Henry Hanikka: "Rupesin oikein miettimään, miten mustaa miestä näytellään" – kolme tarinaa muuttuvasta Suomesta

Näyttelijöiksi valmistuu aiempaa enemmän muitakin kuin perusniemisiä ja perushämäläisiä. Kysyimme, miten he kokevat ammattinsa monikulttuurisessa Suomessa.

näyttelijät
Diana Tenkorang, Chike Ohanwe ja Henry Hanikka
Diana Tenkorang, Chike Ohanwe ja Henry Hanikka.Jaani Lampinen / Yle

1. Henry Hanikka

1970-luvun Suomessa ei ollut käsitettä koulukiusaaminen. Jos olisi ollut, joku olisi ehkä osannut puuttua siihen, mitä Henry Hanikka kävi läpi. Omien sanojensa mukaan Hanikka sai turpaansa melkein joka päivä. Hän oli erinäköinen kuin muut.

Hanikka, 53, on kenialaisen isän ja suomalaisen äidin poika, joka eli lapsuutensa 1970-luvun Suomessa, Kekkoslovakiassa. Luokanopettaja oli sodan käynyt mies. Kun koulussa esitettiin Tiernapoikia, Hanikka laitettiin näyttelemään erinäisiä kertoja Murjaanien kuningasta. Se sai inhoamaan teatteria.

– Maailma oli silloin toinen. Isä ei ollut millään tavalla elämässäni läsnä ja näin itse oikean mustan miehen ensimmäisen kerran livenä 1970-luvun puolivälissä, kun olin 10–11-vuotias, Hanikka toteaa.

17-vuotiaana Hanikka esiintyi musikaalissa, innostui alasta, meni Ylioppilasteatteriin ja haki opiskelijaksi Tampereen näyttelijäntyön laitokselle.

Kun hän nuorena miehenä istui iltaa taiteilijaravintola Tillikassa, teatteriammattilaiset kehuivat, kuinka jännää oli, että Hanikka harrastaa teatteria. Samalla he ihmettelivät, missä häntä voisi lopulta käyttää.

– Näin sen silloin realistisena kysymyksenä, enkä pitänyt sitä mitenkään outona. Jos tänä päivänä kommentoisi samalla tavalla, siitä alkaisi blacktoo-kampanja.

Henry Hanikka
– Se, mitä nyt tapahtuu, on luonnollisen kehityksen tulos. Meilläkin on hyväksytty faktat, se, mitä katukuvassakin näkyy, Henry Hanikka kommentoi monipuolistuvaa näyttelijäkuntaa.Jaani Lampinen / Yle

"Hain suomalaisuudelleni hyväksyntää"

Hanikka osoitti epäilykset vääriksi. Hän valmistui Nätyltä vuonna 1991, Suomen ensimmäisenä tummaihoisena näyttelijänä, sai heti kiinnityksen Kuopion kaupunginteatteriin, jossa teki lähes 50 tuotantoa. Vain parissa niistä osaksi lankesi värillisen miehen rooli.

Nyt Hanikka on ollut pitkään freelancer ja rooleja on tarjottu myös ihonvärin perusteella, viimeksi haastattelupäivänä.

– Välillä se nipistää pahastikin ja mietin, että olenko tällainen erikoismies. Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin, että jos loukkaannun joka kerta, kun värillisyyteeni viitataan, en ehdi muuta tehdäkään.

Hanikka on kulkenut pitkän tien siitä, kun hän lapsena rukoili Jumalaa, että tämä tekisi hänestä valkoisen. Jossain vaiheessa elämäänsä hän alkoi pohtia, kuka on ja mikä hänen asemansa suomalaisessa yhteiskunnassa on.

– Yksi syy siihen, miksi olen näyttelijä on, että lähdin hakemaan suomalaisuudelleni hyväksyntää, ja aika vähän olen saanut sellaista kritiikkiä näyttelijänä, etten olisi oikean värinen.

