Jukka Relanderin kolumni: Sotkamossa oli bolshevistisen tyyntä kepulaiseen tapaan

Keskustan puoluekokous on kuin politiikan mummola, jossa asiat ovat omilla paikoillaan ja Kiven Seitsemän veljestä seisoo paraatipaikalla hyllyssä bolshevistisella tyyneydellä, kirjoittaa Jukka Relander. Voit keskustella aiheesta jutun lopussa.

kolumnit
Jukka Relander
Jukka RelanderPekka Tynell / Yle

Viime perjantain Helsinki-Kajaani lento oli buukattu jo hyvissä ajoin täyteen. Useimmat paikan varanneet olivat toimittajia, joiden tavoitteena oli todistaa Juha Sipilän ja Paavo Väyrysen kaksintaistelua keskustan puheenjohtajuudesta Sotkamon puoluekokouksessa. Tai jos ollaan ihan tarkkoja, he varasivat lippunsa kirjoittaakseen klikkijuttuja Väyrysen mediashowsta, koska lopputuloksesta ei ollut epäselvyyksiä.

Väyrynen huomasi itsekin että mahdollisuuksia ei ollut, ja ilmoitti liittyvänsä takaisin kansalaispuolueeseen, josta oli kevään kuluessa sekä eronnnut, että erotettu. Sotkamon Katinkullan käytävillä oli aika mietteliään näköisiä toimittajia pohtimassa jutunaiheita.

Ei ollut mikään ihme, että pääuutiseksi kohosi Sipilän käyttämä kielikuva, joka sai lähes yhtä laajan näkyvyyden kuin Mikko Kärnän tiedote puoluekokouksen ruokatarjoilusta. Ja se on paljon se.

Bolshevistinen tyyneys yltää kielikuvana samalle tasolle kuin Paavo Lipposen nahkurin orret tai Seppo Kääriäisen veret seisauttava vaalivoitto. Se on jollakin lailla hyytävä, mutta kukaan ei oikein osaa sanoa että mitä se täsmälleen ottaen tarkoittaa. Ja samalla se tarjoaa syyn loukkaantua, pahastua ja laskea vielä kerran Stalinin uhrien lukumäärä. Sipilän kielikuva toimi oikein hyvin.

Arvostan käytävillä rinkiä kiertäneiden toimittajien ammattitaitoa. Hesarin Marko Junkkari keksi soittaa Vihreiden Touko Aallolle ja kysyä kommentteja Sipilän toisesta kielikuvasta, realistisesta vihreydestä, kun muutakaan uutisoitavaa ei ollut. Uuden Suomen Minna Karkkola veti ehkä pisimmän korren nostaessaan esiin puoluesihteeriksi valitun Riikka Pirkkalaisen esittäytymispuheen, joka olikin niin hyvä että vaali ratkesi siihen.

Mediasta puoluekokousta seuranneiden mielestä tapahtuma oli tylsä ja merkityksetön. Paikan päältä katsottuna se oli kaikkea muuta.

Keskustan puoluekokous on tuhansien ihmisten poliittinen kansanjuhla, jonne tullaan tapaamaan tuttuja, osallistumaan päätöksentekoon ja juhlimaan kansanvaltaa. Kokouksessa kainuulainen maitotilallinen voi nykäistä ministeriä hihasta ja evijärveläinen emäntä paiskata tassua Juha Sipilän kanssa ja samalla valitella tuottajahintojen laskua tai kantatien huonoa kuntoa. Tunnelma on läheinen, välitön ja lämmin.

Keskustan poliittisissa puheissa tavoite pukeutuu vaatimuksesi saada valita asuinpaikkansa, ikäänkuin se esi-isän 1600-luvulla raivaama tila olisi valinta.

