Roope Lipastin juhannuskolumni: On monta eri tapaa kokea juhannus, mutta aina joku kaatuu kokkoon

Juhannusta voi viettää monella tapaa. Juhannus on aivan eri näköinen riippuen siitä, missä vaiheessa sukupolvien kiertokulkua sattuu olemaan, kirjoittaa kirjailija Roope Lipasti.

juhannus
Ikkkuna-kolumnisti kirjailija Roope Lipasti.
Kalle Mäkelä / Yle

Juhannus kuuluu niihin juhliin, jotka pysyvät vuodesta toiseen samana. Se on vähän kuin joulu, rituaaleja täynnä: mennään mökille, tehdään tiettyä ruokaa, saunotaan, vihdotaan, illalla sytytetään kokko ja ihmiset ovat enemmän tai vähemmän kännissä. Tästä on toki monia variaatioita, mutta perustaltaan noin.

Paitsi tänä vuonna ymmärsin, että eiväthän ne juhlat pysy lainkaan samana! Juhannus on aivan eri näköinen riippuen siitä, missä vaiheessa sukupolvien kiertokulkua sattuu olemaan.

Omassa juhannuksenvietossamme on juuri nyt sellainen vaihe, että vanhempi sukupolvi ei yhtäkkiä enää olekaan se, joka hoitaa homman. Kokkovastaavaa ei voi jättää vastaamaan kokosta, jonkun muun täytyy tyhjentää huussi ja niin edelleen. Ylipäänsä on tapahtumassa tehtävien kaiken kaikkinen uudelleenjako: Yhtäkkiä ei saakaan enää olla se joka kaatuu kokkoon, vaan täytyy ottaa vastuuta. Se on kiusallista, kenelle voi valittaa?

Ihmisen juhannuksenvietto menee suuri piirtein näin:

Ihan pieni lapsi osaa – ilmeisesti se on jotenkin geeneissä – viettää perinteistä suomalaista juhannusta hienosti. Hän huutaa ja räyhää, laskee alleen ja sammuu jo alkuillasta. Vanhempien näkökulmasta on täysin järjetöntä olla mökillä, koska siellä on paljon hankalampaa kuin kotona. Tavaraa on pakattu mukaan niin paljon, että auton perään täytyy kytkeä kaksi peräkärryä.

Taaperoikäisenä tämän saman lapsen ensisijainen elämäntavoite on puolestaan kävellä laiturille ilman lupaa ja hypätä mereen, vaikka hän ei osaa uida. Vanhemmat juoksevat vuorotellen perässä ja jos käy tuuri, mukana mökillä on joku täti tai setä, joka voi hoitaa vahtimista välillä.

Vanhempien tekisi mieli vain kaatua kokkoon ja jäädä sinne nukkumaan

Kukaan ei nauti tilanteesta, sillä lastakin potuttaa, kun hän vain haluaisi hypätä sinne mereen, mutta hänen ei anneta. Juhannus on siis erinomaisen rasittava edelleen. Vanhempien tekisi mieli vain kaatua kokkoon ja jäädä sinne nukkumaan – varsinkin kun aamulla suvun nuoriso ja lapsettomat sekä ne, joiden lapset ovat jo isoja, heräilevät pikku hiljaa siinä kymmenen jälkeen, jolloin lapsiperheessä on oltu jo viisi tuntia hereillä ja käyty kolme kertaa uimassa ja tehdään parhaillaan lounasta. Mökkinurmellakin on ehditty rullailla vaunujen kanssa ympyrää jo hyvä tovi, että lapsi menisi ensimmäisille päikkäreilleen, mutta ei hän mene, koska ei saa unta, sillä teltoista kuuluu häiritsevää kuorsausta.

Sitten tulee muutaman vuoden seesteisempi vaihe. Kouluikäisten kanssa on helpompaa. Ensinnäkin he nauttivat juhannuksesta, mitä on ilo katsoa. Tulevat pöytään, kun se on katettu ja häipyvät, kun ovat syöneet jättäen jälkeensä paljon epäjärjestystä sekä puoliksi syötyjä asioita. Mutta joka tapauksessa he menevät pelaamaan tai uimaan eivätkä häiritse aikuisia.

Illalla he katsovat kokkoa ja haluavat leikkiä sen kanssa ja tunkea tuleen pitkiä kaisloja ja katsoa, kuinka ne syttyvät. Aikuiset yrittävät kieltää leikin ja varoittavat, ettei saa kaatua kokkoon, mutta he tekevät tämän hieman ponnettomasti, koska hekin ovat tyytyväisiä, että lapsilla on jotain tekemistä.

Valvottava on, koska on sentään keskikesän juhla eikä sitä kokkoa voi jättää lasten käsiin.

Muutama vuosi tästä ja ollaan tilanteessa, jossa lapset jaksaisivat valvoa vaikka kuinka myöhään, mutta aikuiset haluaisivat mennä jo nukkumaan. Se on ärsyttävää, mutta valvottava on, koska on sentään keskikesän juhla eikä sitä kokkoa voi jättää lasten käsiin.

Viimein saapuu murrosikä, eivätkä nuoret suostu enää tulemaan mökille. Tavallaan se on helpotuskin: kivempaa siellä on ilman murjottavia teinejä. Toisaalta ei niitä voi oikein kotiinkaan jättää, koska kotivakuutus ei korvaa sen kaltaisia luonnonilmöitä, force majeure on tämän klausuulin nimi vakuutusehdoissa.

Sitä paitsi jos nuorison jättää kotiin, tästä seuraa, ettei itse voi nauttia juhannuksesta, koska täytyy joka toinen sekunti lähettää Whatsapp-viesti, että missäs oot ja ootko hengissä ja älä herranjumala sytytä kokkoa, koska kaadut sinne ja mikä pahinta, poltat pelargoniapenkkimme!

Sitten seuraa ihana vaihe: nuorista tulee nuoria aikuisia ja he saattavat hyvinkin tulla taas yhteiseen juhannuksenviettoon. Heistä on jälleen iloa ja seuraa ja heidän kanssaan voi juoda viiniä ja valvoa myöhään eli kymmeneen. Nuorten aikuisten näkökulmasta kaikki on ihanaa, koska ruoka tulee eteen ja joku muu huolehtii kokosta – he saavat vain kaatuilla siihen sen jälkeen, kun vanhemmat ovat vetäytyneet yöpuulle.

Kuluu muutama vuosi ja syntyy lapsenlapsia, jolloin on laskujen maksun aika: omien lasten vuoro valvoa. Se onkin heille ihan oikein. Omaan mieleen alkaa siinä vaiheessa tulvia muistoja 25 vuoden takaa, jolloin itse heijaili tätä nuorta aikuista vaunuissa kun dokuremmi kuorsasi niissä teltoissaan. Hähää!

Tästä ei mene monta vuotta, niin huomaa olevansa vanha ja kaatuilevansa taas kokkoon, laskevansa alleen ja sammuvansa ennen kymmentä vaikkei ole juonut kuin vissyä. On palattu taas lapsuuden ihaniin juhannuksiin, jolloin kaikki oli kaunista ja vehreää ja paremmin.

Roope Lipasti

Kirjoittaja on 47-vuotias kirjailija ja kokkoonkaatuja.