Asta Lepän kolumni: Löysättäsiinkö vähän pipoa vai olemmeko sääntöjen mukaan kiltisti aina hiljaa?

Elämä Suomessa on turvallista, suoraviivaista ja ennalta arvattavaa. Sen perustana ovat säännöt ja normit, joita noudatamme. Mutta miten sääntöviidakossa huomioidaan yksilöt ja yksilölliset erot, kysyy Asta Leppä.

suomalaisuus
Asta Leppä
Asta LeppäMikko Ahmajärvi / Yle

Kun palasimme lomamatkalta Italiasta, 16-vuotias poikani huoahti Helsinki-Vantaan lentokentällä, miten mukavaa on olla taas olla maassa, jossa kaikki toimi täsmällisesti.

Neljätoistavuotiaani oli toista mieltä. Hänen mukaansa Suomessa pingotetaan ihan liikaa. Kuopus siteerasi vänrikki Koskelaa – josko keskityttäisiin niihin asiallisiin hommiin ja löysättäisiin muutoin pipoa.

Vielä nykyäänkin suomalaisuutta tuntuu määrittelevän kaksi vastakkaista ominaisuutta: yhtenäiskulttuurinen perintö ja yksin pärjäämisen eetos. Tästä ristiriidasta vatkautuu kansanluonne, jossa yksilöiden pitää täyttää velvollisuutensa aivan samalla tavalla.

Kansanluonne tulee erityisen hyvin esiin suomalaisilla pakettimatkoilla – vaikkapa nyt retkiaamuina. Yleensä suomalaiset odottavat valmiina viisitoista minuuttia ennen lähtöaikaa, ja jo sitä, joka saapuu tismalleen ajoissa, katsotaan hippusen kieroon.

Samasta syystä suomalaisen on vaikea vapautua muiden keskellä. Irtiottoja paheksutaan, mikä saattaa olla yksi meikäläisen dokailukulttuurin taustatekijä – vapaudutaan lopulta väkisin. Muuta elämää kahlitsee sen sijaan usein ”mitä muut minusta ajattelevat” -pelko.

Koska ihmisellä on kuitenkin ikävä toisen luo, suomalainen tekee kuten muut ja on yhdessä hiljaa. Sellaista on perisuomalainen yhteisöllisyys. Pakettimatkalaistenkaan retkibussissa ei paljon viereisiin istuimiin huudeltu, ainoastaan matkaoppaan työtehtäviin kuului suun auonta.

Julkisesti ääntään korottava saa osakseen synkkiä mulkaisuja.

Välimeren kulttuureissa toimitaan tyystin toisin. Niissä juuri sosiaaliset tilanteet ovat paikkoja, jossa itseä toteutetaan ja tehdään tykö. Kun tavataan, näytetään, millainen olen – tälle itken, tälle nauran ja tätä mieltä olen ravintolan tasosta, mamma mia!

Suomalainen taas säästää itseilmaisunsa mieluummin yksityiseen sfääriin, kotiin ja intiimisuhteisiin. Sen vuoksi jo julkisesti ääntään korottava saa osakseen synkkiä mulkaisuja. Sen saavat tuta muun muassa maahanmuuttajat, jotka bussissa rupattelevat liian lujaa matkapuhelimiinsa.

Ruodusta poikkeamista ja tilan itselleen ottamista pidetään täällä itsekeskeisyytenä ja itsensä korostamisena muiden kustannuksella.

Suomalaiset sosiologit tutkivat vajaa kymmenen vuotta sitten sekä armeijan että koulujen sosiaalisia kohtaamisia. Kiintoisimpia olivat havainnot mainittujen laitosten ruokailutilanteista, joita leimasi teräksen kiiltävyys, linjaston putipuhtaus, aterioinnin sujuvuus ja kaiken turhan ritualisoinnin karsiminen. Ruokailijat tulivat ja menivät, eikä ylimääräistä kommunikaatiota tarvittu.

Intissä ei tarvinnut edes huomenta toivottaa, kun tiesiväthän kaikki muutoinkin, että oli aamu.

Alla pulppuili toki epävirallinen sosiaalisuus. Siitä huolimatta tutkimusten kokonaiskuvaksi jäi tehokas, tunnerekisteriltään niukka ja hierarkkinen kulttuuri.

Elämä Suomessa on turvallista, suoraviivaista ja ennalta arvattavaa, muttei aina helppoa sellaiselle, joka pulppuilee, poukkoilee ja innostuu herkästi. Yhtä vaikeaa se on harkitsevalle haahuilijalle, jota tuupitaan, tönitään ja pidetään tomppelina.

Sääntöjä ja tehokkuutta kunnioittava kulttuuri on toimiva perusta hyvinvointivaltiolle. Siksi voi olla vaikea tunnustaa, että siitä voi olla joskus myös haittaa. Helposti liu’utaan ajattelumalliin, jonka mukaan jokaisen pitäisi pärjätä samoilla eväillä kuin muutkin.

Yksilöä itseään on sen sijaan vaikea nähdä – niin hänen lahjakkuuttaan kuin niitä surullisenkuuluisia rajoitteitakin.

Moderni yksilöllisyys aiheuttaakin kaiken aikaa yhteentörmäyksiä yhtenäiskulttuurin kanssa. Paradoksaalisesti yksilöllisyyttä samanaikaisesti sekä vaaditaan että vähätellään. Jatkuva naureskelun aihe ovat esimerkiksi erikoisruokavaliot, joiden vuoksi ei voi tarjota edes suomalaisjuhlien ykkössuosikkia, voileipäkakkua, jollei se ole laktoositon, munaton ja gluteeniton. Ivataan ja kiivaillaan myös siksi, että koululaisia ja varusmiehiä pitäisi alkaa kohdella yksilöllisemmin – aivan kuten TE-toimiston asiakkaita ja terveyskeskusten potilaitakin. ”Mitenhän sitä ennen oikein pärjättiin?” tuhahdetaan.

Yhä useammin haluttaisiin joustaa myös säännöistä, sillä yhteiskunnan mikromanagerointi ärsyttää ja moni ajattelee kuten kuopukseni – että vänrikki Koskelan suhteellisuudentaju on toisinaan valovuosien päässä. Tästä syntyvät somekohut, ettei voi kantaa omaa oluttaan pöytään kahden katulaatan poikki. Vallitsee porttiteoria, jonka mukaan koko yhteiskuntajärjestelmä rapautuu, jos joskus joustetaan.

Sillä millainen hyvinvointivaltio on pelkkiä kylmiä rakenteita ja ehdottomia rajoituksia? Jossa noudatetaan sääntöjä silloinkin, kun ne tekevät kohteelleen selvästi hallaa ja vain pahentavat tämän tilannetta?

Kysymys kuuluukin: miten soutaa samaa venettä niin, että yksittäiset soutajatkin otetaan huomioon?

Pyöritäänkö silloin aina väistämättä ympyrää?

Asta Leppä

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja tietokirjailija. Hän joka kirjoittaa paraikaa kolmatta kirjaansa. Se käsittelee vastakkainasettelun ilmapiiriä.