Paikan päällä ymmärtää myös sen, miksi keskusta pitää aluepolitiikasta kiinni niin kauan kunnes viimeisenkin mökin ikkunasta sammuu valot. Sillä ei saa yhtään ääntä, jos katsoo näitä ihmisiä silmiin ja sanoo että tulkaahan kaupunkeihin sieltä. Sorateiden varret halutaan pitää asuttuina. Keskustan poliittisissa puheissa tavoite pukeutuu vaatimuksesi saada valita asuinpaikkansa, ikäänkuin se esi-isän 1600-luvulla raivaama tila olisi valinta. Siitä miten sinne syrjäkylille saataisiin töitä puhuttiin paljon vähemmän.

Yhteiskuntamme toimii. Itse keskustelin parikymppisen lapinpukuun pukeutuneen poromiehen kanssa, joka kertoi juuri pyrkineensä oikeustieteelliseen. Kaveri oli Savukoskelta, yhdestä Suomen syrjäisimmästä kunnasta, jossa oli kirjoittanut laudaturin paperit. Jos haku onnistuu, maassa on yksi poromies vähemmän. Eikä taida nuori juristi päätyä Savukoskelle hommiin.

Keskusta on verkkarikansan puolue, ja aika moni kokee kiiltonahkakokoomuksen itselleen täysin vieraaksi.

Paavo Väyrysen keväinen mediashow tarjosi keskustan kenttäväelle sopivan vieteripeikon, joka yhdisti jäsenkunnan istuvan johdon taakse. Keskusta on gallupeissa vasta kolmanneksi suurin, mutta kritiikki jäi salin ulkopuolelle, käytäväpuheisiin. Aika moni tuttu kansanedustaja haikaili punamullan perään, koska koki, että demareiden kanssa keskusta voisi harjoittaa omannäköistään politiikkaa. Vilkaisu ympärille riitti avaamaan, että mihin edustajat viittasivat. Keskusta on verkkarikansan puolue, ja aika moni kokee kiiltonahkakokoomuksen itselleen täysin vieraaksi. Kokoomuksella kun on lisäksi paha tapa romahduttaa hallituskumppaniensa kannatus.

Kävin hyvän ja silmiä avaavan keskustelun kainuulaisen kunnanjohtajan kanssa. Hän halusi kertoa miksi ei voisi äänestää vihreitä, vaikka kannattaa puolueen arvoja. Maitotilallisen tyttärenä hän kuitenkin koki, että kiivas eläinoikeuskritiikki oli suoraa arvostelua elinkeinolle, joka oli pitänyt hänen sukunsa hengissä vuosisatoja. Ikäänkuin vanhemmat ja isovanhemmat olisivat tehneet jotain väärää lypsässään lehmistään elantoa.

Kainuussa on kyliä, joissa katovuodet saattoivat vielä muutama sukupolvi sitten tappaa jopa 40% väestöstä. Että onko se nyt ihan kauheaa jos me pidetään näitä lehmiä, varsinkin kuin huonosti voivat lehmät myös tuottavat huonosti. Ymmärsin näkökulmaa oikein hyvin.

Keskustan ja vihreiden suurin ero ei ole eläinten oikeuksissa, vaan siinä, että ylivoimainen enemmistö vihreistä on ensimmäisen sukupolven vihreitä, keskustalaisuus taas periytyy jo neljännessä polvessa. Sukupolvien vastakkainasettelua ei ole. Vanhemmat ja lapset kokoontuvat politiikan keskustalaisille kesäfestareille yhdessä ja tanhuavat kuin esi-isät ennen. Tunnelma on läheinen, väitön ja lämmin.

Sinne voisi järjestää elämysmatkoja muillekin kuin meille poliikan sekakäyttäjille. Keskustan puoluekokous on kuin politiikan mummola, jossa asiat ovat omilla paikoillaan ja Kiven Seitsemän veljestä seisoo paraatipaikalla hyllyssä. Tunnelma on lempeä, sora narskuu kun autot kaartavat kohti etelää ja mummo vilkuttaa ikkunasta. Bolshevistisella tyyneydellä.

Jukka Relander

Kirjoittaja työskentelee viestintäkonsulttina Kaiku Helsingissä ja harrastaa historiaa vanhasta muistista. Vapaa-aikoinaan hän haaveilee perhokalastuksesta istuessaan kentän laidalla katsomassa kun lapset pelaavat.