Vuonna 2007 Hanikka esitti Rokkaa Kristian Smedsin ohjaamassa Tuntemattomassa sotilaassa. Tapauksesta kirjoitettiin ennakkoon paljon. Palaute oli 95-prosenttisesti positiivista.

– Vain kerran yksi kaveri tarjosi kännipäissään drinkkejä ja ihmetteli samalla, miksi juuri minä esitän Rokkaa. Hänen mielikuvansa roolihahmosta oli, mitä oli.

Henry Hanikka
– Toivoisin, että minulle tarjotaan hommia siksi, että olen hyvä näyttelemään ihmistä miettimättä etnisyyttä, ellei se ole selkeästi kirjoitettu rooliin, Henry Hanikka sanoo.Jaani Lampinen / Yle

"Monikulttuurisuus on paska sana"

Hanikan mukaan hän ei ole kokenut teatterissa varsinaista rasismia. Epätasa-arvo tulee kuvioihin roolituksen kautta, siitä, kuka saa minkäkin roolin. Hanikka toivoo, että hänelle tarjottaisiin töitä siksi, että hän on hyvä näyttelemään ihmistä.

– Kun katson peiliin, näen ensimmäisenä ihmisen, ehkä viidentenä värillisen ihmisen. Heitän aiheesta paljon läppää, mutta se on suojamekanismi.

Kerran Hanikalta kysyttiin, onko hän näytellyt mustaa miestä, että osaako hän.

– Rupesin oikein miettimään, että miten sitä mustaa miestä näytellään. Pitääkö mun olla “jou”, vai toimia niin kuin Barack Obama.

Hanikka on tuohtunut – ja syystä. Samalla tavalla häntä suututtaa yleiskäsite monikulttuurisuus.

– Se on paska sana. Millä tavalla minä edustan monikulttuurisuutta, kysyy Hanikka, suomalaisen yhteiskunnan kasvatti.

Jos Hanikka jotain kulttuuria edustaa, se on manselaisuus. Hän ei ole koskaan edes käynyt Afrikan mantereella.

– Miksi pitää määritellä, löytää joku sana, joka ei palvele mitään, kysyy Hanikka ja havainnollista esimerkillä.

– Jos Suomessa valkoisista vanhemmista syntynyt lapsi viedään Afrikkaan, en usko, että hän 10-vuotiaana rupeaa juttelemaan, että perkele, kun täällä ei ole saunaa. Ja jos savanneilla syntynyt musta lapsi kasvatetaan täällä, ei se rupea 10-vuotiaana miettimään kaislahameita, eikä sen veri ala huutaa, että nyt pitäisi päästä leijonaa metsästämään. Mitä me perimme? Emme mitään muuta kuin sairauksia, Hanikka sanoo.

Chike Ohanwe
– Minua kiinnostavat tarinat. Olen näyttelijä, teen tarinoita ja hengitän ne oleviksi, sanoo Chike Ohanwe.Jaani Lampinen / Yle

2. Chike Ohanwe

Kun Chike Ohanwe, 29, oli pieni, hänen synnyinmaastaan tuli EU:n jäsen. Suomi alkoi avautua toisella tavalla kuin Henry Hanikan lapsuudessa.

Chike Ohanwessa oli jo varhain show-miehen elkeitä ja hänen mumminsa ehdotti, että esiintymisestä nauttiva poika aloittaisi teatteriharrastuksen. Se oli menoa.

Ohanwe asui Vantaalla ja kävi Keravan Vekarateatterin treeneissä. Tähtäin oli korkealla. Ala-asteella Ohanwe kirjoitti kouluvihkoonsa, että hän menee Hollywoodiin, voittaa Oscarin ja koko maailma tulee tietämään hänen nimensä.

Sekin oli selvää, että Teatterikorkeakoulun ovet aukeavat jo ensimmäisellä yrittämällä.

– 11-vuotias Chike ei valehdellut itselleen. Sinne päästiin ykkösellä, Ohanwe nauraa vuosi opinahjosta valmistumisen jälkeen.

