Maria Petterssonin kolumni: Usko ihmisen hyvyyteen pelastaa, usko pahuuteen tappaa

Uskommeko, että ihminen on katastrofitilanteessa pohjimmiltaan hyvä ja toimisi järkevästi ja auttaisi hädässä vielä enemmän kärsiviä? Kannattaisi uskoa, kirjoittaa Maria Pettersson.

onnettomuudet
Maria Pettersson
Maria PetterssonJussi Nahkuri / Yle

Toisen maailmansodan Lontoossa osattiin odottaa pommituksia. Ja tosiaan, syyskuun seitsemäntenä 1940 Luftwaffe alkoi moukaroida kaupunkia 57 päivää ja yötä kestäneessä operaatiossa, jolle brittimedia antaisi nimen The Blitz, salama.

Armeija ja viranomaiset olivat jo pitkään pohtineet, mitä Lontoossa tapahtuu, kun sitä aletaan pommittaa. Asiantuntijat olivat yksimielisiä: Siviiliväestön keskuudessa puhkeaisi paniikki. Ihmiset taantuisivat pelokkaiksi lapsiksi ja alkaisivat noudattaa alkukantaisimpia vaistojaan: paeta, piiloutua, ryöstellä.

18 ansioitunutta psykiatria varoitti vuonna 1938, että 3-4 miljoonaa brittiä tulisi pommituksista täysin hulluksi, mitä se sitten tarkoittikaan. Pääministeri Winston Churchill pelkäsi, että kansalaiset muodostaisivat panikoivia tai mahdollisesti verenhimoisia laumoja, jotka uhkaisivat jopa omaa armeijaa. Historioitsija Mark Connellyn mukaan työväenluokkaa pidettiin erityisen räjähdysherkkänä sekä alttiina paniikille ja masennukselle. Suurissa väestönsuojissa voisi tapahtua kaikenlaista vallankumoukseen tähtäävää toimintaa ja massahysteriaa.

Toisin kävi: suuri osa briteistä yritti jatkaa elämäänsä niin normaalisti kuin mahdollista. Edes pelätty työväenluokka ei alkanut riehua. Churchill kollegoineen oli ihmeissään: Eihän tässä näin pitänyt käydä. Asiantuntijat olivat ennustaneet ihan muuta!

Ihmisten yllättävä rauhallisuus valjastettiin nopeasti propagandakäyttöön, ja pian lyhytfilmit kuvasivat tyyniä lontoolaisia matkalla töihin pommitusten jälkien keskellä rauhallisen miesäänen kertoessa, kuinka kaupungissa ”ei ole nähtävissä paniikkia, pelkoa tai epätoivoa. Lontoo kestää tämän”. Syntyi lentävä lause, jota on toisteltu niin jalkapallotappion kuin terrori-iskujen jälkeen: London can take it, Lontoo kestää kyllä.

Kun kansaa kohtaa hirvittävä onnettomuus, olipa se toisten ihmisten aiheuttama tai luonnonmullistus, meidät ottaa valtaansa alkukantainen selviytymisvaisto.

Miksi Churchill ja psykologit ennustivat ihmisten käytöksen niin väärin?

1900-lvun alkupuoliskolla sosiologiassa, psykologiassa ja katastrofitutkimuksessa oli vallalla ajatus, jonka mukaan katastrofin koittaessa ihminen on ihmiselle susi. Kun kansaa kohtaa hirvittävä onnettomuus, olipa se toisten ihmisten aiheuttama tai luonnonmullistus, meidät ottaa valtaansa alkukantainen selviytymisvaisto. Ihmisyytemme saa väistyä yrittäessämme haalia itsellemme ja perheellemme ruokaa, vettä ja suojaa. Pelkäämme, panikoidumme ja muutumme väkivaltaisiksi. Toisista ihmisistä tulee uhka. On taisteltava tai kuoltava.

