Janne Saarikiven kolumni: Sorron yön jälkeen häämöttää vapauden valo

Työn orjuus ei ole vain vitsi tai fraasi vanhassa työväenlaulussa. Ihmiskunnan historia onkin pyrkimystä päästä työstä eroon. On kuvaavaa, että työtä tarkoittavan sanan taustalla eri kielissä on orjuus tai kärsimys, kirjoittaa Janne Saarikivi.

työelämä
Janne Saarikivi
Janne SaarikiviJoni Tammela / Yle

Vappuna vasemmisto laulaa työn orjuudesta, josta tulisi vapautua. Nyt haluan tehdä kiusallisen paljastuksen. Olen siinä onnistunut, saavuttanut tavoitteen. Minulla ei ole työtä.

Käyn päivittäin yliopistossa, opetan ja tutkin. Olen kirjoittanut kirjoja. Olen kolumnisti, esiinnyn televisiossa ja luennoin. Minulla on melko suuri palkka, hävettävän suuri. Mutta väittäisin, että minulla ei ole työtä.

Työn kuuluisi kai olla jotakin, mihin myyn aikaani ja voimiani. Mutta käytän aikani ja voimani paljolti itseni kehittämiseen ja uteliaisuuteni tyydyttämiseen, siis elämään. Jos yliopistot katoaisivat kokonaan ja tutkimusalallani ei olisi työpaikkoja, jatkaisin kuitenkin tutkimusta mahdollisuuksien mukaan. Samoin jatkaisin tämän kolumnin kaltaisten tekstien tuottamista.

Esimerkiksi veturinkuljettaja tuskin jatkaisi työtään minuuttiakaan potkujen jälkeen. Veturinkuljettajan ja professorin työ on itse asiassa niin erilaista, että on typerää kutsua molempia samalla sanalla.

Professori voi jäädä aamulla nukkumaan, ellei ole luentoa tai tapaamisia. Hän voi mennä töihin lounasaikaan luettuaan aamulla opinnäytteitä kotonaan. Veturinkuljettaja, jonka juna lähtee 9.06, ei voi saapua asemalle kello 11.27 kahvikuppi kädessään ja sanoa, että ajelen tänään Turkuun tavallista myöhemmin, kerkiäähän sitä.

En ymmärrä, miksi palkkani on niin paljon parempi kuin konkreettisia hyödyllisiä asioita tekevien veturinkuljettajan tai sairaanhoitajan.

Toisaalta professorin työ ei lopu koskaan. Hän jää neljän jälkeen konttorille kirjoittamaan ja herää yöllä hikisenä muistelemaan vastaamattomia viestejä. Veturinkuljettaja taas ei vuoron päätyttyä jää huvin tai häpeän takia ajelemaan Helsingin ja Pasilan väliä.

Veturinkuljettaja myy aikaansa, professori myy persoonaansa. Minulla ei ole toimilleni sopivaa sanaa, mutta työtä se ei ole. En myöskään ymmärrä, miksi palkkani on niin paljon parempi kuin konkreettisia hyödyllisiä asioita tekevien veturinkuljettajan tai sairaanhoitajan. Ei siihen ole järjellistä syytä, tekosyitä vain. Tähän pitäisi saada muutos.

Kun Suomi sata vuotta sitten itsenäistyi, kolme neljännestä väestöstä tuotti pelkkää ruokaa. Tällä hetkellä alle kaksi prosenttia työvoimasta tuottaa enemmän ravintoa kuin miljoonien ihmisten massa tuolloin.

Tämä on suuri tarinamme, modernisaatio. Ihminen on muuttunut yhteisöön sidotusta ravinnontuottajasta yksilöksi, joka uskoo olevansa vapaa ja itse valitsevansa kohtalonsa. Samalla työ on muuttunut välttämättömyydestä oman identiteetin luomiseksi.

Yhä vielä jonkun on viljeltävä maata ja hoidettava sairaita. Mutta suurimmalle osalle ihmisistä ei riitä tällaista touhua. He ovat kehityspäällikköjä, muutosjohtajia, brändiasiantuntijoita ja kriisiviestinnän konsultteja. Nämä tehtävät eivät ole sanan perinteisessä merkityksessä työtä.

Ihmiskunnan historia on pyrkimystä työstä eroon. Muisto työn alkuperäisestä merkityksestä on säilynyt työhön liittyvässä sanastossa. Esimerkiksi ruotsin arbeta on tarkoittanut kärsimystä ja venäjän rabotat orjatyötä. Ranskan travailler on johdettu muinaisen roomalaisen kidutuslaitteen tripaliumin nimestä. Ihminen sidottiin siihen raajoistaan ja sitten ruoskittiin.

Mutta nykypoliitikot oikealla ja vasemmalla lupaavat kansalle vain lisää työtä eli kärsimystä ja orjuutta. Heidän ajatuksissaan työ on hyvinvointia, koska työstä maksetaan veroja ja työttömille taas maksetaan valtion rahaa.

Kun työväenliike laulaa työn orjuudesta, se on aivan oikeassa.

Kattia kanssa. Työssä on nyt kuten ennenkin paljon sellaista, jota ei pitäisi lisätä vaan vähentää. Kun työväenliike laulaa työn orjuudesta, se on aivan oikeassa. Ihmiset iloitsivat kun teknologia vapautti heidät maanviljelystä, ja kun toinen teknologia teki tylsän tehdastyön tarpeettomaksi. Nykyäänkään ei pitäisi patistaa ihmistä puhelinmyyjäksi markkinoimaan turhia tuotteita vasten tahtoaan. Tavoitteenamme nyt kuten antiikin aikana ei tule olla täystyöllisyys ja talouskasvu, vaan vapaa ihminen, joka ei työskentele.

Kysymys kuuluu, koska poliitikot keksivät muuta verotettavaa kuin työ, irrottavat työn ja toimeentulon toisistaan ja yksilön ja yhteisöt työstä. Liike-elämä on tässä jo hyvän matkaa järjestelmää edellä: Suomen eniten veroa maksavat yritykset, esimerkiksi pelifirma Supercell, työllistävät erittäin vähän ihmisiä. Samaan aikaan moni ahdistuu turhaksi kokoemassaan huonosti palkatussa työssä.

Muutaman sukupolven jälkeen kaikki saattavat olla työttömiä kuten minä. Sorron yön jälkeen häämöttää vapauden valo.

Janne Saarikivi on suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen vs. professori ja todennäköisesti eri mieltä kanssasi.