Janne Saarikiven kolumni: Muisto ja mielikuvitus

Romaani Täällä Pohjantähden alla on muokannut käsitystämme vuoden 1918 tapahtumista. Tarinat muokkaavat käsityksiämme muistakin tapahtumista. Mutta mikä on oikeasti totta, kysyy Janne Saarikivi.

Suomen sisällissota
Janne Saarikivi
Janne SaarikiviJoni Tammela / Yle

Tiedämmekö, mitä Suomessa tapahtui keväällä 1918? En nyt tarkoita sitä, miten asiasta on puhuttu koko kevät ja kirjoitettu kolumneja, vaan sitä, tiedämmekö todella, mitä tapahtui?

Tunnemme kyllä asiaan liittyviä kertomuksia. Esimerkiksi isäni äiti oli tapahtumien silminnäkijä ja kertoi tarinansa. Hän oli kolmevuotias. Kotoa etsittiin viljaa. 80 vuotta myöhemmissä muistoissa lasten sänkyyn oli kätketty jotain. Pian tämän jälkeen isä tuli ilmoittamaan, että hän lähtee nyt Neuvostoliittoon. Isä tuli takaisin kahdeksan vuoden päästä, kun mummo oli jo teini ja kuoli pian sen jälkeen. Kaksi veljeä jäi sille tielle.

Toisaalla samaan aikaan myös äitini äiti oli kolmevuotias. Hän muisti, että Partolan kartanosta piti kiireellä paeta Kaitalan torppaan. Hermostuksissa vaatteita päälle pukenut aikuinen pani kaksi kättä yhteen hihaan. Isoveli surmattiin, isä järkyttyi. Navetta paloi, lehmät kuolivat. Kotona oli sotkua ja varkauden jälkiä kun sinne palattiin.

Järkyttäviä lapsuusmuistoja, sellaisia, joita on tuomittu kertomaan lapsenlapsille vielä kuoleman aattona. Mutta mitä tapahtui todella? Mummojeni muistoissa ei ole Venäjän vallankumousta, eduskunnan hajottamisia, Kerenskiä ja Leniniä tai Mannerheimia. Niissä ei ole ideologioita, punaisia tai valkoisia, ei rintamalinjojen kulkuja tai taistelujen päivämääriä. On vain kaaosta ja menetystä.

Minulle rakkaat vanhat naiset rakensivat muistojen sirpaleista menneisyyden kertomuksia. Äitini äiti rakensi vahvan valkoisen identiteetin ja isäni äiti pikemminkin punaisen, sen avulla, mitä ympärillä kerrottiin. Lapsuusmuistojen ympärille nousi historia, jossa osapuolet taistelivat oikean asian vuoksi. Muistot ja mielikuvitus liittyivät toisiinsa.

Mielikuvitus ei ole todellisuuden vastakohta vaan keino hahmottaa todellisuutta. Jotta sotaa voisi ymmärtää, pitää kuvitella samassa tilanteessa olevien lauma. Jotta ihmisiä voi hallita, heidät pitää panna kuvittelemaan sama todellisuus. Ja yhteiskunnan romahtaminen alkaa siitä, kun ihmiset kuvittelevat liian erilaisia todellisuuksia.

Vuoden 1918 tapahtumista vallitsevaa kuvaa on ehkä eniten luonut romaani Täällä pohjantähden alla_._ Siinä Akseli Koskela radikalisoituu riidellessään torpan maaoikeuksista pappilan kanssa. Teosta kiiteltiin vuosikymmenet siitä, miten se antoi punaiselle osapuolelle äänen. Toisaalta tutkimus on osoittanut, että vuoden 1918 alla ei ollut yhtään tapausta, jossa torppien maita otettiin takaisin emätilan käyttöön, ja että torppareita oli valkoisissa vähintään sen mitä punaisissakin.

Vuonna 1918 asiat eivät olleet siten kuin Pohjantähdessä, äitini äidin muistossa, tai isäni äidin muistoissa. Mutta minä ja miljoonat muut olemme rakentaneet mielikuvani sadan vuoden takaisista tapahtumista tarinoista. Voisi kai sanoa, että kuvamme vuoden 1918 tapahtumista on paljolti fiktiota. Muuten ei voisi ollakaan, sillä totuus miljoonia koskettaneista tapahtumista on niin monimutkainen, että se ei ikinä mahdu yhden ihmisen päähän.

Tänäänkin käydään taisteluja siitä, mikä todellisuus muistojen ympärille kuvitellaan. Muutama vuosi sitten kaikkialla Euroopassa alkoi leviämään toisiaan muistuttavia kertomuksia muslimimimaahanmuuttajien raiskauksista ja väkivallasta. Yhtäkkiä monet kertoivat samaa tarinaa, jossa oli kaksi leiriä, me ja maahanmuuttajat, ahdistelua ja töykeyttä.

Sitten tuli _#metoo-_kampanja. Muistoja miesten ahdistelusta ja väkivallasta. Todellisia kokemuksia, joille löytyi hahmo. Ja myös kokemuksia, jotka hakeutuvat tiettyyn hahmoon kun sellainen tulee eteen, muokkaavat maailmasta paikan, jossa on kaksi leiriä, miehet ja naiset, ja niiden välillä rintamalinja. Tuomioita, joita jaetaan muistojen perusteella mediassa.

Kuka todella voi luottaa ympäristön tarinoiden muokkaamaan muistiinsa? On syynsä, miksi oikeusistuimet eivät niihin yleensä luota. Kuka tutkisi mitkä tarinat ovat totta ja millä tavoin nimenomaan? Kuka jaksaisi tutkimustietoon liittyvää tylsyyttä, jota tarinoilla, ideologialla ja sen taistelurintamilla ei koskaan ole? Kuka kertoisi maahanmuuttajista tai miesten seksuaalisesta vallankäytöstä samaa kuin historiantutkimus Pohjantähdestä: tarina on tärkeä ja kiintoisa ja kertoo todellisista ristiriidoista, mutta...

Mielemme muokkaa mistä tahansa asiasta tarinan, koska se on ihmisen mieli. Oikea todellisuus taas ei ole johdonmukainen kertomus. Punaisten ja valkoisten, maahanmuuttajien ja kantaväestön, tai alistettujen naisten ja alistajamiesten rintamalinjoja täytyy ylläpitää kuvittelemalla ne todellisiksi joka päivä uudelleen.

Ulkona tuolla jossakin, todellisuudessa, emme kuulu minkäänväriseen leiriin tai ryhmään vaan olemme yllättävän vapaita. Vapautemme toteutumista estää kuitenkin se, että jossain sisällämme on kolmevuotiaita, joille on sattunut surullisia asioita. He yrittävät saada niihin järjestystä ympäristön tarinoiden avulla.

Samaan aikaan todellisuudessa, tuolla ulkona, itsenäinen Suomi on jo satavuotias. On aika kasvaa aikuiseksi, itsenäiseksi ihmiseksi.

Janne Saarikivi on suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen vs. professori ja todennäköisesti eri mieltä kanssasi.