Unto Hämäläisen kolumni: Helsingissä on nähty aiemminkin Suomen ulkopolitiikan huippuhetkiä, mutta nähdäänkö nyt?

Kun Donald Trump ja Vladimir Putin tapaavat viikon päästä ei enää voi puhua idän ja lännen johtajien tapaamisesta. Trump ei edusta koko koko länttä eikä Putin koko itää, kirjoittaa Unto Hämäläinen.

Trumpin ja Putinin huippukokous
Unto Hämäläinen.
Derrick Frilund / Yle

Helsingissä järjestetyt idän ja lännen johtajien tapaamiset ovat olleet Suomen ulkopolitiikan huippuhetkiä. Helsinki ei ole kertaakaan valikoitunut tapaamispaikaksi sattumalta. Isännöintiä on edeltänyt pitkä valmistelutyö ja myös kova kilpailu muiden pääkaupunkien kanssa.

Viisi voittoa tässä kaupunkien välisessä kilpailussa 43 vuoden aikana ei ole huono suoritus, sillä pieni maa ei juuri enempää voi vaikuttaa maailmanpolitiikkaan kuin tarjota suurille tilat neuvonpitoon ja sen jälkeen nostaa peukun pystyyn.

Jos kokous onnistuu, isäntämaa saa paitsi kehut järjestelyistä myös tilaisuuden edistää omia tavoitteitaan. Tätä mahdollisuutta Suomen valtionpäämiehet ovat taitavasti, jopa hämmästyttävän taitavasti, käyttäneet hyväkseen.

Pisimpään työtä tapaamisen eteen joutui tekemään presidentti Urho Kekkonen, sillä heinäkuussa 1975 järjestetyn Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen valmistelu kesti peräti kuusi vuotta.

Suomen aloitteesta alkaneet Etyk-neuvottelut takkusivat ja kokous lykkääntyi monta kertaa. Kekkoselta oli loppua aika kesken ja niin eduskunta joutui vuonna 1974 jatkamaan Kekkosen presidenttikautta, jotta tämä voisi isännöidä kokousta.

Vuotta ennen kokousta Yhdysvaltain presidentti vaihtui, sillä Richard Nixon joutui Watergate-skandaalin vuoksi eroamaan kesällä 1974. Samana vuonna Neuvostoliiton puoluejohtaja Leonid Brežnev sairastui vakavasti.

Kun Nixonin seuraaja Gerald Ford tapasi heinäkuussa 1975 Brežnevin, oli tapaaminen lähinnä symbolinen. Brežnev oli hyvin huonossa kunnossa. Suomen kannalta tärkeintä olikin, että molemmat johtajat saatiin yhtä aikaa Helsinkiin ja heidän nimensä kokouksen päätösasiakirjaan. Etyk-kokouksen isännöinti vahvisti maailmalla Suomen puolueettomuuden uskottavuutta, jota oli niin idässä kuin lännessäkin kyseenalaistettu.

George Bush ja Mihail Gorbatzov sopivat kahden kesken tapaavansa Helsingissä, mutta unohtivat kertoa siitä presidentti Mauno Koivistolle. Suomen presidentti kuuli tapaamisesta Ylen radiouutisista, eikä ollut aluksi uskoa uutista todeksi.

Seuraava, syyskuussa 1990 järjestetty tapaaminen valmisteltiin yhdessä viikossa. George Bush ja Mihail Gorbatžov sopivat kahden kesken tapaavansa Helsingissä, mutta unohtivat kertoa siitä presidentti Mauno Koivistolle. Suomen presidentti kuuli tapaamisesta Ylen radiouutisista, eikä ollut aluksi uskoa uutista todeksi. ”Ajattelin, että kaikenlaisia merkillisiä juttuja sitä maailmalla kiertää”, Koivisto kirjoittaa muistelmissaan.

