Sodankylän elokuvajuhlilla vieraileva Barbet Schroeder Ylen haastattelussa: Olen niin kauhuissani maailman tilasta, että olen lakannut kokonaan nauramasta

Pahuuteen perehtynyt ohjaajalegenda näkee Idi Aminissa ja Donald Trumpissa yhtäläisyyksiä.

Barbet Schroeder
Barbet Schroeder
Barbet SchroederUula Kuvaja / Yle

Barbet Schroederin mittavan uran yksi keskeinen elementti on elokuvatrilogia absoluuttisesta pahuudesta.

Se kattaa dokumenttielokuvat Ugandan raa’asta yksinvaltiaasta Idi Aminista (siirryt toiseen palveluun), natsien, terroristien ja diktaattoreiden asianajajana kunnostautuneesta Jacques Vergésistä ja rohingya-muslimeiden kansanmurhaa Myanmarissa lietsoneesta buddhalaismunkki Ashin Wirathusta.

– Näiden elokuvien myötä ymmärsin sen, että pahuus on inhimillistä. Se on jotain, mitä ei voi erottaa ihmisenä olemisesta. Työni on yrittää ymmärtää ja olla tuomitsematta.

Munkki kylvää vihaa -elokuvan jälkeen Schroeder ajatteli jättää pahuuden teeman sikseen. Kansanmurha on pahuutta, jota on vaikea ylittää.

– Siinä elokuvassa on vielä niin äärimmäinen ambivalenssi; vihaa kylvetään rauhanomaisena ajatellun buddhalaisuuden sateenvarjon alla.

Pahuuteen perehtyminen elokuvan keinoin ei tehnyt Schroederista kyynikkoa. Nyt hänestä on kuitenkin kehittymässä sellainen. Politiikkaa aktiivisesti seuraava 76-vuotias ohjaaja kuvailee olevansa kauhuissaan siitä, mitä maailmassa tapahtuu.

Hänen mielestään Yhdysvaltojen presidentin Donald Trumpin ja Pohjois-Korean johtajan Kim Jong-unin tapaaminen oli makaaberia ja vaarallista teatteria, suoranainen katastrofi.

– Pelkään enemmän kuin koskaan sitä, mitä maailmalle tapahtuu. Ei ole ehkä vielä kyse maailmanlopusta, mutta tuntemamme läntisen maailman lopun alusta kyllä. Olen niin kauhuissani, että olen lakannut kokonaan nauramasta. Ennen nauroin aina.

Schroeder arvelee, että jos hän olisi tehnyt Trumpista dokumenttielokuvan 10–20 vuotta sitten, se olisi paljastanut hyvin samantyyppisiä asioita kuin hänen vuonna 1974 valmistunut elokuvansa Idi Aminista.

– Minulle oli aikoinaan suoranainen valaistumisen hetki, kun näin Aminin lähikuvassa iloisena ja sympaattisena tyyppinä, mutta tiesin samalla, miten verinen diktaattori hän on. Oli todella paljastavaa houkutella hänet kanssani tekemään omakuvaansa. Käsitys, joka hänellä oli itsestään, kertoi valtavan paljon.

– Jos Trumpista olisi ennen valtaannousua tehnyt elokuvan, olisi lopputulos ollut hyvin samankaltainen. Tällaisilla hahmoilla on taipumus paljastaa itsensä, eivätkä he häpeä mitään.

Barbet Schroeder
Uula Kuvaja / Yle

”Teen aina ainoastaan amerikkalaisia elokuvia”

Ranskassa koulunsa käynyt sveitsiläis-saksalainen Barbet Schroeder oli ajatellut tehdä ensimmäisen pitkän elokuvansa vasta vähän alle nelikymppisenä. Siinä iässä olivat aloittaneet myös hänen ihailemansa amerikkalaisohjaajat.

Toisin kävi. Schroeder oli vasta 23-vuotias perustaessaan oman tuotantoyhtiön, Les Films du Losangen. Alkuvuosinaan se teki suoranaisia taikoja Ranskan uuden aallon elokuvan eteen ja on viime vuosina tuottanut esimerkiksi Michael Haneken elokuvia. Ensimmäisen oman elokuvansa Lisää! Lisää! Schroeder ohjasi 28-vuotiaana.

