Mies oppi ilmiömäisen kyvyn kuvata eläinten ilmeitä – tältä näyttävät nyrkkeilevät jänikset, mököttävä kettu ja synnyttävä hirvi

Seppo Rintelä voi väijyä kohdettaan tunteja, kun keksii hyvän kuvaidean.

luontokuvaus
kaksi jänistä tappelee
Seppo Rintelä

Seppo Rintelä lähti pari viikkoa sitten tuttuun tapaansa kameran kanssa metsään rauhoittumaan työpäivän jälkeen, kun hänen katseensa osui pellon reunaan.

– Katsoin ensin, että siellä on hirvi nukkumassa. Menin varovasti lähemmäs ja huomasin, että hirvellä taitaa olla vasominen käynnissä. Nyt tulisi se kymppikuva, mitä on odotettu, Rintelä kertoo.

Hän asettui seuraamaan synnytyksen etenemistä niin, ettei häirinnyt hirviemoa. Aika kului, kun Rintelä laski supistusväliä ja pohti, kuinka suuri se pitää hirvellä olla ennen kuin vasa syntyy.

Se oli huikeaa.

Seppo Rintelä

Kesti pari tuntia. Sitten alkoi tapahtua.

– Sieltä alkoi näkyä sorkkaa, ja hirvi nousi ylös. Ajattelin, että nyt näen jotain, mitä näkee vain kerran elämässä. Se oli huikeaa. Aloin ottaa kuvia ja toivoin, että hirvi olisi ponnistanut vasan siihen pellolle.

Kun h-hetki lähestyi, hirviemo siirtyi kuitenkin metsän puolelle.

– Siinä vaiheessa lopetin kuvaamisen, koska se selvästi halusi olla rauhassa. En tiedä, tuliko sieltä yksi vasa vai kaksoset.

Perhepotretti jäi saamatta, mutta Rintelän taktiikka – osaksi luontoa sulautuminen – toimi.

hirviemo synnyttää, vasan sorkat näkyvät
Seppo Rintelä

Kotimetsissään Virolahdella liikkuva Rintelä on huomannut, että parhaat kuvat syntyvät aidoista tilanteista ja vaativat usein odottamista. Niinpä hän väijyy joskus tunteja samassa paikassa saadakseen haluamansa kuvan.

– Kerran näin, kun jalohaikara käveli puolen kilometrin päässä kaislikossa. Katsoin, että jos se tuolla vauhdilla tulee, saan siitä parin tunnin päästä hienon kuvan. Toivoin vain, ettei tule mitään häiriötekijää ja ettei se lähtisi lentoon. Odotus palkittiin.

Aina näin ei käy. KerranRintelä halusi kuvan merikotkasta sillä hetkellä, kun se lähtee puusta lentoon. Hän asettui odottamaan, mutta merikotka pysyi sitkeästi puussa. Kahden tunnin odottelun jälkeen Rintelä luovutti.

– Joskus maltan istua kauemminkin, ihan mielentilan mukaan. Joskus pitää luovuttaa, kun ilta hämärtyy eikä kameratekniikka anna myöten.

Sattumia

Rintelä laskee, että onnistuneita kuvia tulee noin kahdella kuvauskeikalla kymmenestä.

– Se on tämän homman suola, ettei ikinä tiedä, mitä tulee vastaan. Jos kaikki olisi helppoa, se ei olisi niin mielenkiintoista. Ja kun saa ikuistettua jotain mielenkiintoista, on kiva näyttää kuvia muille eikä pitää piilossa omalla tietokoneella.

Rintelä on jakanut kuviaan ahkerasti Facebookissa. Lisäksi hän on antanut niitä omien, jo aikuisten lastensa työkäyttöön. Toinen tytär on ammatiltaan opettaja ja toinen lastentarhanopettaja.

kaksi oravaa kivellä
Seppo Rintelä

Toisaalta hyvä kuva on usein sattumankauppaa. Virolahdella järjestetyillä Arktika-päivillä Rintelä sai napattua kuvan 13 jalohaikaran parvesta, joka oli yksi suurimmista Suomessa tavatuista jalohaikaraparvista.

