Kari Enqvistin kolumni: Matkustusverolla ei ilmastonmuutosta pysäytetä, mutta miten olisi lapsihaittavero?

Lentoliikenteen matkustusvero on enemmän kosmeettista viherpesua kuin ilmastonmuutoksen hillintää. Enemmän pitää keskustella varsinaisesta ongelmasta eli siitä, että meitä on täällä aivan liikaa, kirjoittaa Kari Enqvist.

ilmastonmuutos
Kari Enqvist
Kari Enqvist.Henrietta Hassinen / Yle

Suomessa on alettu keskustella Ruotsin mallin mukaisesta matkustusverosta. Tarkoituksena on hillitä lentoliikenteen päästöjä. Arvioiden mukaan ne aiheuttavat noin kolme prosenttia ihmisen osuudesta ilmastonmuutokseen.

Hurmahenkisimmät kieltäisivät jo lomalennot kokonaan. Itse en sinänsä vastusta lentoliikenteen haittaveroa. Innokkuudessa, jolla sitä markkinoidaan ilmastonmuutoksen pysäyttävänä ihmelääkkeenä, on kuitenkin piirteitä eräänlajisesta likinäköisyydestä. Se liittyy ihmisten yleiseen vaikeuteen hahmottaa kokoskaaloja.

Esimerkiksi taloudesta puhuttaessa miljoonat ja miljardit menevät helposti sekaisin. Tunnetusti eduskunnassakin riidellään enemmän miljoonista kuin miljardeista.

Kaavaillussa verossa on kyse muutaman kymmenen euron suuruisesta kosmeettisesta maksusta. Se voi kyllä viherpestä matkustajan mielen tyytyväiseksi, muttei paranna potilasta. Jos veron seurauksena lentäminen romahtaisi kaikkialla maapallolla peräti kymmenellä prosentilla, olisimme eliminoineet 0,3 prosenttia ihmiskunnan päästöistä. Jäljellä olisi enää 99,7 prosenttia.

Päästöjen rajoittamisen tiellä on suuri ongelma: kukaan ei haluaisi tehdä omakohtaisia kipeitä ratkaisuja. Ja niissä kysymys on aina kokoskaaloista.

Loppuvuodesta 2017 julkaistiin viidentoista tuhannen kansainvälisen tutkijan allekirjoittama varoitus maapallon tilan nopeasta huonontumisesta. Viestissään tutkijat totesivat, että valitettavan kehityksen pääajuri on nopea väestönkasvu.

Jos ihmistä ei olisi, ei olisi ihmisen aiheuttamia päästöjä. Ei olisi lentomatkailua, ei metaania suoltavaa lihakarjaa, ei puutetta makeasta vedestä, ei merten ryöstökalastausta tai suurten maaeläinten nopeaa sukupuuttoa.

Yhden lapsen päästöillä voisi siis lentää Thaimaahan ja takaisin kolmen viikon välein. Joka vuosi.

Mutta ihminen on olemassa, ja meitä on liikaa. Joidenkin laskureiden mukaan edestakainen Thaimaan lento puskee ilmakehään 3 tonnia hiilidioksidia. Suomalaisen normiperheen odotettu ja toivottu toinen lapsi kuormittaa sitä vuodessa liki kuudellakymmenellä tonnilla (siirryt toiseen palveluun) (IOPscience). Yhden lapsen päästöillä voisi siis lentää Thaimaahan ja takaisin kolmen viikon välein.

Joka vuosi.

Kaikkein tehokkainta ilmastonsuojelua olisi siis pidättäytyä lasten tekemisestä. Tutkijoiden varoituksessa vaaditaankin tavoittelemaan ihmisten määrän rajoittamista kestävälle ja tieteellisesti hyväksyttävälle tasolle. Mikä se sitten mahtaa olla?

Usein puuskahdetaan, että eiväthän nämä rajoitukset voi koskea meitä suomalaisia. Meitä on niin vähän. Suomi on vain pisara meressä. Mutta jokainen meri koostuu aina pisaroista. Lisäksi olemme suurempi pisara kuin kuvittelemme. Vähemmän kehittyneisiin maihin verrattuna ekologinen jalanjälkemme on, laskentatavoista riippuen, moninkertainen.

Ajatus lapsiluvun rajoittamisesta tuntuu meistä loukkaavalta. Se kuulostaa perusoikeuksiin puuttumiselta. Lisäksi ajattelemme helposti, että ongelma on muualla, jossain siellä Afrikassa. Eihän se meidän elämäämme voi koskea. Eihän?

Vielä kiirehditään toteamaan, että väestönkasvun uskotaan tasaantuvan myös kehitysmaissa, kun elintaso nousee riittävästi. Näin varmaan tapahtuu, mutta riittääkö se? Vai pitäisikö planeettamme pelastamiseksi pyrkiä laskemaan maapallon väkilukua?

Tulisiko siis lentoveron lisäksi ottaa käyttöön vaikkapa kolmannen lapsen jälkeen perittävä lapsihaittavero? En ole sitä nyt vaatimassa, mutta väestönkasvun ongelma tulisi sisäistää kunnolla.

Jos olemme joka tapauksessa matkalla helvettiin, miksei sitten painella sinne lankkupihvi lautasella kaukolennon ensimmäisessä luokassa?

Entä miksi ylipäätään haluamme pitää huolta ympäristöstä? Monet sanoisivat, että meidän tulee jättää lapsillemme ja lastenlapsillemme elinkelpoinen planeetta.

Samalla moni uskoo, että tuhansien vuosien päästä ihmistä ei enää ole. Jos tämä pitäisi paikkansa, mitä väliä tuhoudummeko nyt vai tuhannen vuoden kuluttua? Jos olemme joka tapauksessa matkalla helvettiin, miksei sitten painella sinne lankkupihvi lautasella kaukolennon ensimmäisessä luokassa?

Jos ihminen todella aikoo säilyä tällä pallolla, meidän on katsottava kauas. Vuoden 2080 sijasta meidän tulisi pohtia vuotta 3080. Tai vuotta 5080. Emme voi ajatella pelkästään lapsiamme. Jos haluamme ottaa ilmastonmuutoksen vakavasti, meidän on puhuttava muustakin kuin muovipusseista ja nyhtökaurasta.

Samalla on ymmärrettävä, ettei maapallon tilaa pysty jäädyttämään sellaiseksi kuin se oli 1930-luvun Suomi-filmeissä. Maailmamme tulee muuttumaan. Siksi meidän on nyt kysyttävä itseltämme kysymyksiä, jotka voivat tuntua vastenmielisiltä.

Myös niitä kysymyksiä, joita olen tässä esittänyt. Kysymyksiä, joihin en itse osaisi vastata. Kysymyksiä, joita kuitenkin on kysyttävä.

Kari Enqvist

Kirjoittaja on kosmologian professori Helsingin yliopistossa ja tietokirjailija. Hän on kiinnostunut ihmisen paikasta maailmankaikkeudesta ja kaikesta siitä, mikä on liikuttavaa tai ihmeellistä.

Lue myös:

Suomalaisperhe lähti unelmiensa matkalle, mutta turistien seassa ei mahtunut surffaamaan – Lomaparatiisit syödään, juodaan ja rakastetaan pilalle

Pävitetty 25.5. klo 13.20. Lisätty linkki IOPscience-julkaisuun, jossa kerrotaan paljonko lapsi aiheuttaa hiilidioksidipäästöjä.