Asta Lepän kolumni: Me verenpisaran väriset

Vahvat sukupuoliroolit on istutettu meihin kaikkiin vahvasti. On miesten ja naisten vaatteet ja on miesten ja naisten tehtävät. Sukupuolten välistä löytyy kuitenkin runsaasti eri sävyjä, kirjoittaa Asta Leppä.

sukupuoliroolit
Asta Leppä
Asta LeppäMikko Ahmajärvi / Yle

Ystävä vietti syntymäpäiväjuhlia. Hän oli pukeutunut hienoon villakankaiseen leninkiin ja punaisiin kiiltäviin korkokenkiin.

Partaa hän ei ollut ajanut.

Ystävä tunnusti hiukan pelänneensä asuun sonnustautuessaan. Olin pitänyt häntä sillä tapaa rohkeana ja itseironisena, että lausuma oli oikeastaan hienoinen yllätys. Olihan hän ennenkin pukeutunut… Noh, androgyynisesti. Nyt hän kuitenkin ilmoitti, että juttu oli itse asiassa monimutkaisempi. Sitä paitsi androgyynisyys oli terminä vanhahtava, ”kasari”. Siitä tuli lähinnä mieleen oman nuoruuteni pojat värjättyine pörrötukkineen ja kajaleineen.

Muistan vielä kuin eilisen päivän, kun esittelin 80-luvun puolivälissä silloisen poikaystäväni äidille. Pojalla oli maalatut kulmakarvat ja angorapaita, johon oli pujotettu kultainen tekoruusu. Äiti oli pyörtyä. Omasta mielestämme olimme kaupungin coolein pariskunta.

Nyt tuo kaikki tuntuu kuitenkin monin verroin pintapuolisemmalta verrattuna tämän ajan sukupuolisiin pohjavirtoihin.

Niissä on huomattavasti kinkkisempi klangi.

Kun olen toisinaan odotellut teinejäni parkkipaikalla koulun päätyttyä, ulos purkautuva nuorisolauma ei näytä kovinkaan kirjavalta. Yleensä en näe yhtään lyhyttukkaista tyttöä enkä yhtään pitkähiuksista poikaa. Helsingissä joukko on heterogeenisempi, mutta takana voi olla muutakin.

Pelätään, ettei sukupuolestaan epäselvä punkkari kelpaa edes väkirehutehtaan varaston kesälajittelijaksi.

Nykyteinien kunnollisuudesta (siirryt toiseen palveluun) ja päihteettömyydestä on tilastolliset todisteet, joten olisiko mahdollista, että sama kapinattomuus ja varman päälle pelaaminen yltäisi myös ulkonäköön? Pelätään, ettei sukupuolestaan epäselvä punkkari kelpaa edes väkirehutehtaan varaston kesälajittelijaksi. Kilpailu tulevaisuuden aurinkopaikoista on niin kovaa.

Ja ehkä juuri siksi oireillaan myöhemmin ja sen myötä kipeämmin. Aikuisuuden kynnyksellä voi tuntua siltä, että on koko nuoruuden pitänyt yllään puristavia vaatteita, joissa ei ole pystynyt liikkumaan niin kuin olisi halunnut. Sukupuolikin voi olla yhtä ahdas.

Kulttuurintutkija Anu Korhonen esitti taannoin Facebook-keskustelussa kiinnostavan teorian. Hän oli havaitsevinaan opiskelijoissaan luovuttamista, mitä tuli vanhoihin sukupuolirooleihin. Oli kuin opiskelijat olisivat tulleet siihen lopputulokseen, ettei niiden muuttaminen ollut mahdollista – pikemminkin pään hakkaamista seinään. Teoriaan löytyy myös todisteita. Vaikka vuosikaudet on rohkaistu nuoria toisenlaisiin ammatinvalintoihin, ammatillinen segregaatio on Suomessa joiltakin osin huippuluokkaa. Esimerkiksi rakennusalan työntekijöistä 92 prosenttia on miehiä.

Yhtä kitsaasti tasa-arvo on edennyt myös vanhempainvapaiden jaossa. Vapaaehtoispohjalta osuudet eivät ole muuttuneet kuin hitusen, joten seuraavaksi niitä yritetään muuttaa pakolla.

Muotikin on tällä haavaa jotenkin erityisen sukupuolittunutta.

Synttäreitään viettänyt kaverini oli lukenut ilahtuneena drag-artisti Theodora Rexin haastattelun (siirryt toiseen palveluun)sanomalehdestä. Haastateltava oli kuvannut, ettei tuntenut olevansa vain yhtä sukupuolta. Aivan kuten Korhonen oli havainnut opiskelijoissaan, myös Theodora tuntui hakevan ulospääsyä kaksinapaisuudesta. Yksi keino on esimerkiksi muunsukupuolisuus.

Ärsyttää, että kun esitän jonkin ajatuksen, se sivuutetaan, mutta miehen lausumana samaa ideaa kuunnellaan nyökytellen niin että niskat ovat nyrjähtää.

Aloin miettiä myös itseäni. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä herkemmin olen alkanut kimpaantua ulkoapäin tuputetuista roolimalleista. Aivan liian usein törmään odotuksiin, miten naisen tulisi käyttäytyä – ja vuosi on kuitenkin 2018, ei 1958. Ärsyttää, kun yritän jutella miehen kanssa asiapohjalta ja tämä ilmoittaa olevansa ”hei muuten naimisissa”. Ärsyttää, kun äidit leipovat talkoihin mokkapalat ja pitävät puffettia, eikä isiä näissä puuhissa näy juuri koskaan. Ärsyttää, että kun esitän jonkin ajatuksen, se sivuutetaan, mutta miehen lausumana samaa ideaa kuunnellaan nyökytellen niin että niskat ovat nyrjähtää.

Nuorena oli helppo saada hyväksyntää pukeutumalla tissivakopaitaan ja ohentamalla oma äly. Muunlaisia yhdistelmiä ei tuolloin hyvällä katsottukaan.

Jo vuosia sitten vertasin sukupuolirooleja sinisen ja punaisen värien valööriin. Sen ääripäissä ovat väreiltään tulipunaiset ja syvänsiniset, jotka mieltävät itsensä niin naisiksi ja miehiksi, että tulos näyttää jo liki karikatyyriltä. Mutta sitten on meitä fuchsioita, pinkkejä, liiloja, luumunpunaisia, petrolinsinisiä – pilkullisia, raidallisia ja kirjavia.

Yhä uudelleen mietin sukupuolirooleissa vallitsevaa itsepetoksellisuutta. Olen varma, että välisävyiset ihmiset muodostavat miesten ja naisten selkeän enemmistön. Mutta sitä ei kyetä tunnustamaan, ei sitten millään. Valmiiksi lukkoon lyödyt roolit ovat kasvaneet kiinni ihoon ja tuntuvat yhtä kotoisilta ja turvallisilta kuin vuosia kestänyt huono avioliitto.

Jos taas omat persoonalliset sävyt tunnistettaisiin ja tunnustettaisiin, ihmisten ei enää tarvitsisi elää kiristävissä roolivaatteissa.

Eikä pelätä sitä, että jättää partansa ajamatta, kun pukeutuu mustaan villaleninkiin.

Asta Leppä

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja tietokirjailija, joka kirjoittaa paraikaa kolmatta kirjaansa, joka käsittelee vastakkainasettelun ilmapiiriä.