Jari Ehrnroothin kolumni: Hyvinvointivaltio on tullut tiensä päähän

Tulevaisuuden sosiaalipolitiikka tarkoittaa jotakin muuta kuin valtion vastuuta kansalaisistaan. Vastuu hyvästä elämästä kuuluu jatkossa yksilöille itselleen, kirjoittaa Jari Ehrnrooth. Voit keskustella aiheesta jutun lopussa.

sosiaalipolitiikka
Jari Ehrnrooth.
Derrick Frilund / Yle

Sote on vasta alkua, aktivointimalli ensituulahdus. Vanhoillinen hyvinvointivaltio on tullut aatteellisen, poliittisen ja taloudellisen tiensä päähän. Tulevalla vaalikaudella alkaa suomalaisen yhteiskuntapolitiikan ennennäkemätön korjaus.

Oman arvioni mukaan tulemme siirtymään hyvinvointimallista (well-being) hyvintoimintamalliin (well-doing), jossa vastuu vapaan yksilön itsenäisestä hyvästä elämästä palautetaan valtiolta sinne minne se kuuluukin: yksilölle itselleen.

Erilaisten sosiaalitukien ja palvelujen varassa elävien suomalaisten on syytä tiedostaa, että pian kaikki menee uusiksi.

Tukiriippuvuus tekee ihmisistä epävapaita valtion alamaisia ja sehän on perustuslakimme edistyshengen vastaista. Vapaista yksilöistä muodostuva liberaali kansakunta voi edistyä vain parantamalla jokaisen yksilön itsenäistä toimeentuloa, työn tuottavuutta ja kykyä antaa arvoa luova työpanoksensa koko kulttuurin kehitykseen.

Toisin sanoen, vapaamatkustuksen helpot ajat ovat pian muisto vain.

Tämä 2020-luvun sosiaalipolitiikka merkitsee valtavaa asennemuutosta.

Ensinnäkin, marxilaisen kollektivismin ja tulontasauksen aatteellinen perusta romahtaa lopullisesti.

Toiseksi, konsensuspolitiikka tulee hajoamaan, koska julkistalouden välttämättömät uudistukset pakottavat siihen.

Kolmanneksi, yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kehittäminen alkaa yhä enemmän kohdistua toisten kustannuksella elämisen, vastuuttomuuden ja vapaamatkustuksen poistamiseen.

Terveys ja hyvinvointi eivät ole arvokkaan elämän tarkoitus vaan edellytys.

Neljänneksi, 2020-luvun sosiaalipolitiikassa tullaan yleisesti ymmärtämään, että terveys ja hyvinvointi eivät ole arvokkaan elämän tarkoitus vaan edellytys. Kohtuullinen hyvinvointi tarvitaan siihen että vapaa yksilö voi keskittyä luomaan jotakin arvokasta.

Karl Marxin ja Friedrich Engelsin 170 vuotta sitten ilmestynyttä Kommunistista manifestia lukiessa ei voi olla hämmästelemättä heidän pääideansa järjettömyyttä.

Sosialistisessa unelmassahan vähiten koulutettu ja alkeellisimpia ruumiillisia töitä tekevä yhteiskuntaluokka, proletariaatti, nousee historiallisen kehityksen johtavaksi voimaksi kumoamalla kapitalistisen markkinatalouden ja tuotantovälineiden yksityisomistuksen.

1900-luvulla näimme, millaista sosialismia valtaan päässeen työväestön edustajat rakensivat ja miten hyvin tuotantovälineiden yhteisomistus ja suunnitelmatalous toimivat. Hölmöläisten puuhalta vaikuttanut nurinkurinen proletaarinen yhteiskuntajärjestys ei missään johtanut ihanteelliseen kommunismiin, jossa jokaisen yksilön vapaus on jokaisen yksilön vapauden ehto, kuten aatteen parrakkaat profeetat kauniisti muotoilivat.

Kun marxilaisen sosialismin varjo vetäytyy menneisyyteen, yhteiskunnallista palvelujärjestelmää tullaan kehittämään klassisen liberalismin ja yleisen velvollisuusetiikan pohjalta.

Toistaiseksi eduskunnassa ihmetellään niitä jotka harjoittavat itsenäistä ajattelua ja puhuvat niin kuin oma järki sanoo. Ensi vuosikymmenellä yksilöllinen kansanedustajuus ja siihen perustuvat liittolaissuhteet tulevat uudeksi maan tavaksi, kun autoritääriset puolueet aletaan nähdä vapaista yksilöistä muodostuvan kansan edustamista rajoittavina instituutioina. Puolueita suosivan suhteellisen vaalitavan tilalle voisi syntyä vapaa kaksivaiheinen kansanvaali yksiöllisen ehdokkaaksi asettumisen pohjalta.

Politiikkaa koossapitäväksi ja vakautta luovaksi tekijäksi tulee entistä selkeämpi budjettikuri. 1960-luvun sosiaalipolitiikan pääarkkitehti Pekka Kuusihan oli sitä mieltä, että sosiaaliset tulonsiirrot eivät saisi ylittää 20 prosentin rajaa. Käytännössä raja on asettunut korkeammalle.