Ohanwekin joutui kuitenkin hakemaan esikuvansa Amerikan mantereelta. Suomessa ei ollut vielä riittävästi näyttelijöitä, joihin olisi voinut samastua, ihmisiä, jotka olisivat näyttäneet samanlaiselta. Yksi idoleista oli Will Smith.

– On tärkeätä, että populaarikulttuurissa, telkkarissa ja lehtien kansissa on tyyppejä, jotka näyttävät minulta. Se kertoo, että, hei, tässä me olemme ja niin voit sinäkin olla, Ohanwe sanoo.

Ohanwe ei ole sukunsa ensimmäinen esiintyvä taiteilija. Ohanwen isän äidillä on ollut Nigeriassa viihteellinen radio-show.

Chike Ohanwe näyttelee tv-sarja Aallonmurtajan kakkoskauden jaksoissa Romeota, josta tulee rikollisperheen pojan ystävä. Lopputulos nähdään C Morella keväällä 2019 ja myöhemmin MTV3:lla.
Chike Ohanwe näyttelee tv-sarja Aallonmurtajan kakkoskauden jaksoissa Romeota, josta tulee rikollisperheen pojan ystävä. Lopputulos nähdään C Morella keväällä 2019 ja myöhemmin MTV3:lla.Jaani Lampinen / Yle

Erilaisuuteen keskittyminen on tylsää

Ohanwe on ehtinyt paljon. Hän on näytellyt, ollut perustamassa filmituotantoyhtiötä ja tehnyt rap-artisti Signmarkin kanssa albumia. Juuri nyt työn alla on pari tv-sarjaa ja elokuva. Ensi syksynä Ohanwe näyttelee Turun kaupunginteatterin Varissuo-musikaalissa. Se keskittyy turkulaiseen kaupunginosaan, jossa asuu paljon maahanmuuttajia. Ohanwe on tyytyväinen. Hän on saanut tehdä hyviä rooleja.

– Totta kai minulle on tarjottu myös sellaisia, jotka käsittelevät ulkomaalaisuutta tai toiseutta. Monesti kuitenkin roolit, joiden fokus on vain erilaisuudessa ovat yksiulotteisia ja tylsiä, Ohanwe sanoo.

Näyttelijä kertoo olevansa aina varautunut, kun aletaan puhua etnisyydestä tai monikulttuurisuudesta. Hän ei mieti päivittäin ihonväriä tai sen ohittamista.

– Koen, että olen näyttelijänä siinä vaiheessa, että teen hyviä proggiksia ja ajan pelkällä omalla läsnäolollani sisään uutta normaalia. Se, että näyn ja olen olemassa on jo itsessään teko.

Ohanwe suostuu kuitenkin kysyttäessä puhumaan aiheesta. Puhutaan siis. Oleellista olisi, ettei roolittajien silmä jatkossakaan pysähtyisi vain pintaan. Jos lopputuloksesta halutaan jotain syvempää, pitää keskittyä henkilöihin. Ohanwe kertookin osallistuneensa toisinaan rooliensa muokkaamiseen yhdessä ohjaajien kanssa.

– Jos roolin on kirjoittanut ja sen ohjaa valkoinen ihminen, hän ei välttämättä ymmärrä kaikkia nyansseja, mutta tilanteen voi korjata.

Chike Ohanwe
Chike Ohanwen mielessä Suomessa ollaan menossa hyvään suuntaan. Teatteri on yhteiskunnan peili ja alkaa vähitellen näyttää samanlaiselta kuin suomalainen yhteiskuntakin.Jaani Lampinen / Yle

Maahanmuuttajasta tuli lappilainen

Hevi reissu -elokuvassa Ohanwen hahmo oli sota-alueelta Suomeen paennut Bahdoun, jolla oli pahoja aggressio-ongelmia. Ohanwen myötävaikutuksella Bahdounista tuli karigasniemeläinen Oula.

– Itse en ole maahanmuuttaja ja se, että joku on paennut väkivaltaisesta ympäristöstä ei välttämättä tarkoita, että hän on jatkuvasti triggeröitymässä kaikista asioista. Ihminen voi olla hullu ja väkivaltainen ihan vain syystä X.