Luulo ei pidä paikkaansa. Ajatus ihmisten taantumisesta hirviöiksi elää yhä vahvana esimerkiksi elokuvissa, ja monet poliitikot ja viranomaiset perustavat toimintansa tälle virheelliselle käsitykselle. Harhaluulo kanssaeläjien pahuudesta tappaa ihmisiä ja saattaa aiheuttaa jopa pahempia ongelmia kuin itse katastrofi.

Thaimaan tsunamin jälkeen lehdet ympäri maailmaa kirjoittivat hämmästyneinä ja ihastuksissaan, kuinka paikalliset auttoivat turisteja. Thaimaalaiset olivat menettäneet kotinsa, toimeentulonsa ja mahdollisesti perheensä, mutta he pitivät huolta muista, myös ulkomaalaisista.

Moni suomalainenkin sai todeta, että katastrofin keskellä ihmiset eivät muuttuneet vihamieliseksi heinäsirkkalaumaksi, jonka ainoa tavoite olisi haalia taskuihin kaikki mikä irti lähtee ja pelastaa oma nahka. Apua riitti tuiki tuntemattomille.

Katastrofin sattuessa suurin osa ihmisistä on epäitsekkäitä.

Jotkut ajattelivat, että kyse oli jonkinlaisesta thaimaalaisten kansanluonteesen kuuluvasta lempeydestä tai turismielinkeinoon liittyvästä palvelualttiudesta, mutta he olivat väärässä.

Tutkimukset osoittavat, että katastrofin sattuessa suurin osa ihmisistä on epäitsekkäitä. He asettavat itsensä alttiiksi auttaakseen perheenjäseniä, naapureita tai tuntemattomia. Katastrofitutkija ja sosiologit ovat käyneet läpi materiaalia kymmenien vuosien ajalta, toisen maailmansodan pommituksista tulviin, tornadoihin, myrskyihin ja maanjäristyksiin, ja tulos näyttäisi olevan sama ympäri maailmaa: pahimman hädän sattuessa ihminen on ihmiselle hyvä.

Vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeen New Yorkin kadut täyttyivät vapaaehtoisista, jotka halusivat lähes epätoivoisesti tehdä jotain lähimmäistensä hyväksi. Kokit ja keittäjät jakoivat ruokaa ilmaiseksi. Lääkärit ja terapeutit tarjosivat palvelujaan ilman maksua kuukausien ajan. Papit, rabbit ja imaamit päivystivät vuorokauden ympäri. Polkupyörälähetit alkoivat toimittaa viestejä tuhoalueelle, jossa verkko ei toiminut. Kymmeniätuhansia ammattilaisia terveydenhoitajista metalliseppiin kokoontui auttamaan.

Ilmiö ei ollut uusi, mutta ymmärrys ihmisten käyttäytymisestä katastrofitilanteissa alkoi muuttua vasta 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa, kun tutkijat alkoivat teorioiden sijaan tarkastella, mitä ihmiset ihan oikeasti tekivät.

Tutkija Charles Fritz oli nykyiaikaisen katastrofitutkimuksen uranuurtajia. Vuonna 1957 hän esitteli silloin varsin uuden ajatuksen: ihminen onkin ihmiselle hyvä, erityisesti silloin kun tilanne on vaikea.

"Suurkatastrofeissa tuhannet ihmiset alkavat saapua tuhoalueelle, pystyttävät ensiaputelttoja ja kenttäsairaaloita, järjestävät ruoanjakelua sekä viestintää katastrofialueelta ja -alueelle. Pian alkaa saapua myös vaatteita, lisää elintarvikkeita, makuutarpeita ja muita elämän välttämättömyyksiä. Yleensä ihmisvirta kohti katastrofialuetta on lopulta suurempi kuin virta sieltä pois", kirjoitti Fritz.

Toinen ihmisiä katastrofitilanteissa tarkkaillut tutkija, Enrico Quarantelli, kirjoitti puoli vuosisataa myöhemmin, että "tutkimus on osoittanut ihmisten käyttäytyvän erittäin pelottavissa tilanteissa ja katastrofeissa yhteistyökykyisesti pikemmin kuin kilpailullisesti tai itsekkyyden ajamana, ja vaikka ihmiset saattavat olla peloissaan tai epätoivoisia, ei se juuri koskaan johda sosiaalisen koodiston täyteen murtumiseen."