Toki Koivisto tunsi hyvin molemmat yllätysvieraansa, sillä hän oli jo vuosikausia ollut kirjeenvaihdossa heidän kanssaan ja tavannut useaan kertaan. Kokouksen aikana Koivisto käytti tilaisuutta hyväkseen ja kertoi Gorbatžoville, että Suomi aikoisi mitätöidä Pariisin rauhansopimuksen ja yya-sopimuksen Saksaa koskeneet pykälät ja sai siihen hyväksynnän. Ilman Gorbatžovin myöntyväisyyttä yya-sopimuksen korjailu olisi saattanut olla vaikea prosessi.

Seuraava huipputapaaminen oli taas pitkän valmistelun huipentuma. Etykin jäsenmaat kokoontuivat heinäkuussa 1992 Helsinkiin, ja Bush tapasi kokouksen yhteydessä Venäjän ensimmäisen presidentin Boris Jeltsinin.

Näiden kahden tapaamisen väliä oli vain vajaat kaksi vuotta, mutta siinä ajassa oli tapahtunut paljon. Neuvostoliitto oli hajonnut joulukuussa 1991, ja Venäjästä oli tullut sen seuraajavaltio. Suomi oli hakenut Euroopan yhteisön jäsenyyttä maaliskuussa 1992. Koivistolle tarjoutui tilaisuus selvittää molempien suurvaltojen johtajille, miksi Suomi aikoi luopua puolueettomuudesta.

Ahtisaaren aktiivisuus vaikutti todennäköisesti siihen, että keväällä 1999 sekä Clinton että Jeltsin pyysivät Ahtisaarta Jugoslavian kriisin sovittelijaksi.

Presidentti Bill Clinton tapasi Boris Jeltsinin viisi vuotta myöhemmin maaliskuussa 1997. Presidentti Martti Ahtisaari tarjosi Mäntyniemeä sen jälkeen, kun maailmalle oli levinnyt uutinen, että kokouspaikkaa etsittiin Länsi-Euroopan pääkaupungeista, koska Jeltsin ei olisi sairautensa takia pystynyt matkustamaan Washingtoniin. Ahtisaarella oli kokeneena diplomaattina omat suorat kanavansa, ja vain pari tuntia myöhemmin Suomen kutsu oli jätetty molemmissa pääkaupungeissa.

Ahtisaaren aktiivisuus vaikutti todennäköisesti siihen, että keväällä 1999 sekä Clinton että Jeltsin pyysivät Ahtisaarta Jugoslavian kriisin sovittelijaksi. Siinä tehtävässä Ahtisaari onnistui ja se loi pohjan hänen menestykselleen rauhansovittelijana presidenttikautensa jälkeen.

Presidentti Sauli Niinistö on noudattanut edeltäjiensä toimintamallia, voi jopa sanoa jatkanut pitkää linjaa. Ratkaisevan siirron Niinistö teki syksyllä 2014, jolloin hän meni tapaamaan presidentti Vladimir Putinia, vaikka EU:n jäsenmaat olivat edellisenä keväänä asettaneet Venäjän johdon tapaamisboikottiin Krimin miehityksen jälkeen. Niinistö on pitänyt säännöllisesti Putiniin yhteyttä ja tavannut myös presidentti Donald Trumpin Valkoisessa talossa. Näissä tapaamisissa Niinistö on tehnyt selväksi, että Helsinki olisi hyvä vaihtoehto, jos pitää löytää molemmille sopiva kokouspaikka.

Onnistuuko Niinistö lypsämään tukea jollekin Suomen kannalta tärkeälle hankkeelle? Sitä on mahdoton etukäteen arvioida. Se on vaikeaa, sillä maailma on tänään moninapaisempi kuin edellisten johtajien Helsingin-tapaamisten aikana.

Suurin ero lienee siinä, ettei enää kannata entiseen tapaan puhua idän ja lännen johtajien tapaamisesta. Trump ei edusta koko koko länttä eikä Putin koko itää.

Unto Hämäläinen

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva politiikan toimittaja.