"Se oli hirveää" – liikuntatuntien huutojakoon törmää yhä, mutta alan ammattilaiset haluavat jo haudata vanhanaikaisen joukkuevalintatavan

Uusilla liikunnanopettajilla on selvä missio: liikunnan pitää olla ilon ja innon lähde, eikä lapsia enää laiteta paremmuusjärjestykseen kuten ennen vanhaan. Monella on huutojaosta yhä kirpeitä muistoja omilta kouluajoilta, ja jotkut opettajat käyttävät sitä suosituksista huolimatta edelleen. Voit keskustella aiheesta jutun lopussa.

liikunta
Nuori treenaamassa
Orna Ben Lulu

Jyväskylä1980-luvun koulun jumppasalissa haisee koripallolta ja hieltä. Verkkarit ja t-paidat on vedetty pikaisesti päälle, ja luokka seisoo sekalaisena ryhmänä pilli kaulassa liikkuvan opettajan ympärillä.

Opettaja nimeää luokasta kaksi kapteenia. He olivat luokan liikuntapriimuksia, jotka saivat valita vuorotellen liikuntatunnin osallistujista joukkueeseensa yhden kerrallaan nimeltä huutaen. Usein ensimmäisenä tulivat mukaan kapteenien kaverit ja ne, jotka olivat hyviä liikunnassa. Jonkun piti olla aina viimeinen.

Se joku oli usein Sanna Jylänki.

Sanna Jylänki lähikuvassa.
Sanna Jylängillä on karvaita muistoja liikuntatuntien huutojaossa viimeiseksi tulemisesta. Myös Jylängin kaksi vanhinta lasta ovat viime vuosina kokeneet saman koulussa.Simo Pitkänen / Yle

Lapsuuden koululiikuntatunnit Pohjois-Savossa sijainneessa Karttulassa eivät juuri antaneet armoa Jylängille. Vaikka hän ei ollut mielestään erityisen epäurheilullinen tai vartalotyypiltään sellainen, jota ajateltaisiin huonoksi liikunnassa, joukkueisiin ei ollut asiaa ensimmäisten joukossa.

Nyt Jylänki arvelee, että yleinen notkeuden puute tai koululaisten kaverikuviot olivat syynä siihen, että hän jäi pahnan pohjimmaiseksi joukkueita valittaessa.

– Ajattelin: miksi näin tapahtuu, ja voisinpa olla joskus suosittu. Mietin, että ne jotka olivat suosittuja tai urheilullisia pääsivät joukkueeseen ensimmäisenä, ja itse en näitä asioita ollut, Jylänki muistelee nyt.

Huutojako elää yhä, vaikka enemmistö sitä ei halua

Huutojako tai kapteenijako on ollut selvästi mörkö monelle lapsuudessa: netin keskustelupalstat, kuten Demi (siirryt toiseen palveluun) ja Vauva (siirryt toiseen palveluun) vilisevät kommenttiketjuja, joissa liikuntatuntien tapaa muistellaan.

Koulujen liikuntatuntien huutojaosta on kuitenkin pyritty pääsemään eroon: esimerkiksi opetushallitus (siirryt toiseen palveluun) ei tapaa suosittele, erityisesti paritanssikaverin valitsemisessa. Tätä juttua varten asiaa kyseltiin myös Facebookissa Valtakunnallisella Koululiikuntaliiton sivulla ja yksityisessä oppilaskuntatoimintaa koskevassa ryhmässä.

Kyselyihin tuli yhteensä noin 130 vastausta, jotka olivat vahvasti yksimielisiä: huutojakoa ei käytetä eikä haluta käyttää koululiikunnassa.

Ajattelin: miksi näin tapahtuu, ja voisinpa olla joskus suosittu.

Sanna Jylänki

Yhdessä kommenteista todettiin, että huutojako on lapsuuden liikuntatuntien traumatisoija, joten oman ammatin harjoittamisessa perinteinen jakotapa on saanut lentää romukoppaan. Huutojako tuomitaan jopa hämmästyttävän jyrkästi, joten tapa on selvästi jättänyt niin voimakkaita jälkiä tiettyihin sukupolviin, ettei sen toisintoa haluta.

Silti huutojako ei ole jäänyt sataprosenttisesti historiaan: yksittäisissä kommenteissa kerrottiin, että kyseistä menetelmää käytetään vielä joissain koulussa. Jotkut vastaajista arvelivat, etteivät huutojakoa käyttävät opettajat välttämättä asiasta ääneen tiedota. Siksipä kyselyt eivät välttämättä kerro, moniko opettaja metodia vielä käyttää.

Poika liikuntatunnilla.
Toni Pitkänen / Yle

Varmaa on, että tapa on edelleen joissain kouluissa käytössä. Huutojakoa käytettiin vastikään esimerkiksi Keski-Suomen Liikunta ry:n seurakehittäjä Laura Härkösen lapsen liikuntatunnilla.

– Tyttäreni sanoi, että heillä käytetään huutojakoa silloin tällöin. Hän ei pitänyt sitä minään, mutta en osaa sanoa miten muut lapset sen kokevat, Härkönen toteaa.

Härkönen on itse pitkän linjan urheiluseuratoimija, joka valmentaa joukkuevoimistelua ja opettaa laskettelua sekä toimii urheiluseuroissa aktiivihenkilönä.

Härkönen sanoo tiukasti, että hänen mielestään koulutetut ja valveutuneet valmentajat ja opettajat eivät käytä enää huutojakoa. Hän muistaa terävästi ja tunnepitoisesti omasta lapsuudestaan 1980-luvulta, miten jakomenetelmää käytettiin. Härkönen oli nimittäin usein itse se, joka pääsi – tai joutui – valitsemaan joukkueita.

– Se oli hirveää, hän sanoo.