Hurrikaani Katrina iski New Orleansiin ja Louisianan osavaltioon elokuussa 2005. Se oli Yhdysvaltain historian tuhoisin hurrikaani, joka jätti lähes 80 prosenttia New Orleansista veden alle. Vahvistettuja kuolemantapauksia on noin 1800, minkä lisäksi suuri joukko kadonneiksi ilmoitettuja on todennäköisesti menehtynyt.

Tuhannet ihmiset selvisivät hurrikaanista hengissä, koska tuntemattomat ihmiset pelastivat heidät.

Sen sijaan, että satunnaiset selviytyjät olisivat kiittäneet onneaan siitä, että oma talo säilyi vahingoittumattomana, kääntäneet kylkeä ja jatkaneet telkkarin katsomista, he ryhtyivät toimiin. Kokonainen armada soutuveneistä isoihin moottoriveneisiin lipui kohti katstrofialuetta, ja vapaaehtoiset käyttivät päiväkausia etsien ja pelastaen tuiki tuntemattomia.

Samaan aikaan toiset ihmiset aiheuttivat mahdollisesti satojen uhrien kuoleman.

Poliisissa, valtion virkamiehissä ja mediassa työskenteli ihmisiä, jotka uskoivat ja levittivät perättömiä huhuja siitä, kuinka New Orleansissa riehuu ryöstäviä, raiskaavia ja murhaavia jengejä; kuinka kaupungissa pätee enää viidakon laki; kuinka paha aines on katastrofin myötä ryhtynyt toteuttamaan alhaisimpia viettejään. Viranomaiset ja poliitikot pelkäsivät neworleanslaisia niin paljon, etteivät ryhtyneet tarvittaviin pelastustoimiin. He näkivät uhrit vihollisina.

Ryöstö- ja murhajengit, samoin kuin poliiseja metsästävät tappopartiot, olivat mielikuvituksen tuotetta.

Jengeistä ei tähän päivään mennessä ole löytynyt todisteita. Aseet kyllä paukkuivat ja jokunen päiväkausia katollaan pelastusta odottanut epätoivoinen kohdisti niitä jopa ohi lentäviin helikoptereihin, mutta ryöstö- ja murhajengit, samoin kuin poliiseja metsästävät tappopartiot, olivat mielikuvituksen tuotetta.

Noin 20 000 ihmistä evakuoitiin kammottavassa kunnossa olleelle Superdome-areenalle. Sen katto oli osittain repeytynyt irti myrskyssä, viemärit, ilmastointi ja sähköt lakkasivat toimimasta eikä paikalle saatu riittävästi perustarvikkeita. Olosuhteet olivat epäinhimilliset, mutta viranomaiset eivät antaneet ihmisten poistua pätsistä, jossa viemärit tulvivat ulosteita jo valmiiksi heikkojen, nääntymäisillään olevien ja sairaiden päälle. Sen sijaan he levittivät paikkaansapitämätöntä tietoa areenalle saarretuista uhreista.

Pormestari Ray Nagin väitti, että areenalla oli ”satoja jengiläisiä”, jotka raiskasivat ja murhasivat. Oprah Winfreyn ohjelmassa hän kertoi, kuinka ”ihmiset ovat olleet siellä pirun Superdome-areenalla viisi päivää ruumiiden joukossa ja todistaneet, miten huligaanit tappavat ja raiskaavat ihmisiä.”

Poliisipäällikkö Eddie Compass lisäsi kyynelehtien, että ”siellä oli pikkuvauvoja... Pikkuvauvoja raiskattiin siellä.”

