15-vuotias Senni Antopolskaja havahtui yltäpäältä verisenä autosta, etupenkillä äiti ja isä rusentuneina – muistaa parhaiten tuntemattomalta saamansa avun

Onnettomuuspaikalle sattuvan henkilön apu voi lieventää trauman syntymistä. Tärkeintä on pysyä itse rauhallisena, vaikka tapahtuma olisi kauhea.

onnettomuudet
Senni Antopolskaja
Senni AntopolskajaSenni Antopolskajan kotialbumi

Oli aurinkoinen päivä. Taivaalla ei ollut pilvenhattaraakaan. 15-vuotias Senni Antopolskaja istui auton takapenkillä vanhempiensa kyydissä matkalla Kuopiosta Helsinkiin tapaamaan kavereita. Matkaa oli taitettu puolitoista tuntia. Senni kumartui kaivelemaan jaloissaan olevasta käsilaukusta cd-levyä.

Se on viimeinen asia, jonka hän muistaa.

– Kun nostin katseeni laukusta, näin yhtäkkiä sinistä taivasta ja samassa menetin tajuntani. En tiedä kuinka kauan olin tajuttomana, Antopolskaja muistelee.

– Kun virkosin, tajusin jotenkin alitajuisesti, että olemme olleet kolarissa. Ja pahassa sellaisessa, sillä olin yltäpäältä veressä.

Sekavassa tilassaan Antopolskaja ryhtyi kyselemään äitiään ja isäänsä: Oletteko kunnossa? Hän sai vastaukseksi epämääräistä mutinaa.

– Totesin, että ainakin hengissä ovat. Yritin löytää laukkuni, jotta voisin soittaa ambulanssin. En löytänyt, sillä kaikki tavaramme olivat levinneet ympäriinsä.

Katsoessaan ympärilleen Antopolskaja näki useita ihmisiä kännykät kädessä soittamassa apua paikalle. Hän yritti avata auton oven noustakseen ulos, mutta ovi oli jumittunut kiinni.

– Kampesin itseni ulos ikkunan kautta. Muistan, että olimme jonkinlaisella pellolla.

Joku nainen tuli, otti minua hartioista kiinni ja laittoi minut istumaan nurmikolle. Hän sanoi, että istu vaan siinä ja hengitä.

Senni Antopolskaja

Auto, Honda Civic, oli lentänyt katon kautta ympäri ulos tieltä. Myöhemmin selvisi, että vastakkaista kaistaa ajanut turisti oli nukahtanut rattiin ja törmännyt Antopolskien auton keulaan kovassa vauhdissa.

Sennin isä sai kolarissa avomurtuman jalkaansa. Äidilta katkesi kylkiluita, tämän maha puhkesi ja selkäranka murtui, eikä alkuun tiedetty, kävelisikö äiti enää. Myös nilkka musertui niin pahasti, että se lopulta ruuvattiin kasaan. Senni itse sai lasinsirpaleista haavoja ylt’ympäriinsä. Kasvot vuosivat verta, ja Senni oli shokissa kävellessään pellolla auton ympärillä.

– Joku nainen tuli, otti minua hartioista kiinni ja laittoi minut istumaan nurmikolle. Hän sanoi, että istu vaan siinä ja hengitä, kaikki järjestyy.

Antopolskaja ei tänäkään päivänä tiedä kuka nainen oli, mutta tämän läsnäolo onnettomuuden hetkellä on säilynyt mukana läpi vuosikymmenen. Tuntemattoman naisen apu oli teini-ikäisen Antopolskajan kauhun hetkissä niin merkittävä, että nyt, 11 vuotta myöhemmin, Antopolskaja etsii naista sosiaalisessa mediassa.

– Hän oli ainoa ihminen onnettomuuspaikalla, joka lähestyi minua kun apua odotettiin. Hänen avullaan rauhoituin sen verran, etten ollut aivan paniikissa, Antopolskaja kertoo.

Muistan sen tunteen, kun en tiennyt selviytyvätkö äiti ja isä, olenko orpo.

Senni Antopolskaja

Suomen Mielenterveysseuran kriisikeskustoimintojen johtaja Outi Ruishalmeen mukaan Antopolskajan kokemus korostaa, miten tärkeää on uskallus ja kyky pysähtyä ja auttaa onnettomuuden hetkellä. Onnettomuuspaikalle sattuessa ambulanssin soiton jälkeen tärkeintä on turvallisuuden takaaminen.

– Ensimmäinen asia on rauhoitella uhria. Meistä jokainen voi kuvitella, miltä tuntuu kun on tapahtunut jotain, mitä ei edes itse käsitä. Ihmistä ei saa jättää yksin, se on iso asia, Ruishalme sanoo.