Omien kavereiden arvottaminen ahdisti lopulta niin paljon, että Härkönen päätti toisen aina kapteeniksi nimetyn kanssa valita joukkueisiin ensimmäisenä ne, joiden liikuntalahjat olivat heikompia.

Härkösen mukaan tapaa ei käytetä Keski-Suomen liikuntaleireillä, mutta hän on huomannut, että lapset saattavat käyttää tapaa itse esimerkiksi koulujen välitunnilla joukkueiden tekemiseen. Sen hän ymmärtää hyvin: jos ketään ei ole ohjeistamassa asiaa, jaot pitää silti tehdä jollain ilveellä.

– Huutamallahan ne asiat hoituvat, kun ei tiedetä, miten homma ratkaistaan fiksummin, Härkönen toteaa.

Torkinmäen alakoulun liikuntasali
Juha Kemppainen / YLE

Myös Sanna Jylängin 19- ja 15-vuotiaat lapset kertoivat äidilleen, että huutojakoa on käytetty heidänkin liikuntatunneillaan kouluaikana. Lapset olivat äidin tapaan viimeisiä, jotka valittiin joukkueeseen.

– Vanhin lapsi sanoi, että asia otti päähän. Hän inhosi koko urheilua hirvittävän paljon ja tiesi, että hänet valitaan viimeisenä. Toiseksi vanhimmainen sanoi, ettei koko touhu kiinnostanut ja lopulta hän vähät välitti koko hommasta, Jylänki kertoo.

Opettajan muistoistahan kaivautuu, miten koulussa tehtiin omana aikana.

Kasper Salin

Ainakin isoissa nuorten ja lasten liikuntaseuroissa on koululiikunnan ammattilaisten tapaan yhteinen käsitys siitä, että huutojako on mennyttä elämää. Suomen Palloliiton, Salibandyliiton ja Lentopalloliiton edustajat toteavat yhteen ääneen kyselykierroksella, ettei tapa ole nykyaikainen, ja osa toteaa, että siitä on ollut huonoja kokemuksia menneisyydessä.

Asian korjaamiseksi on kehitetty jopa mobiilisovellus (siirryt toiseen palveluun), jota käytetään esimerkiksi salibandyssa joukkueiden jakamiseen.

Kielletty tapa jäänee historiaan

Moni voisi luulla, että liikunta-alalle pyrkivät ovat juuri niitä, jotka olivat lapsena huutojaon kapteeneja, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Neljättä vuotta liikuntapedagogiikkaa Jyväskylän yliopistossa opiskeleva Jani Laaksonen oli lapsena joukkueen valinnassa aina viimeisten joukossa.

1990–2000-luvun taitteessa koulunsa käynyt Laaksonen muistaa, että huutojako oli enemmän sääntö kuin poikkeus lukioaikanakin, ja kapteeneiksi pääsivät usein valmiiksi lahjakkaat opiskelijat. Nyt Laaksonen toimii itse toisin: liikunnanopetuksen pääpaino on nykysuositusten mukaan elämänmittaisen liikunnan lisäämisessä ja motivaation kasvattamisessa.

– Ehkä pahinta, mitä asialle voidaan tehdä, on aiheuttaa omalla toiminnallaan tuntemuksia siitä, että oppilas on huono tai ei osaa. Se nakertaa itsetuntoa ja itseluottamusta, Laaksonen kertoo.

Jani Laaksonen kentän laidalla.
Jani Laaksosen liikuntapedagogiikan opintojen aikana huutojaosta on puhuttu paljon.Simo Pitkänen / Yle

Siksipä huutojaosta on puhuttu Laaksosen mukaan opintojen aikana paljon – niin paljon, että hän toteaa vanhan joukkueenjakomenetelmän olevan käytännössä kielletty.

Kapteenien kautta ryhmän jakamisessa ja nimiä huutelemalla on paljon huonoa: Laaksonen mainitsee, että itseluottamuksen syömisen lisäksi tapa voi vaikeuttaa kiusaajien ja kiusattujen välistä dynamiikkaa, josta edes opettaja ei ole välttämättä tietoinen. Tapa on siis otollinen, jos tahtoo tarkoituksella syrjiä tai jättää ulkopuoliseksi.

Ehkä pahinta, mitä asialle voidaan tehdä, on aiheuttaa omalla toiminnallaan tuntemuksia siitä, että oppilas on huono tai ei osaa.

Jani Laaksonen

Kun huutojako on kerran pannassa, miksi ihmeessä kukaan sitä vielä tänä päivänä käyttää? Laaksosen mielestä syitä voi lähinnä arvella. Osa opettajista voi olla vielä niin sanottuja vanhan liiton maikkoja, jotka käyttävät niitä menetelmiä, jotka tuntuvat itsestä helpoimmilta.

Liikunnan- ja terveystiedon opettajat ry:n puheenjohtaja Kasper Salin pohtii samaa. Hänen mukaansa liikuntakoulutus voi jäädä alakouluopettajille vähäiseksi, vaikka huutojakoa todennäköisesti käsitellään sielläkin.

Merkittävä ero on kuitenkin siinä, erikoistuuko opettaja liikuntaan koulutuksessaan. Tällöin liikuntakoulutuksen määrä on moninkertainen perusopinnoissa opetettavaan määrään verrattuna. Laajemmassa koulutuksessa myös liikunnanopetuksen erilaisia tilanteita käydään perusteellisemmin läpi.

Salin ei itse ole törmännyt yhdistyksessä toimimisensa aikana huutojakojen käyttöön. Hän kuitenkin pitää valitettavana, jos kyseinen tapa tulee perintönä menneisyydestä liikuntatunneille.

– Opettajan muistoistahan kaivautuu, miten koulussa tehtiin omana aikana, Salin toteaa.