi teemme esityksiin peruukkeja, mutta määrä vaihtelee. Nyt Hairiin on tulossa tällä tietoa neljä peruukkia, Minkkinen kertoo ja lisää käsipaperia mallinuken pään takaraivolle.

Peruukkia tehdään teatterin kampaamossa
Teatterissa valmistetaan tarpeen mukaan myös peruukit itse. Usein sama peruukki pääsee uudestaan lavalle monessa eri esityksessä.Riina Mäentausta / Yle

Peruukin tekemisessä pitää huomioida paljon eri asioita, esimerkiksi näyttelijän pään muoto. Sen vuoksi Minkkinen tuunaa nyt mallinuken päätä vastaamaan paremmin miesnäyttelijän kallonmuotoa.

– Jos näyttelijä joutuu esimerkiksi riehukaan lavalla, niin se pitää ottaa huomioon peruukkia tehdessä, Minkkinen kertoo.

Teatterissa puvut esityksiin tehdään itse. Sama koskee peruukkeja. Yhden peruukin tekemiseen menee aikaa viikon verran. Tehty työ ei mene hukkaan, sillä peruukit säilytetään tulevaisuuden varalle.

– Varastosta käytämme niin paljon kuin pystyy. Se on paitsi kustannusasia, myös ideologinen valinta – miksi tehdä uutta, jos voi hyödyntää vanhaa, sanoo kampaaja-maskeeraaja Suvi Taipale.

Minkkinen on työskennellyt vuosia maskeeraajana ja kampaajana. Hänestä tuntuu, että kampaajan työn merkitys on korostunut kymmenessä vuodessa.

– Proggikset kasvavat koko ajan. Samalla visuaalisuudesta tulee yhä tärkeämpää. Tämä heijastuu kampaajan rooliin, Minkkinen pohtii työnsä muuttumista.

Kampaajan työssä pitää osata paljon muutakin kuin pelkästään tehdä kampauksia ja leikata hiuksia. Esimerkiksi teatterissa kampaajan työ vaikuttaa roolihahmon luomiseen. Kampaus on osa puvustusta, minkä vuoksi kampaaja tekee tiiviisti yhteistyötä pukusuunnittelijan kanssa.

Peruukin tekijä Minttu Minkkinen
Kampaaja-maskeeraaja Minttu Minkkinen auttaa omalla työllään näyttelijää pääsemään roolihahmonsa nahkoihin.Riina Mäentausta / Yle

Kampaaja voi omalla työllään auttaa myös näyttelijää hahmon omaksumisessa. Samalla kun näyttelijä istuu kampaajan tuolissa kammattavana ja meikattavana, voivat näyttelijä ja kampaaja keskustella hahmosta – mitä tämä ajattelee tietystä asiasta tai miten hän käyttäytyy esimerkiksi silloin, kun kohtaa vastoinkäymisiä.

Metallisepän ja puusepän pitää hallita omat ja muiden materiaalit

Kulmahiomakone ulvoo. Kipinät lentelevät, kun metalliseppä Ossi Leinonen hitsaa lavasteiden rappuasetelmien metallista runkoa.

– En pikkupoikana kyllä ajatellut, että olen joskus teatterilla hommissa, Leinonen naurahtaa ja riisuu hitsausmaskinsa.

Jyväskylän kaupunginteatterissa on 60 vakituista työntekijää. Joukkoon mahtuu muitakin kuin näyttelijöitä ja taiteellista henkilökuntaa, joita on yhteensä 24. Teknistä henkilökuntaa on parisenkymmentä, ja heihin luetaan muun muassa kampaamon, ompelimon ja verstaan työntekijät. Loput työskentelevät hallinnossa, tiedotuksessa, markkinoinnissa ja muissa toimistotehtävissä. Kaupunginteatteri työllistää myös joukon avustajia, muusikoita ja tilapäisiä työntekijöitä.

Vuonna 2010 syksyllä Leinonen oli harjoittelussa kaupunginteatterilla. Uudestaan hän palasi verstaalle töihin elokuussa 2011. Aikaisemmin Leinonen oli töissä rakennuksilla. Hän kokee, että niistä kokemuksista on ollut hyötyä nykyisessä työssä. Rakennuksilla oppi ennakoivasti hahmottamaan kokonaisuuksia ja sitä, mitä on tekemässä.

Ossi Leinonen työskentelee teatterin lavastamossa
Työ teatterin lavastamossa on lisännyt metalliseppä Ossi Leinosen tietämystä eri materiaaleista.