Elokuvassa Oulan taustaa ei selitellä. Hän on psykiatrisessa sairaalassa, koska on. Ohanwen mielestä on turha ympätä roolihahmon päälle ihonväriä perustelevia asioita, kun niitä ei valkoisen roolihahmonkaan päälle ympättäisi.

Kuvaava on kohtaus, jossa mielisairaanhoitaja pelästyy nähdessään Oulan.

– Mitäs se poika säikähti, kysyy Oulaa näyttelevä Chike selvällä lapin murteella.

– En oo ennen nähny…

– Ai Lapin miestä, kysyy Oula.

Chike Ohanwe
Chike Ohanwen vanhemmat tukivat poikansa harrastusta. Äiti tosin oli jossain vaiheessa sitä mieltä, että olisi hyvä olla myös b-vaihtoehto. – Olin, että älä tule häiritsemään millään b-ajatuksella. keskitytään nyt kaikki tähän a:han, niin pysyy energiat oikeassa suunnassa.Jaani Lampinen / Yle

"Haluan näytellä Jeesusta en Juudasta"

Ohanwen mielestä säästettäisiin paljon aikaa, jos mustat tarinat kirjoittaisi ihminen, jolla on omakohtaista kokemusta asioista.

– Siinä, että ruvetaan kertomaan mustaa tarinaa, voi olla ihan validi pointti. Pitäisi kuitenkin ymmärtää, että jos halutaan tuoda väriä johonkin teokseen, yhtä lailla poliittista on se, että minä teen jonkin ison roolin, johon ei tarvitse synkata mukaan ajatusta ihonväristä.

Ohanwe nostaa esimerkiksi Jesus Christ Superstar -musikaalin.

– Haluan näytellä Jeesuksen, en Juudasta, joka on historiallisesti ollut se ainoa musta tyyppi opetuslapsista.

Ohanwe ei tähtää Suomen työllistetyimmäksi tummaihoiseksi näyttelijäksi, vaan haluaa rooleja, joissa voi kehittyä ammatillisesti, päästä huipulle.

– Roolittajalle pitää tulla sellainen fiilis, että haluan tuon Chiken kaikkiin rooleihin. Haluan esittää ihmisiä, en jotain väriä.

Suomessa ollaan menossa hyvään suuntaan. Niin Ohanwe ajattelee. Teatteri on yhteiskunnan peili ja alkaa pikkuhiljaa näyttää samalta kuin suomalainen yhteiskuntakin.

– Suomeen tulee koko ajan värikkäämpiä tekijöitä, jotka tekevät myös itse projekteja ja raivaavat uutta normaalia sisään. Suomi on suhteellisen pieni maa ja jo yksi taiteilija voi vaikuttaa hirveästi siihen, mitä täällä tehdään.

Diana Tenkorang
Diana Tenkorangin mukaan kysymykset siitä, kuka saa esittää ketäkin, millaisia tarinoita me olemme tähän asti kertoneet ja mikä niissä on ongelmallista, ovat nyt pinnalla. Niitä käsitellään myös Teatterikorkeakoulussa.Jaani Lampinen / Yle

3. Diana Tenkorang

Niin kauan kuin Diana Tenkorang, 29, muistaa, hän on halunnut näyttelijäksi. Tenkorang muutti Ouluun ghanalaisten vanhempiensa kanssa 6-vuotiaana. Pieni tyttö katsoi piirrettyjä ja haaveili näyttelijänurasta.

9-vuotiaana Tenkorang meni musiikkiluokalle ja myöhemmin Ylioppilasteatteriin. Teatterikorkeakouluun hän pääsi kolmannella yrittämällä.

– Vasta myöhemmin saattoi tulla kysymyksiä siitä, millaisia näyttelijöitä Suomessa ylipäätään on, ja riittääkö minun kaltaiselleni ja näköiselleni näyttelijälle töitä.