Hyvinvointipalvelujen kustannukset ovat jo kaksi kertaa aiheuttaneet valtaisan rahoituskriisin (siirryt toiseen palveluun) talouden normaalivaihteluun kuuluvien lamakausien aikana. Toistuvasti kriisiin ajautuva malli ei voi olla oikea. Sekä 1990- että 2010- luvuilla kriisi puhkesi (siirryt toiseen palveluun) ja suurleikkaukset tehtiin, kun sosiaalikulujen suhde bruttokansantuotteeseen ylitti 30 prosentin rajan.

2020-luvun sosiaalipolitiikassa päätöksentekoa ja vaalilupauksia järkevöittävät budjettirajoittimet, jotka ennaltaehkäisevät kriisit ja paniikinomaiset leikkaukset. Palvelujärjestelmän laadullinen kehitystyö esimerkiksi koulutuksessa ja sivistyksessä on vakaammalla pohjalla, kun rahoitus on puskuroitu lamakausien varalta.

Työllisyysastetta on nostettava ja itsenäisesti toimeentulevien osuutta vahvistettava. Erityisenä ongelmanryhmänä kaikki ne edes jossain määrin työkykyiset ihmiset, joiden työn tuottavuus ei riitä työllistymiseen vapailla markkinoilla, on erikoisjärjestelyjen avulla ja ilman porsaanreikiä ohjattava ansaitsemaan elantonsa ainakin osittain esimerkiksi takuutyömarkkinoiden ja kolmannen sektorin avulla.

Jokainen alkoholin suurkuluttuja, tupakoitsija, ylipainoinen, liikuntaansa laiminlyövä huonoa elämää elävä henkilö tietää, että elintavoillaan hän sairastuttaa itseään.

Terveyspolitiikassa jokaisen on otettava vastuu omista elintavoistaan ja niiden seurauksista. Sairausvakuutuksen on rajoitettava tuottamuksellisten vahinkojen korvaamista selkeiden yksilöllisten terveydenhoitosopimusten avulla. Jokainen alkoholin suurkuluttuja, tupakoitsija, ylipainoinen, liikuntaansa laiminlyövä huonoa elämää elävä henkilö tietää, että elintavoillaan hän sairastuttaa itseään ja siten ottaa ylimääräistä niiltä jotka elävät vastuullista hyvää elämää.

Tämä on terveyspalveluihimme nyt sisältyvä suurin epäoikeudenmukaisuus eikä se voi loputtomiin jatkua, koska kustannusten kasvu ylittää kestokyvyn. Vakavasti sairaat ja vanheneva väestö tarvitsevat hoitoa joka tapauksessa.

Koulutuspolitiikassa yksilönvastuu tarkoittaa sitä, että jokaisen on kouluttauduttava niin, että hän onnistuu työllistymään.

Aikuiset ihmiset käyttäytyvät kuin lapset joita kaikkivoiva äitivaltio hoitaa kohdusta hautaan.

Tätä nykyä meillä on yhä ihmisiä, jotka maksuttomassa koulutusjärjestelmässämme hankkivat itselleen jonkun tutkinnon ja alkavat sitten syyttää järjestelmää, jos eivät saa koulutusta vastaavaa työpaikkaa. Tällainen vastuunpakoilu on kauhistuttava esimerkki siitä mihin vanhoillinen hyvinvointiajattelu on johtanut. Aikuiset ihmiset käyttäytyvät kuin lapset joita kaikkivoiva äitivaltio hoitaa kohdusta hautaan.

Kun joku rohkea poliittinen päättäjä, kuten kansanedustaja Susanna Koski, esiintyy vapaamatkustusta rajoittavan oikeudenmukaisuuden äänenä, joka vaatii itsenäistä harkinta- ja toimintakykyä kaikilta vapailta yksilöiltä, vanhoilliseen sosialistiseen kollektivismiin sitoutuneet populistit rientävät syyttämään häntä fasistiksi, vaikka hänen ajattelunsa täysin johdonmukaisesti seuraa perustuslakimme ydinarvoa.

Vapauden ja valistuksen valtakunnassa vastuu hyvästä, terveestä, kunnollisesta ja tuottavasta elämästä kuuluu yksilöille – siis aivan jokaiselle meistä. Koska me itsenäiset ja vapaat ihmiset kuitenkin olemme riippuvaisia toisistamme, on reilua, että kaikki ponnistelevat ja tekevät parhaansa. Tämän ja vain tämän yleisen vastuuperiaatteen vallitessa rakentuu oikeudenmukainen yhteiskunta.

Kun sosialistiseen tulontasaukseen nojaava hyvinvointimalli korjataan yksilönvastuuseen ohjaavaksi hyvintoimintamalliksi, anarkistiset parasiittiunelmat romahtavat, jokaisen yksilön velvollisuuksien rima nousee ja koko kulttuuri pääsee kehittymään korkeammalle eettiselle tasolle.

Jari Ehrnrooth

Kirjoittaja kirjailija ja filosofisesti suuntautunut kulttuurin tutkija. Hän on kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti. Syntyi Koitereella, kirjoittaa Munkkiniemessä, juoksee Keskuspuistossa. Palautetta kirjoittajalle voi lähettää suoraan osoitteeseen palaute.ehrnrooth@gmail.com (siirryt toiseen palveluun)