New Orleansiin ei satu apua päiväkausiin. Juomavettä, ruokaa, hygieniatarvikkeita tai lääkkeitä ei toimitettu kaupunkiin lähimainkaan tarpeeksi, ja viikon kuluessa ihmisten oli pakko hakea niitä autioista, toisinaan puoliksi veden peittämistä kaupoista ja apteekeista.
Kaupungissa tapahtui kyllä myös jonkin verran ryöstelyä. Elektroniikkaa ja jopa autoja varastettiin – varkaissa kävivät paitsi jotkut kaupunkilaiset myös poliisit, jotka oli lähetetty lopettamaan ryöstely. Mutta miksi uutisjuttu toisensa jälkeen kertoi varastetusta elektroniikasta, vaikka samaan aikaan kymmenettuhannet olivat kuolla kuumuuteen ja nestehukkaan, satoja ihmisiä oli menehtynyt ja kateissa, kokonainen vanhainkoti asukkaineen oli jäänyt veden alle, likaisessa vedessä kellui pikkulasten ruumiita ja kaupunki, osavaltio sekä liittovaltio epäonnistuivat pelastustoimissa päivästä toiseen?

New Orleans oli pitkän kärsinyt korkeasta rikollisuudesta, mutta myytti ihmishirviöiden kansoittamasta kaupungista oli viranomaisten keksimä ja median levittämä. Hysteerinen pelko ryöstelystä ylitti kaikki järjen rajat. Kolme päivää hurrikaanin jälkeen Nagin ja kuvernööri Kathleen Blanco antoivat poliisille ja kansalliskaartille tehtäväksi lopettaa ryöstely. Sen sijaan, että kaikki mahdolliset resurssit olisi valjastettu ihmisten auttamiseen ja evakuointiin sekä kateissa olevien etsimiseen, päätettiin ryhtyä vahtimaan omaisuutta.

”Olen pyytänyt 40 000 ihmisen lisävoimat. Heillä on M16-rynnäkkökiväärit ampumavalmiina. Minulla on viesti roistoille: Nämä joukot osaavat tähdätä ja ampua, ja tekevät sen enemmän kuin mielellään mikäli tarve on, ja uskon että on”, Blanco sanoi tiedotustilaisuudessa samaan aikaan kuin ihmisiä kuoli riittämättömien pelastustoimien takia. Omaisuuden turvaaminen oli ihmishenkien turvaamista tärkeämpää.

Miksi osa ihmisistä alkoi pelastaa tuntemattomia, toinen osa pelätä heitä?

Ensimmäinen selitys löytyy ihmiskäsityksestä. Pelastajat uskoivat, että uhrit olivat ihan normaaleja ihmisiä kammottavassa tilanteessa. Jos tuuri olisi ollut huonompi, he olisivat itse päätyneet samaan jamaan. Olisivatko he alkaneet murhailla ja raiskailla ihmisiä? Eivät tietenkään.

Pelkääjät taas eivät kyenneet näkemään, että kyse oli tavallisista ihmisistä, uhreista, jotka olivat paitsi liian huonossa kunnossa murhakekkereihin myös täydellisen haluttomia ryhtymään mihinkään sellaiseen. Niin kuin normaalit ihmiset nyt ovat. Ensimmäinen ihmiskäsitys pelasti henkiä, toinen tappoi viattomia.

Toinen syy löytyy ilmiöstä, jota katastrofitutkijat kutsuvat nimellä elite panic, eliitin paniikki.

San Franciscon maanjäristys vuonna 1906 oli ennennäkemätön katastrofi Yhdysvalloissa. Järistys ja sitä seuranneet tulipalot tuhosivat kaupungin, tappoivat yli 3000 ja jättivät neljännesmiljoonan kodittomaksi. Mitä teki San Franciscon pormestari Eugene Schmitz, kun tulipalot riehuivat, ihmisiä lojui loukussa romahtaneiden talojen alla ja vakavasti haavoittuneet olisivat kaivanneet evakuointia ja pikaista hoitoa? Valjasti poliisin ja asevoimat etsimään ja tappamaan jokaisen, jonka nähtiin ”ryöstelevän”. Poliisi teki työtä käskettyä ja todellakin ampui ihmisiä, jotka kävivät hakemassa suljetuista kaupoista ruokaa – kaupoista, jotka kohta tuhoutuisivat tulipaloissa. Pormestari ajatteli, että hänen oli pakko säätää säilyketölkkien varastamisesta kuolemanrangaistus – se oli hänen mielessään ainoa tapa estää kaupunkilaisia muuttumasta ryösteleväksi, murhaavaksi, järjettömäksi ihmismassaksi. Termiä ei silloin tunnettu, mutta kyseessä oli hyvä esimerkki eliitin paniikista.