– Muut kuvaajat saapuivat paikalle vasta seuraavana päivänä, mutta haikarat olivat silloin jo kadonneet.

Muutama vuosi sitten Rintelä oli palaamassa mönkään menneeltä hirvikuvausreissulta. Kameraan ei ollut tarttunut yhtään hyvää kuvaa. Ajellessaan illalla kotiinpäin hän huomasi lauman rusakkoja pellolla tienvarressa. Kahdella suurimmalla oli tappelu meneillään.

– Ne ottivat nyrkkeilymatsia naisista kuin ihmiset konsanaan baari-illan jälkeen. Ne raapivat ja repivät toisiaan. Aurinkoa vasten näkyi, kun karvat pöllysivät. Lopulta vasikan kokoinen rusakko korjasi potin ja toinen pötki pakoon.

Rintelän mukaan yksikään rusakoista ei huomannut, että joku räpsi tappelusta todistusaineistoa.

Olen sanonut, että jos miehestä ei enää kuulu, niin katsokaa kameran viimeiset kuvat.

Seppo Rintelä

Viime talvena napattu kuva vihaisen näköisestä ketusta oli sen sijaan suunniteltu juttu. Rintelä tiesi, että alueella liikkui rohkea kettu. Hän veti pilkkihaalarit päälleen ja makasi maassa odottaen, että kettu saapuu maisemiin.

– Silloin tuuli ja satoi pientä pistävää lunta. Se olisi vetänyt kuvaajankin yrmeäksi, ellei olisi ollut noin hyvää kuvauskohdetta. Taisin myös mennä sen reviirille.

Kettu istuu hangessa
Seppo Rintelä

Pöllön tuijotus

Rintelä on kuvannut luontoa nuoresta asti, mutta innostus nousi uusiin ulottuvuuksiin 2000-luvun alkuvuosina. Silloin hän osti ensimmäisen digikameransa.

– Opettelin kuvaamaan digikameralla, kun kivelle tuli kaksi oravaa. Ne asettuivat siihen niin, että näytti kuin ne olisivat poseeranneet. Sain hyvän kuvan niistä.

Ruokahalu kasvoi syödessä, kun kameraoptiikka kehittyi ja mahdollisti etäältäkin otettujen kuvien onnistumisen. Luonnossa liikkumalla Rintelä sai pelisilmää ja oppi huomaamaan mielenkiintoisia kuvauskohteita.

– Jos olisin nähnyt pellonlaidassa vasovan hirven kymmenen vuotta sitten, en varmaan olisi edes tajunnut, että se on hirvi. Olisin luullut sitä kiveksi.

pöllö tuijottaa kameraan
Seppo Rintelä

Joskus eläin huomaa ja huomioi hänet. Kerran Rintelä joutui pakenemaan uhkaavasti käyttäytyvää hirveä kivelle. Toisella kertaa eräs pöllö loi häneen närkästyneitä katseita.

– Istuin suon laidalla ja seurasin, kun pöllö ajoi varista pois pesästä. Se teki kierroksen yläpuolellani ja katsoi, että mikähän äijä tuossa istuu. Se otti ihan katsekontaktin ja ilmeestä saattoi lukea kysymyksen, että mitä sinä siinä kuvaat.

Pöllön tuijotus tallentui muistikortille.

Rintelän suuri unelma olisi kohdata karhu ja saada siitä hyvä kuva.

– Olen sanonut lähipiirille, että jos miehestä ei enää kuulu, niin katsokaa kameran viimeiset kuvat.

Synnyttävästä hirvestä kertoi ensin Maaseudun tulevaisuus (siirryt toiseen palveluun).