Reetta Rädyn kolumni: Naisen paikka on rumpalina, basistina, solistina ja toimarina

Kesän musiikkifestivaalien esiintyjistä suurin osa on miehiä. Elokuvissakin sukupuolirakenne on sama. Tämän on muututtava, sillä festarilavat ja valkokankaat kuuluvat kaikille sukupuolille, kirjoittaa Reetta Räty.

sukupuoliroolit
Reetta Räty.
Reetta Räty.Petteri Sopanen / Yle

Musiikkimedia Nuorgam laski, millä kesän isoista festareista esiintyy eniten naisia (siirryt toiseen palveluun) - (siirryt toiseen palveluun) tai naisoletettuja, kuten media tiedostavasti kirjoitti. Tulokset eivät yllätä. Tänäkin kesänä kuuntelemme enimmäkseen miesten tekemää ja esittämää musiikkia.

Flow Festivalin lavoilla noin joka viides esiintyjä on nainen. Pori Jazzin esiintyjistä reilut 15 prosenttia on naisia, Provinssissa vajaa 14 prosenttia. Ilosaaressa ja Qstockissa naisia on kymmenisen prosenttia, Tampereen Blockfestissä ja Helsingin Hietarantaan muuttaneella WKND-festarilla alle 5 prosenttia.

Minkäs tälle teet? Miehet tekevät musiikkia, jota me kaikki kuuntelemme, ja siksi miehiä buukataan festareille. Niinkö? Onko kiinnostavaa naisten tekemää musiikkia liian vähän?

Kysymykset ovat tuttuja muilta kulttuurin saroilta. Niihin voi suhtautua esimerkiksi rasittuneena. Pitääkö naisasia sotkea tähänkin? Älkää laskeko, vaan tehkää itse! Tai sitten voi olla utelias. Miten sukupuolittuneita eri taiteenalat ovat, mistä se johtuu ja voiko siihen vaikuttaa?

Olen nuoresta asti kulkenut pitkin Suomea ja Eurooppaa kuuntelemassa ja katsomassa, kun miehet soittavat kitaraa. Aikoinaan tärkeä poikkeus oli Madonna, vaikka näinkin hänet vain MusicTV:llä. Madonna oli mindblow: kapina ja keskipisteenä oleminen on mahdollista myös naiselle! Tämä oli vallankumouksellinen ajatus nuorelle, joka tottui siihen, että äänessä olivat Alice Cooper, Kiss, Bon Jovi, Michael Jackson, Guns n’ Roses, Bruce, Red Hot Chili Peppers, Eput, Zero Nine, Leevi, Zen Cafe ja lukemattomat muut miehet. Vain miehet.

Kyse ei ole siitä, että musiikkiin olisi mielekästä suhtautua sen kautta, esittääkö sitä mies, nainen vai joku muu.

Missä on naisen paikka, kun katson lavalle?

Kyse on siitä, millaisissa rooleissa opin näkemään itseni kaltaiset itselleni rakkaalla alalla. Mikä on kenellekin mahdollista? Kuka sanoittaa tunteitani ja toiveitani? Missä on naisen paikka, kun katson lavalle? Pitääkö meidän tyytyä ihailemaan teitä?

Ilkka Mattila kirjoittaa (siirryt toiseen palveluun) sähkökitaroiden laskenutta myyntiä käsittelevässä jutussaan, että kitaramarkkinoilla on vihdoin kiinnitetty huomiota isoon ostajakuntaan: tyttöihin ja naisiin. "Sähkökitaran soitto yhdistettiin pitkään maskuliiniseen pullisteluun, ja kitaramainoksissa oli seksistä kuvastoa, jossa vähäpukeiset naismallit saattoivat nuoleskella upouusia hevikitaroita."

Miten tuttu kuvio, olipa kyseessä sitten musiikki, elokuva, työelämä tai parisuhde: seksismiin on havahduttu, muutosta odotellaan, eiköhän tämä tästä…

Ajatella: Tytöt soittavat ihan itse! Herraisä, miten typerästi sanottu.

Toki festariesiintyjätkin ovat monipuolisempia kuin nuoruudessani. Suomen tämän hetken omaperäisin ja magein artisti Vesta kiertää lavoja. Alma korvaa pelkällä olemassaolollaan noin kymmenen naista ja miestä. Meillä on Paula Vesala, Sanni ja Litku Klemetti. Tiktak palaa lavoille. Helsingin Sanomien haastattelussa (siirryt toiseen palveluun) Tiktakin naiset muistelevat alkutaivaalta rockin eli miesten maailmassa. Asenne oli vähättelevää ja tytöttelevää. Ilta-Sanomat otsikoi syyskuussa 1999 ilmestyneen juttunsa: Tiktak soittaa ihan itse.

Ajatella: Tytöt soittavat ihan itse! Herraisä, miten typerästi sanottu.

Image-lehdessä käsiteltiin toukokuussa naisten roolia elokuvissa. Keskustelu jatkui Beyond Bechdel -keskustelutilaisuudessa Kansallisteatterin Lavaklubilla. Toimittaja Anu Silfverberg kirjoitti (siirryt toiseen palveluun) LongPlay-median uutiskirjeessä siitä, mikä on Bechdelin testi, josta tilaisuus sai nimensä. Testi on peräisin Alison Bechdelin sarjakuvasta, jonka stripissä (siirryt toiseen palveluun)naishahmo kertoo katsovansa vain elokuvia, jotka täyttävät kolme kriteeriä: elokuvassa on 1) kaksi naista, joilla on nimet ja jotka 2) puhuvat keskenään 3) jostain muusta kuin miehestä.

On shokeeraavaa tajuta, kuinka harva elokuva läpäisee Bechdelin testin.

”Tasa-arvon mallimaassa” Suomessa tilanne on tämä: viidennes myydyimmistä kotimaisista elokuvista läpäisee testin. ”Naiset esitetään useimmiten palveluammateissa tai kotiäiteinä, ja vain harvoin naishahmolla on jokin kehityskaari, joka ei liity mieshahmon kannatteluun”, Silfverberg kirjoittaa.

Suomessa valtaosa elokuvan julkisesta rahoituksesta menee miehille. Sen lisäksi, että me kuuntelemme miesten tekemää ja esittämää musiikkia, katsomme miesten luomia maailmoja, ja naisia, joilla ei ole mitään omaa sanottavaa.

Olin muutama vuosi sitten Tukholmassa Kent-yhtyeen järjestämillä festivaaleilla. Siellä esiintyi Kent, ja joukko heidän valitsemiaan artisteja. Lavoilla nähtiin mm. Nina Persson, Alina Devecerski, Beatrice Eli, Ida Redig, Tove Lo, Nonono, Ninsun Poli, Elliphant… naisia kaikki. Viime vuonna Pekka Kuusisto kutsui poikkitaiteelliselle Meidän festivaalille esiintyjiksi vain naisia. Hän sanoi Ylen haastattelussa löytäneensä paljon naissäveltäjien musiikkia, josta ei ollut tiennyt aiemmin.

Tulee mieleen vähän sama kuin hallituspaikkoja, talousasiantuntijoita tai toimitusjohtajia tarkkaillessa. Naisia kyllä löytyy esiintymislavoille, valkokankaille, haastateltaviksi ja yritysten johtoon, jos valitsija näkee taitoa ja talenttia muissakin kuin kaltaisissaan.

Reetta Räty

Kirjoittaja on toimittaja, joka kuuntelee juuri nyt Silvana Imamia, Vestaa, Beyoncea sekä tyttäriään, jotka soittavat kitaraa, rumpuja ja ukulelea.