Kathleen Tierney, sosiologian professori ja Coloradon yliopiston luonnonkatastrofikeskuksen johtaja selittää eliitin paniikin seuraavasti:
Eliitin paniikissa on kyseessä yhteiskunnallisen epäjärjestyksen pelosta sekä mahdollisesti tiedostamattomasta pelosta köyhiä, vähemmistöjä ja maahanmuuttajia kohtaan. Eliitin paniikkiin kuuluu pakkomielteinen pelko ryöstelystä ja omaisuuteen kohdistuvasta rikollisuudesta, valmius käyttää tappavaakin voimaa sekä toiminta huhujen perusteella.

Eliitti uskoo vilpittömäti, että tavalliset kansalaiset alkavat riehua tai ryöstellä holtittomasti, ja toimivat sen mukaan.

Eliitti pelkää, että katastrofitilanne kääntää yhteiskuntajärjestyksen päälaelleen siten, että eliittiin kuuluvat eivät enää hallitse tilannetta tai ihmisiä. Eliitti uskoo vilpittömästi, että tavalliset kansalaiset alkavat riehua tai ryöstellä holtittomasti, ja toimivat sen mukaan. Eliitin edustajat ryhtyvät toimiin, mutta tekevät huonoja ratkaisuja, koska ratkaisut perustuvat heidän pelkoihinsa, eivät todellisuuteen.

Eliittiin kuuluu tässä tapauksessa esimerkiksi johtavia viranomaisia ja päättävissä asemissa olevia ihmisiä kuten poliitikkoja sekä poliisin ja armeijan johtoa, sekä median edustajia jotka vahvistavat vääriä mielikuvia ja monistavat huhuja.

Myös fiktio vahvistaa vääriä mielikuvia: Katastrofielokuvissa rauhallisen järkevästi käyttäytyvät ihmiset eivät näytä yhtä hyvältä kuin verenhimoiset tai panikoituneet massat. Sitä paitsi sankarin pitää olla kylmähermoinen ja urhea, eikä se korostu riittävästi, jos kaikki muutkin toimivat kylmähermoisesti ja urheasti.

Katastrofioloissa eliitin edustajasta saattaa vaikuttaa siltä, että oikeudenmukainen rangaistus vaikkapa tupakkavarkaudesta on kuolema. San Franciscon maanjärsityksen jälkeen näin olikin, kun poliisi ampui tupakkaa varastaneen miehen. Omaisuutta aletaan suojella ihmisiltä, vaikka ensisijaisen tehtävän pitäisi olla suojella ihmisiä. Viranomaiset, jotka normaalioloissa suojelevat kansalaisia, saattavat katastrofin iskiessä nähdä ihmiset uhkana.

Eliittin paniikissa pahiten kärsivät ihmiset, joilla menee jo valmiiksi huonommin. Lontoossa pelättiin epäilyttävää työväenluokkaa ja köyhiä.

New Orleansin tapauksessa CNN:n toimittaja Soledad O’Brien huomautti, että uutiskuvien teksteissä oli selvä ero. Jos ihminen oli valkoinen ja kävi hakemassa kaupasta tavaraa maksamatta, hän ”keräsi perustarpeita”. Jos hän oli musta, hän ”ryösteli”.

