Taneli Heikan kolumni: Alkoholiin kaatuneiden muistomerkki olisi kansallinen kulttuuriteko

Kuka rakentaisi alkoholikuolemien muistomerkin? Se antaisi omaisille oikeuden muistella ihmistä, jonka elämä oli arvokas. Siitä tulisi nähtävyys, jonka äärellä omaiset saisivat tunnustaa surunsa ja rakkautensa julkisesti ensimmäistä kertaa, kirjoittaa Taneli Heikka.

Alkoholikuolemat
Taneli Heikka
Taneli HeikkaPetteri Sopanen / Yle

Siemailen rapsakkaa valkoviiniä aurinkoisella terassilla, kun alkoholi nostattaa ajatukseni lentoon. Näen syksyisiä hautuumaita, kaikki Suomen kalmistot pimeänä yönä, ja jokaisen alkoholiin kuolleen ihmisen haudalla palaa lyhty. Lyhtyjen tuike muodostaa valojen verkoston, koko maata halkovan tähdistön.

Siinä se oli taivaalta katsoen silmieni edessä, Hangosta Petsamoon ulottuva viinaan kuolleiden muistomerkki, joka äänettömästi huutaa suruaan avaruuteen.

Alkoholi on Suomen unohdettu sota. Se on kaatanut miehiä ja naisia mykkiin hautoihin vuosituhansia. Alkoholin 1300 vuosittaista suoraa uhria ei saa muistella. Sankarihautoja ei ole. Kenraali Zinfandelin ja marsalkka Chardonnayn sotilaat repivät itsensä kuoliaaksi taistelussa, josta ei kirjoiteta historiikkeja, maalata tauluja tai veistetä patsaita.

Kansa taistelee, kansa vaikenee. Läheisensä menettäneet muistelevat rakkaitaan yksin.

Voisiko asialle tehdä jotain? Mikä paikkakunta rakentaa ensimmäisenä kansallisen alkoholikuolemien muistomerkin?

Alkoholiin voi kuolla monella tapaa. Se on hyvin suosittua.

Voit päätyä kansalliseen juhannustilastoon järven selällä vetoketju auki, tai voit katkokävellä hautaan pitkän harrastuksen tuloksena.

Voit kuolla pikkuhiljaa elävältä niin kuin se konttoristi, joka pitkän uran jälkeen sai potkut alettuaan siemailla voimia firman baarikaapista. Voit hiipua tuskallisesti niin kuin ne tuhannet elämäntaiteilijat, jotka ruokkivat luovuuttaan maksan kautta. Voit päätyä kansalliseen juhannustilastoon järven selällä vetoketju auki, tai voit katkokävellä hautaan pitkän harrastuksen tuloksena.

Mikä suosituinta, voit kuolla ihan tavallisesti, mutta viisitoista vuotta etuajassa, eikä kukaan koskaan sano ääneen miksi. Vain läheiset tietävät.

Tämä ei ole moralistinen kolumni. Tämä on kolumni julkisen suremisen puolesta.

Moralismi olisikin epäuskottavaa. Itsekin nimittäin tykkään olla päissäni.

Kuulun märkään, 1990-luvulla aikuistuneeseen X-sukupolveen, jonka kasvuvuosiin osuivat alkoholipolitiikan vapautuminen ja kommunismin kuolema. Kun byrokratiat ja diktatuurit veltostuivat, jäljelle jäi ihmisenä olemisen tyhjyys ja tyhjyyden täyttävä, aamuun asti saatavilla oleva pitkä tuoppi. Merkitykset, työpaikat ja yhteisöt katosivat. Tuollainen sukupolvikokemus on ihmiskunnan yleisin tunne, johon viinakauppiaat kaikkina aikoina ovat myyneet rohtojaan.

Rutikuiva Riesling on edelleen ystäväni, mutta mitä harvemmin hän kippistää kanssani, sen parempi.

Tein oman osani juomatalkoissa alkoholihaittojen maksimoimiseksi ja maksamiseksi. En kadu, olin aikani lapsi. Mutta suren hieman jokaista hetkeä, jota ei ollut voimia ottaa vastaan ilman puudutusta.

Onneksi en ollut lähesiriippuvuuteen taipuvainen. Rutikuiva Riesling on edelleen ystäväni, mutta mitä harvemmin hän kippistää kanssani, sen parempi.

En voi syyllistää juopottelijoita. Ihmiset kyllä kaatavat viinan kurkkuunsa itse, mutta mistä me tiedämme minkä haavan puuduttamiseen. Luonnontieteen uusi tutkimustulos kertoo, että kokemukset saattavat siirtyä perimään. Jos siis sinusta tuntuu siltä, että sisälläsi on möykky, jonka syytä et tiedä, et ehkä kuvittele. Se on edeltävien sukupolvien lahja juuri sinulle, sukupolvesta toiseen periytyvä synti, joka ei liuottimilla katoa, mutta saattaa kyllä unohtua hetkeksi. Pullotettu terapia on monille ainoa saatavilla oleva. Siitä vaan syyllistämään puliukkoa, joka sulattaa alkoholilla sukupolvien takaa periytyvää kokemusta väkivallasta, yksinäisyydestä, sodasta ja rakkaudettomuudesta.

Alkoholi taitaa olla seuranamme niin kauan kun ihmiskunta juhlii ja suree. Ihminen ei raivoraitistu.

Mutta ihminen voi surra. Ja siitä alkaa yksilön ja ihmiskunnan parantuminen.

Alkoholikuolemien muistomerkki suo omaisille oikeuden muistella ihmistä, jonka elämä oli arvokas. Siitä tulisi nähtävyys, jonka äärellä omaiset saisivat tunnustaa surunsa ja rakkautensa julkisesti ensimmäistä kertaa. Siksi tälle muistomerkille jonotettaisiin.

Millainen muistomerkki se olisi?

Olisiko se kuin joukkotuhon muistomerkit maailmalla? Ehkä rauhaisa lehto tai betoninen labyrintti, jossa omaiset voisivat viivähtää ja puhua? Vai olisiko se kuin Rumba, Helsingin Salmisaareen Alkon 60-vuotisjuhliin pystytetty musta alumiiniveistos, jossa alkoholikuolema hakee parinsa kosiotanssiin? Vai näköispatsas 60-vuotiaana kuolleesta perheenisästä, josta mikään ei näkynyt ulospäin vaikka me läheiset tiesimmekin, ja samalla kun vihasimme, myös rakastimme loppuun asti.

Taiteilijat miettikööt. Tärkeintä on, että tunteille ja puheelle avautuu paikka. Että alkoholitaisteluissa kaatuneet saavat rauhan vainajina, joista saa puhua totta. Että voisimme sanoa: hän oli hyvä ihminen, joka joutui sotaan, ja siellä hän kuoli.

Että hautausmaiden lyhtyjen liekit näkyisivät avaruuteen, ja voisimme olla jokaisesta tulesta kiitollisia ja ylpeitä.

Taneli Heikka

Kirjoittaja on journalistiikasta väitellyt viestinnän tutkija, toimittaja ja yrittäjä. Hän on kirjoittanut tieteellisiä artikkeleita, kolumneja ja tietokirjoja, joista tunnetuin on suomalaista konsensusta analysoinut Lumedemokratia. Heikalla on pitkä kokemus yhteiskunnallisesta keskustelusta esimerkiksi politiikan toimittajana ja Alma Median Helsingin-toimituksen esimiehenä. Nykyään hän auttaa verkostoja luomaan uutta arvoa dialogin keinoin.