Uhrin koskettaminen tai lohduttava silittely voi helpottaa. Kylmällä säällä lämmin takki voi rauhoittaa uhrin oloa. Olennaista ei ole se, mitä uhrille puhuu. Itse pitäisi kuitenkin pystyä olemaan rauhallinen, vaikka tilanne olisi kauhea.

– Ei pidä ruveta itse kauhistelemaan tilannetta, ettei aiheuta autettavassa vielä enemmän paniikkia. Voi vaikka kysyä, kuka olet ja mitä tapahtui. Kertoa, että apua on tulossa, ja odotan tässä sinun kanssasi, Ruishalme sanoo.

Senni Antopolskaja 15-vuotiaana
Senni Antopolskaja 15-vuotiaana vuonna 2007. Antopolskaja etsii nyt häntä auttanutta naista saattaakseen onnettomuuden prosessoinnin päätökseen.Senni Antopolskajan kotialbumi

Antopolskaja muistaa, että häntä auttaneella naisella oli vaalea tukka ja äidilliset otteet. Hän ei muista ambulanssia eikä matkaa sairaalaan. Se on kuitenkin jäänyt mieleen, että naisen sanat ja läsnäolo rauhoittivat oloa niin paljon, että Antopolskaja pystyi sairaalassakin odottamaan tietoja vanhempiensa voinnista ilman paniikkia.

– Muut vaan pällisteli siinä onnettomuuspaikalla, mutta hän tajusi, että tuolla nuorella on hätä. Muistan sen tunteen, kun en tiennyt selviytyvätkö äiti ja isä, olenko orpo. Hän nappasi minut kiinni ja oli vaan siinä.

Haluaisin sanoa hänelle kiitos. Kertoa, miten paljon hän on vaikuttanut hänelle täysin tuntemattoman ihmisen elämään.

Senni Antopolskaja

Antopolskaja sanoo, että ilman tuntematonta auttajaa hän olisi hajonnut yltiöpäiseen paniikkiin. Naisen paikalle sattuminen on kulkenut Antopolskajan mielessä läpi tähänastisen elämän.

– Onnettomuuden jälkeen ajattelin ensin vain, että olipa mukava nainen. Vuosi vuodelta on kuitenkin kasvanut kiitollisuus naista kohtaan. Olen ajatellut, millainen tilanne se oli ja miten se muovasi itseäni.

Mielenterveysseuran Ruishalmeen mukaan on yksilöllistä, millainen trauma onnettomuudesta jää. Toisen ihmisen rauhoittava läsnäolo ja tieto siitä, että apua on tulossa, voi lieventää traumaa, kun paniikki ei välttämättä ylly niin pahaksi kuin voisi.

–Shokki ja pelästyminen kuolemanvaarasta voivat kuitenkin aiheuttaa sen, että ihminen voi esimerkiksi ruveta karttamaan autolla ajoa tai sitä tiettyä kohtaa, missä onnettomuus on tapahtunut. Toisaalta toiset ravistelevat pahatkin tapahtumat nopeasti pois psyykeä rasittamasta, toisille kynnys on isompi, Ruishalme sanoo.

Antopolskaja on hankkinut ajokortin ja autoilee päivittäin. Hänen äitinsä ei ole ajanut autoa 11 vuoteen.

Ruishalme kannustaa onnettomuuden uhreja kohtaamaan traumaattiset tapahtumat, etteivät ne jäisi rasittamaan elämää. Auton rattiin kannattaa nousta pian tapahtuneen jälkeen ja edetä pikkuhiljaa. Kerta kerralta tapahtumapaikan ohittaminen ja autoilu on helpompaa.

Onnettomuus toi kiitollisuuden

Antopolskaja kokee, että onnettomuudella on ollut hänen elämässään suuri merkitys. Joka päivä autoillessaan töihin hän muistuttaa itseään olemaan varovainen liikenteessä. Onnettomuus on tuonut elämään myös kiitollisuuden.

– Olen kiitollinen siitä, että kävelen ja että vanhempani kävelevät. Osaan arvostaa elämäni ihmisiä ihan eri tavalla. Että he ovat elossa ja kaikki on hyvin, Antopolskaja sanoo.

Kun Antopolskaja on muistellut onnettomuutta vuosien varrella, muistot suodattuvat aina häntä auttaneen naisen kautta.

– Haluaisin sanoa hänelle kiitos. Kertoa, miten paljon hän on vaikuttanut hänelle täysin tuntemattoman ihmisen elämään.