Vuoden 2007 Kalifornian tulipaloissa nähtiin iljettävä sivujuonne, kun viranomaiset kieltäytyivät jakamasta hätäapua espanjaa puhuville ja latinoilta näyttäville ihmisille epäillessään näitä paperittomiksi siirtolaisiksi, ja alkoivat pidättää ja heittää maasta ulos paperittomia ihmisiä, jotka kehotusten mukaisesti hakivat suojaa esimekiksi San Diegon stadionilta.

Suuren Kanton maanjäristyksen jälkeen Japanissa vuonna 1923 murhattiin korelaiseen vähemmistöön kuuluvia ja anarkisteja, koska alkoi levitä perätön huhu, että nämä myrkiyttivät kaivoja ja aikoivat käyttää tilaisuutta hyväkseen syöstäkseen eliitin vallasta.

Suomessakin on eliittiä, joka uskoo, että katastrofin sattuessa köyhien massat jyräväät heidät alleen.

Jari Sarasvuo käsitteli Voima-lehdessä (siirryt toiseen palveluun) puolisoni Juhana Petterssonin kirjaa Tuhannen viillon kuolema. Hän kirjoitti tuttaviensa, taloudellisen eliitin edustajien ajatuksista näin: "Minulla on ystäviä, joille nyky-yhteiskunnan tuhoutuminen ei ole kauhukuva vaan todennäköinen skenaario. [...] Vaikuttaa ilmeiseltä, että kataklysmisen tuhon myötä ihmisarvoon ja lain kunnioitukseen perustunut yhteiskunta väistyy vahvimman vallan tieltä. Silloin yksittäisiä rikkaita ei suojele omaisuus, asema tai edes oma armeija. Selviytymisestään taistelevat eloonjääneiden joukot ottavat omansa ja toteuttavat kostonsa."

Mitä siis tekisi suomalainen eliitti, jos Suomeen iskisi katastrofi? Perustaisivatko poliisi, armeija, poliitikot ja media toimintansa todellisuuteen ja tutkimukseen vai vahvoina istuviin mielikuviin?

Eliitin paniikki ei ole väistämätön. On olemassa lukemattomia tapauksia, joissa viranomaiset ja sotilaat ovat pelastaneet ihmisiä järkevällä, loogisella ja inhimillisellä toiminnalla. Tärkein ero eliitin paniikin ja hyvän toiminnan välillä vaikuttaa olevan se, millaisina pidämme toisia ihmisiä. Uskommeko, että tuntemattomat ovat pääasiassa normaaleja, kivoja ihmisiä, samanlaisia kuin me, vai uskommeko, että tuntemattomat muuttuvat hirviöiksi?

Tutkimusten perusteella näytäisi siltä, että mikäli poliitikot ja viranomaiset tuntevat olevansa tasa-arvoinen osa suojelemaansa yhteisöä, on eliitin paniikki helpompi välttää. Pikkkupaikkakunnan poliisi, joka tuntee kyläläiset nimeltä, kutsutaan kaikkien rippijuhliin ja käy sunnuntaina auttelemassa ruohonleikkuussa, ei hädän tullen kuvittele naapurin Leenan ja Tapion muuttuneen hirviöiksi.

Hankalampaa näyttäisi olevan, jos esimerkiksi maan toiselta laidalta lähetetään poliiseja vahvistusjoukoiksi isoon kaupunkiin, jonka asukkaita poliisit eivät tunne ja joiden yhteisöön he eivät koe kuuluvansa. Tämä ei kerro juuri poliisien huonoudesta – sama tapahtuisi todennäköisesti kaikille muillekin, mutta erityisen kirkkaasti se kannattaa muistaa, kun ihmisiä turvaamaan tarkoitetut poliisi, armeija ja poliitikot tekevät päätöksiä muiden suomalaisten turvallisuudesta.

Uskommeko siis, että ihminen on katastrofitilanteessa pohjimmiltaan hyvä? Toivottavasti, eikä vain siksi, että siitä on tutkimustietoa. Usko lajitoverin hyvyyteen pelastaa ihmishenkiä.

Kolumnin lähtenä on käytetty Rebecca Solnitin kirjaa A Paradise Built in Hell.