Rysky Riiheläisen kolumni: Ulkopolitiikka polttelee puolueiden käsissä

Ulkopolitiikka ei tunnu puolueille kelpaavan, ja keskustelut käydään pääosin suljettujen ovien takana, kirjoittaa Rysky Riiheläinen.

ulkopolitiikka
Janne Riiheläinen
Janne RiiheläinenJyrki Lyytikkä / Yle

Kekkosen aikana suomalaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan päällekatsojana toimi keskustapuolue. Koiviston kaudella demarit aloittivat nousunsa ja ottivatkin pikkuhiljaa valtiolaivan ruorista tiukan otteen. Heidän jälkeensä ykköspaikalle nousivat lyhyeksi ajaksi kokoomuslaiset. Nyt heidänkin otteensa on heikentynyt. Itse asiassa tämän hetken Suomessa puolueilla ja sitä myötä ennen kaikkea vaaleissa kannettavalla poliittisella vastuulla, tuntuu olevan yllättävän kevyt kytkentä ulko- ja turvallisuuspoliittiseen päätöksentekoon.

Ulkopolitiikkaa johtaa presidentti yhteistyössä valtioneuvoston kanssa. Kansanliikkeen ehdokkaana valittu presidentti on toisella ja viimeisellä kaudellaan. Eikä Niinistön pesäero kokoomukseen näissä asioissa ole pelkästään muodollinen. Kokoomusväki taputti kädet hellinä puoluekokouksessaan, kun puolueen puheenjohtaja vakaasti ilmoitti puolueen edelleen kannattavan Suomen Nato-jäsenyyttä. Presidentiltä tuli nopeasti kuittaus, jossa hän kertoi, ettei todellakaan kannata Nato-jäsenyyttä (siirryt toiseen palveluun).

Presidentti on esittänyt myös muille puolueille mikä on sopivaa ja mikä ei. Puoluejohtajien tapaamiset Mäntyniemessä ovat tuntuneet toistuvasti sisältävän presidentin esittämiä näkemyksiä (siirryt toiseen palveluun), mistä kaikesta puolueiden olisi turvallisuuspoliittisessa keskustelussa syytä pidättäytyä. Niinistön suosio ja arvostus ovat pysyneet kuitenkin korkealla tasolla, myös opposition keskuudessa.

Lehtomäki hoitaa jo virkansakin puolesta merkittävältä osaltaan pääministerin ulko- ja turvallisuuspoliittisia vastuita.

Pääministeri Juha Sipilän ulko- ja turvallisuuspoliittinen oikea käsi on toistatuhatta päivää ministerinäkin toiminut valtioneuvoston valtiosihteeri Paula Lehtomäki. Hän hoitaa jo virkansakin puolesta merkittävältä osaltaan pääministerin ulko- ja turvallisuuspoliittisia vastuita. Lehtomäki muun muassa veti Itämeri-strategian työstämistä, on Turvallisuuskomitean varapuheenjohtaja ja puheenjohtaa Arktista neuvottelukuntaa.

Lehtomäki on entinen Suomi-Venäjä -seuran puheenjohtaja, osaa venäjää ja hänet on palkittu korkeimmalla ulkomaan kansalaiselle myönnettävällä venäläisellä kunniamerkillä, Ystävyyden kunniamerkillä. Edellisen vaalikauden aikana hän arvosteli kovasanaisesti hallituksen Venäjä-politiikkaa (siirryt toiseen palveluun) Krimin valtauksen jälkeen.

Lehtomäki myös matkustaa edustamassa Suomea maailmalla, vaikka valtiosihteerin matkoihin ei juuri huomiota kiinnitetäkään. Muun muassa kun suurin osa Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisesta johdosta oli YK:n yleiskokousviikonloppuna Yhdysvalloissa, vieraili Lehtomäki Sipilän ulkopoliittisen erityisavustajan kanssa Washingtonissa. Lehtomäki on syksyllä siirtymässä Pohjoismaiden neuvoston pääsihteeriksi eikä näin ollen ole palaamassa kantamaan vaaleissa poliittista vastuuta.