Tähän asti on riittänyt. Tenkorang valmistuu syksyllä, mutta on ollut mukana jo Pahan kukat -elokuvassa, tv-sarjoissa Syke sekä Rakkaus ja laki. Paraikaa Yle Areenassa pyörii Tarinanmetsästäjät, tv-sarja, jossa Tenkorang näyttelee muun muassa poliisia.

Tenkorangille on tarjottu rooleja sekä taitojensa että ulkonäkönsä vuoksi.

– Molemmat ovat mielestäni ok. Molemmissa tapauksissa tärkeätä on se, mitä roolihenkilö tekee. Ei voi olla vain niin, että jonkun roolin ainoa ominaisuus on se, että se edustaa jotain tiettyä etnisyyttä. Pitäisi olla muutakin sisältöä.

Diana Tenkorang
Diana Tenkorang näyttelee syksyllä Kansallisteatterin Karamazovin veljeksissä.Jaani Lampinen / Yle

Teatteri heijastaa yhteiskuntaa

Kun Tenkorang aloitti opintonsa, hänellä oli pitkä lista rooleja, joita hän ei suostuisi koskaan tekemään. Yksi niistä oli Othello.

– Koin silloin, että kaikki, mitä Othellosta kerrottiin oli joko hänen ihonväristään riippuen tai siitä riippumatta. Ihonväri oli niin määrittävä osa roolihenkilöä, että koin sen kahlitsevana. Se antoi yksipuolisen kuvan siitä, mitä ihminen voi olla.

Nykyään Tenkorang ajattelee, että Othellossa on enemmän mahdollisuuksia.

Tenkorang ja Ohanwe ovat entisiä kurssikavereita. Myös Tenkorang pitää hienona asiana, että suomalainen teatterikenttä alkaa monipuolistua.

– Ihmiset, jotka hakevat ja valmistuvat täältä ovat aiempaa monipuolisemman näköisiä. Se on merkki siitä, että teatterikorkeakoulu heijastelee suomalaista yhteiskuntaa ja sitä, miltä se oikeasti näyttää.

Tenkorangin mielestä teatterinäyttämöillä ja valkokankailla esitetään jatkossa tarinoita, joihin useammat ihmiset voivat samastua.

– Onhan se totta kai eri asia nähdä esimerkiksi tuttu tarina sen näköisten ihmisten kertomana, joita itse kokee edustavansa. Kenttää avataan laajemmaksi, ettei se ole vain tietynlaisten ihmisten kertomuksille varattu.

Chike Ohanwe ja Diana Tenkorang
Chike Ohanwe ja Diana Tenkorang ovat kurssikavereita Teatterikorkeakoulusta. Molemmat pitävät näyttelijäkunnan monipuolistumista hyvänä asiana.Jaani Lampinen / Yle

Ei enää anteeksi pyytelevää naisroolia

Ensi syksynä Tenkorang näyttelee Suomen kansallisteatterin Karamazovin veljeksissä. Hän on Grusenka, nainen, jota sekä isä Fjodor että poika Dmitri rakastavat. Tenkorang tähtää lopputulokseen, joka olisi rosoinen ja oikea ihminen.

– Mahdollisimman röyhkeä, ällöttävä ja ruma, käsittämätön ja epätäydellinen ihminen, nainen, jonka ei tarvitse pyydellä anteeksi olemassaoloaan, joka ei ole vain esteettinen, sellainen, joihin olemme tottuneet klassikoissa.

Kun Tenkorang valmistuu näyttelijäksi, hän ei aio jämähtää tekemään vain yhtä asiaa.

– Toivon, että uskallan ja löydän rohkeutta mennä tiettyjen rajojen yli ja kokeilla, mitä asioita ja tarinoita pystyn kertomaan.

Sekin on käynyt mielessä, että jos teattereiden ovet eivät heti aukea, hän voi lähteä hetkeksi Ghanaan, jossa on käynyt vain kolme kertaa Suomeen muuton jälkeen.

Lue täältä, mitä teatterin ammattilaiset ja tutkijat ajattelevat siitä, kuka saa Suomessa näytellä ketäkin.