Hän tiesi jo elokuvaa tehdessään, että se päätyisi Ranskassa sensuurin hampaisiin, joten filmi tuotettiin englanniksi Luxemburgissa. Pink Floydin musiikin tahdittama elokuva käsittelee heroiiniriippuvuutta ja sen katsottiin ihannoivan huumeidenkäyttöä.

Elokuva oli puolen vuoden ajan kielletty Ranskassa, mutta siitä tuli silti Euroopassa hitti.

– Se perustui asioihin, joita näin ja tunsin ympärilläni. Se jopa kuvattiin talossa, jossa olin viettänyt lapsena kaikki kesäni. Olin aina ihaillut suuria amerikkalaisohjaajia, jotka tunsivat asiat ja paikat, joita he käsittelivät elokuvissaan. Jos he tunsivat hevoset, he tekivät elokuvia hevosista. Tiesin jo silloin, että haluan tehdä amerikkalaisia elokuvia.

Niitä Schroeder sitten päätyinkin tekemään. Hän on ohjannut 1980-luvulta lähtien lukuisia suuren budjetin Hollywood-elokuvia, kuten Nuori naimaton nainen, Numeromurhat ja Onnen kulissit. Hän on ohjannut jopa yhden jakson verran kriitikoiden rakastamaa Mad Men – televisiosarjaa.

Samaan aikaan hän on tuottanut ja levittänyt muiden elokuvia, ja ohjannut dokumenttielokuvia. Charles Bukowski innoitti hänet tekemään sekä dokumenttielokuvan The Charles Bukowski Tapes (1985) ja kiitellyn, Mickey Rourken tähdittämän fiktion Barfly (1987).

– Haluan tehdä fiktiota, joka näyttää dokumentilta. Teen aina taustatutkimusta fiktioon aivan kuin dokumenttielokuvaa varten, jotta elokuvasta tulisi totuudellisempi. Vastaavasti kun teen dokumenttielokuvia, käytän fiktion keinoja esimerkiksi päähenkilön rakentamisessa. Kun haastattelin Bukowskia Barflyta varten tajusin, että haastattelujen joukossa oli ihania helmiä, joita syntyi hänen useamman minuutin monologeistaan. Ne piti käyttää.

Barbet Schroeder
Uula Kuvaja / Yle

Barbet Schroeder tunnetaan paitsi amerikkalaisista valtavirran elokuvistaan ja dokumenteistaan, myös varsin kokeellisista art house –ohjauksistaan. Esimerkiksi kolumbialaisen Medellinin huumekaupungin sosiaalisiin kuvioihin sijoittuva La virgen de los sicarios (2000) kuvaa vanhemman miehen ja 16-vuotiaan roistonalku Alexiksen traagisesti päättyvää suhdetta. Elokuva on samaan aikaan surrealistinen ja raadollisen toden tuntuinen.

Schroeder ei omasta mielestään ole ikinä tehnyt taide-elokuvaa. Hän sanoo tekevänsä aina ainoastaan amerikkalaista elokuvaa.

– Esimerkiksi tuossa elokuvassa ei ole ensimmäistäkään improvisoitua sanaa, vaikka se näyttää oikealta elämältä. Se on värien käytöstä lähtien puhtaasti amerikkalaisen elokuvan lakeihin perustuva elokuva. Ehkä tiettyjä elokuviani pidetään art housena aiheiden takia. Vuonna 1999 eli vuosisadan lopussa, kun kuvasin Medellinissä, ei homoseksuaalisuutta juuri käsitelty elokuvissa.

Myanmarin kansanmurhaa kuvaava dokumentti valmistui viime vuonna, ja seuraava elokuva on jo tekeillä. Siitä Barbet Schroeder ei kuitenkaan puhu vielä mitään.

– En ikinä puhu keskeneräisistä töistä tai töistäni etukäteen. Näette sitten.

Barbet Schroeder
Uula Kuvaja / Yle