Leinosen mukaan työ lavastamossa opettaa tekijäänsä. Esimerkiksi tietämys materiaaleista on kasvanut. Lavastamossa eli verstaassa metalliseppä vastaa pääasiassa hitsaamisesta, mutta joskus puusepänkin täytyy tarttua hitsipilliin. Lisäksi puu- ja metallisepät rakentavat monista muistakin materiaalista, kuin vain puusta tai metallista, esimerkiksi vaahtomuovista ja kumista.

Uuden lavastuksen suunnitteleminen on aluksi aina arvoitus materiaalien osalta.

– Se on aina mysteeri, kun tulee uusi juttu. Sitten pähkäillään yhdessä, mistä materiaaleista lavasteet voisi tehdä. Samanlaista päivää ei tässä työssä ole, Leinonen tuumaa.

Hänelle on aikaisempien esitysten lavasteista jäänyt mieleen luoto Myrskyluodon Maija -musikaalista. Siinä metallisen rakenteen päälle tehtiin uretaanimuotoilu.

– Rakennelma muuttui täysin. Se ei ollut enää pelkkä metallipatti. Se onnistui hyvin, Leinonen toteaa tyytyväisenä.

Verstaassa huumori lentää ja roolit menevät välillä sekaisin

Jos olet tekiämies, sinä närkästyt. Lause lukee verstaan liukuovessa monen muun lentävän ajatuksen lisäksi.

Puuseppä Henry Vatiaista ja Matti Salmelaa naurattaa. Seinän eteen pysähtyvät järjestelmällisesti kaikki vieraat, jotka tulevat tutustumaan kaupunginteatterin toimintaan. Seinä kiinnostaa kuulemma enemmän kuin se, mitä lavastamon väki saa aikaiseksi.

– Se on meidän verstaamme kuvatuin kohde, miehet veistelevät.

Huhtikuusta asti Vatiainen ja Salmela ovat Leinosen tavoin rakentaneet Hair-musikaalin lavasteita. Tulevat rakenteet ovat isoja ja vaativia, sillä niitä on esityksen aikana pystyttävä liikuttelemaan, nostamaan ja laskemaan.

Jyväksylän kaupunginteatterin lavastamon seinässä lukee lentäviä lauseita
Jyväskylän kaupunginteatterilla käy aika ajoin vierasryhmiä. Lavastamon seinän voimalauseet ovat yksi kuvatuimmista kohteista.Riina Mäentausta / Yle

Verrattuna esimerkiksi peruukkiin lavasteiden elinkaari on lyhyt. Usein ne ovat käytössä puolesta vuodesta vuoteen. Kun tulee uusi esitys, tarvitaan myös uudet lavasteet. Erilaisten teknisten ongelmien ratkaiseminen on kuitenkin työn suola.

– Olemme tehneet lavasteita niin pitkään, ettei niihin enää kiinny. Vähän saa kuitenkin aina välillä olla ylpeä, että onnistuu luomaan toimivan rakennelman erilaisten suunnitelmien pohjalta, Matti Salmela toteaa.

Salmelaa viehättää lavasteiden rakentamisessa työn haastavuus ja vaihtelevuus. Ideat lavastuksesta voivat syntyä runsas vuosikin ennen esitystä. Verstaassa lavasteita rakennetaan tavallisesti kahdesta kolmeen kuukautta riippuen siitä, onko kyseessä ison vain pienen näyttämän lavastus. Jokainen työ on uusi juttu, eikä koskaan tehdään samanlaista.

Jyväskylän kaupunginteatterin työntekijöitä lavastamossa
Puusepät Henry Vatiainen (vas.) ja Matti Salmela nauttivat siitä, että saavat työssään ratkoa teknisiä ongelmia.Riina Mäentausta / Yle

Samalla isojen rakenteiden valmistaminen käy välillä kropan päälle, sillä niitä joudutaan nostamaan ihmisvoimin. Teatterirakennus ei ikänsä puolesta enää vastaa teknisesti vaatimuksia, joita lavasteiden suuri koko asettaa.

Lavasteiden tie suunnitelmista toteutukseen on välillä pitkä. Työ teatterin verstaassa on opettanut Salmelalle joustavuutta.

– Minä olen joskus kuvannut sitä ajatuksella, että kun taide ja tekniikka kohtaavat, niin joskus voi kipinä syntyä, Salmela hymähtää.