Turvallisuuspolitiikassa puolustuspolitiikka on noussut keskeiseen asemaan ja puolustusministerin salkku on muuttunut sitä myöten hyvin raskaaksi.

Sipilän hallitusta muodostettaessa, perussuomalaisten silloisen puheenjohtajan Timo Soinin tarttuminen tarjottuun ulkoministerin paikkaan oli pienoinen yllätys. Edellisen vaalikauden ulkoasiainvaliokuntaa johtanut Soini on muutamaa tyylirikkoa lukuun ottamatta ollut erinomainen ulkoministeri.

Turvallisuuspolitiikassa puolustuspolitiikka on noussut keskeiseen asemaan ja puolustusministerin salkku on muuttunut sitä myöten hyvin raskaaksi (siirryt toiseen palveluun). Sitä pitelee tiukalla otteella entinen perussuomalaisten varapuheenjohtaja Jussi Niinistö.

Niinistöä ja Soinia yhdistää heidän lähtönsä perussuomalaisista ja uuden puolueen perustaminen. Sinisten heikko suosio gallupeissa ei lupaa heille kummoista poliittista tulevaisuutta. Heillä ei näillä luvuilla ole käytännössä poliittisesti juurikaan mitään menetettävä.

Korkea-arvoisin ulkopoliittinen toimija, jolla on toimiva kytkentä poliittiseen vastuuseen, on eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Matti Vanhanen (kesk). Puolustusvaliokunnan puheenjohtaja on niin ikään hyvin kokenut Ilkka Kanerva (kok). Sekä Vanhanen että Kanerva hoitavat tehtäviään kokemuksella ja taidolla, mutta hyvin matalalla profiililla.

Toki Suomessa on ollut tapana ihannoida kansanvallan prosesseista viisveisanneita ulkopoliittisia päättäjiä Paasikivestä Kekkoseen ja Rytiin.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa on perinteisesti Suomessa pyritty hoitamaan konsensusperiaatteella. Ulko- ja turvallisuuspoliittisen ja puolustuspoliittisen selontekojen taustalla oli parlamentaarinen ryhmä (siirryt toiseen palveluun), joka käytännössä varmisti lähes rikkumattoman tuen eduskunnassa selontekoihin kirjatuille linjoille.

Keskustelu näistä linjoista on näin käyty pitkälti suljettujen ovien takana valmisteluvaiheessa ja ulos tuodaan yhdessä sovittu paperi. Kansalle tämä on kelvannut, sillä kolme neljäsosaa suomalaisista pitää maan ulkopolitiikkaa hyvin hoidettuna (siirryt toiseen palveluun). Myös presidentin alkuvuoden vaaleissa saama äänimäärä kertoo samasta asiasta.

Konsensuksella ja asioiden irrottamisella päivänpolitiikasta on ulko- ja turvallisuuspolitiikan kaltaisessa keskeisessä asiassa ansionsa. Sen ei soisi kuitenkaan vievän asioita pois julkisen keskustelun ja poliittisen vastuun ulottuvilta.

Toki Suomessa on ollut tapana ihannoida kansanvallan prosesseista viisveisanneita ulkopoliittisia päättäjiä Paasikivestä Kekkoseen ja Rytiin. Saa sitten nähdä haluavatko poliitikot tai kansa puhua kuinka paljon ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ensi kevään eduskuntavaaleissa. Epäilen, että kovin vähän.

Janne "Rysky" Riiheläinen

Kirjoittaja on joensuulainen bloggari, joka on aktiivinen turvallisuuspolitiikan keskustelija. Riiheläinen on vapaa toimija, joka ei ole sidottu mihinkään asemaan, organisaatioon tai ajatussuuntaan.