Reetta Rädyn kolumni: Kokeile tätä: esittele itsesi mainitsematta ammattiasi

Ihminen lokeroidaan helposti sen mukaan, mitä hän tekee työkseen. Miten identiteetit määrittyvät tulevaisuudessa, kun ammatteja katoaa ja työtehtävät vaihtuvat tiheään, kysyy Reetta Räty.

kolumnit
Reetta Räty.
Reetta Räty.Petteri Sopanen / Yle

Miten esittelet itsesi, jos sääntö kuuluu näin: älä mainitse ammattia tai työtehtävää, vaan kerro, kuka olet?

Järjestimme hiljattain kavereideni kanssa illallisen, johon kutsuimme toisilleen vieraita ihmisiä erilaisista elämänpiireistä. Illallisen aluksi on luontevaa, että samassa pöydässä istuvat esittäytyvät. Emme halunneet, että ihmiset ovat toisilleen johtajia, sosiaalityöntekijöitä, työttömiä, opiskelijoita, projektipäälliköitä, filosofeja tai tanssijoita, joten pyysimme, että esittelykierroksella puhuttaisiin jostain muusta kuin ammatista tai asemasta.

Helppoja tapoja kertoa itsestään: äiti tai isä, pari lasta, koti Helsingissä tai Nurmijärvellä, ikä xx. Mutta mitä tällaiset tiedot kertovat siitä, kuka olet? Halusimme jotain enemmän. Pöytäseurueet kertoivat toisilleen esimerkiksi tällaisista asioista: Mikä sinulle on tärkeää? Mikä herättää sinussa toivoa? Millaisia ihmisiä ihailet? Mikä sinua ahdistaa? Mitä pelkäät? Mitä ajattelit, kun sait kutsun tähän tilaisuuteen, jonka ideasta et tiennyt mitään?

Jos tällaiseen keskusteluun uskaltaa heittäytyä, pääsee nopeasti lähelle toista ihmistä. Tämä tosin edellyttää rehellisyyttä. Älkääkä vain kuvitelko, etteivätkö suomalaiset osaisi heittäytyä. Ihan varmasti osaavat, kunhan vain lopetetaan sen leikkiminen, että kaikki syvällinen on kiusallista ja kaikki tärkeilevä tärkeää. Olen viime aikoina nähnyt monessa yhteydessä, että kun 67-vuotiasta suomalaista katsoo silmiin ja kysyy, mikä sinulle on tärkeää, kannattaa kuunnella tarkasti ja varustautua siihen, että lopuksi aina vähän itkettää.

Toista kuuntelee eri tavalla, kun ei heti aluksi laita häntä lokeroon.

Omassa illalliskokeilussamme emme kieltäneet ihmisiä puhumasta töistään. Monen ammatti tuli esille keskusteluissa. Ei siinä mitään. Kokeilua voisi tietenkin viedä pitemmälle. Voisi puhua illan ajan eettisistä kysymyksistä, suruista, peloista, häpeästä tai sote-uudistuksesta, ja pyrkiä arvaamaan vasta keskustelujen jälkeen, millaisten asioiden parissa muut tekevät työtä, missä asuvat, onko lapsia, tai rahaa…

Tai sitten voisi lähteä kotiin, ja ajatella tavanneensa mielenkiintoisia ihmisiä, joilla on mielenkiintoisia ajatuksia, mitäpä väliä sillä, keitä he ovat LinkedIn-maailmassa, jossa ihminen on sitä, mitä projekteja on tehnyt ja minkä yrityksen perustanut.

Mitä oletamme sillä perusteella, mihin yhteiskunnallisiin asemiin toiset ovat päätyneet tai olleet päätymättä.

Mitä järkeä tällaisessa työminän häivyttämisessä on?

Kysehän on oikeastaan ajatusleikistä. Siitä, miten asemoimme itsemme ja muut. Kenen sanoja pidämme relevantteina, kenen kanssa haluamme olla samanmielisiä, missä ennakkoluulomme näkyvät, mitä oletamme sillä perusteella, mihin yhteiskunnallisiin asemiin toiset ovat päätyneet tai olleet päätymättä.

Minun on vaikea esitellä itseäni puhumatta työstäni. Identiteettini rakentuu hyvin pitkälle työn varaan. Roolini suhteessa yhteiskuntaan ja oikeastaan kaikkeen, mitä ympärilläni tapahtuu, määrittyy sen kautta, että olen toimittaja. Opintoni valtiotieteellisessä tiedekunnassa eivät valmistaneet mihinkään tiettyyn työhön. Niinpä opiskelukavereissa on paljon niitä, joiden ammatti-identiteetti ei ole sidottu ammattiin. Tällaisessa seurassa on suht helppoa sopeutua tilanteeseen, jossa moni keksii työnsä itse ja liikkuu enemmän osaamisen kuin ammattinimikkeen mukaan. Teen itsekin myös muita kuin toimittajan töitä, eikä se ole dramaattista.

Kun ei ole kotiseutuidentiteettiä, ei luokkaidentiteettiä, eikä syvää suhdetta sukuun tai sen maihin, mitä sitten on?

Kuten työelämätutkijat meitä opettavat, ammatti-identiteettien liudentuminen yleistyy: tehdään montaa eri työtä, monelle eri työnantajalle, monessa eri työyhteisössä. Myös ammatti-identiteetti täytyy rakentaa moneen kertaan – tai pikemminkin näin: siitä pitää pyrkiä tekemään joustava.

Tämä ei ole aina ihan yksinkertaista.

Kun ei ole kotiseutuidentiteettiä, ei luokkaidentiteettiä, eikä syvää suhdetta sukuun tai sen maihin, mitä sitten on?

Työyhteisö on monen kohdalla täyttänyt tarpeen, joka sukuyhteyden katkeamisesta on syntynyt. Ennen ihmisestä kertoi eniten se, kenen tyttöjä tai poikia hän sattui olemaan. Nyt olemme sitä, mitä ystävämme tai kollegamme ovat. Tämä on myös yksi hyvinvointivaltion tavoitteista: taloon tai torppaan syntyminen ei määritä sinua loppuiäksesi.

Mutta onko viisasta määritellä itsensä tai muut vain työn kautta? Miten onnistuisi sitoutumaan työnantajaan (vain) saman verran kuin se sitoutuu sinuun?

Ihmisissä näkee uusia asioita, kun ei kysy, mitä teet, vaan: mistä nautit, mitä haluaisit oppia, mitä kohti edetä, kenen kanssa elää. Tuntemattomille puhuessa saattaa huomaamatta laajentaa omaakin lokeroaan. Mikä minulle on tärkeää, tai tärkeintä? Onnistunko antamaan sille tarpeeksi aikaa?

Kirjoittaja on kirjoittaja, yrittäjä, äiti, sisko, kuusamolainen, helsinkiläinen, kalliolainen, valtsikalainen, kesäiltoja kannattava politiikkanörtti, jonka etäisyys ay-liikkeestä vain kasvaa.