Suomi sai Amerikan lahjaksi 7 valkohäntäpeuraa, ne vapautettiin luontoon ja nyt niitä on 100 000 – valkohäntäpeurojen historia on kiehtova tarina isänmaanrakkaudesta

Valkohäntäpeuroja on Suomessa enemmän kuin koskaan ennen, lähes satatuhatta yksilöä. Ne voivat kaikki olla yhden ja saman uroksen jälkeläisiä.

hirvieläimet
Valkohäntäpeuran vasa katsoo suoraan kameraan
Ensimmäiset valkohäntäpeurat tuotiin Laukon kartanoon Vesilahdelle vuonna 1934. Nykyään kartanon mailla elää satoja peuroja. Tämän vasan kartanon isäntä Jouni Minkkinen nosti syrjään ruohonleikkurin tieltä.Jouni Minkkinen

VesilahtiValkohäntäpeurojen suuri määrä on oikeastaan pieni ihme. Koko kanta polveutuu alle kymmenestä Suomeen tuodusta yksilöstä. On jopa mahdollista, että kaikki yksilöt ovat yhden ja saman uroksen jälkeläisiä. Miten näin sisäsiittoinen populaatio on voinut menestyä ja levittäytyä käytännössä koko eteläiseen Suomeen?

Lähdemme etsimään vastausta Pirkanmaalta, Vesilahdelta. Suuntaamme Laukon kartanoon, jonne ensimmäiset valkohäntäpeurat tuotiin vuonna 1934. Kartanon haassa on harvinainen, eläimelle omistettu muistomerkki. Kartanon isäntä käyttää valkohäntäpeurasta sen paikallista nimeä, laukonpeuraa.

– Laukonpeura tunnetaan yllättävän hyvin, mutta historian yksityiskohdat huonosti. Moni on tietävinään, Jouni Minkkinen sanoo.

Laukon kartanon haassa Vesilahdella oleva valkohäntäpeuralle omistettu muistomerkki
Laukon kartanon haassa Vesilahdella on valkohäntäpeuralle omistettu muistomerkki.Heli Mansikka / Yle

Tänä keväänä tuli kuluneeksi tasan 80 vuotta siitä, kun ensimmäiset valkohäntäpeurat vapautettiin Suomen luontoon. Muutamassa vuosikymmenessä siitä on tullut maamme toiseksi tärkein riistaeläin. On siis enemmän kuin paikallaan kerrata, miten ja miksi valkohäntäpeurat – tai valkohäntäkauriit, kuten niitä nykyään myös kutsutaan – Suomeen tulivat.

Amerikansuomalaisten lahja vanhalle kotimaalle

Ajatus valkohäntäpeurojen tuomisesta Suomeen virisi Amerikkaan, pohjoiseen Minnesotan osavaltioon muuttaneiden suomalaisten keskuudessa. Tarina kertoo, että idean olisi saanut Yhdysvalloissa konsulina ollut Eino A. Aaltio nauttimansa maukkaan peurapäivällisen jälkeen.

Valkohäntäpeurojen siirto saattaa nykyihmisestä kuulostaa järjettömältä puuhalta, johon sisältyy isoja riskejä. 1930-luvulla asiaa katsottiin toisesta näkökulmasta. Elämä oli niukkaa ja muut isot riistaeläimet olivat lähes hävinneet Suomesta. Kauriit ja metsäpeurat olivat käytännössä hävinneet kokonaan. Hirvikantakin oli tuhoutumisen partaalla.

Valkohäntäpeuroja lähetetään Suomeen vuonna 1948
Suomeen lahjoitettiin valkohäntäpeuroja vuosina 1934 ja 1948. Tässä peuralähetys on lähdössä Minneapoliksesta 15.11.1948. Kuvaajalle poseeraavat kuvernööri Luther Youngdahl, maa- ja metsätalousministeriön johtaja Frank Blair ja lentoemäntä Lorraine Ellefson.Walter H. Wettschreck / Suomen metsästysmuseo

Amerikansuomalaiset halusivat lahjoittaa vanhalle kotimaalleen uuden, kauniin riistaeläimen. Asiaa pohtimaan perustettiin vuonna 1931 peurakomitea.

Päätös valkohäntäpeurojen siirrosta tehtiin sen jälkeen, kun Suomen Yleinen Metsästäjäliitto, eli nykyään Suomen Metsästäjäliitto, oli ilmoittanut suostuvansa ottamaan lahjan vastaan. Tampereella vaikuttanut kauppaneuvos Rafael Haarla puolestaan tarjoutui ottamaan eläimet kartanoonsa Vesilahdelle.

Kului kuitenkin pari vuotta ennen kuin siirto pystyttiin tekemään. Amerikansuomalaisten piti muun muassa järjestää keräys, jotta saatiin rahaa eläinten kuljettamiseen.

Suomeen lähetettävät kahdeksan peuranvasaa pyydystettiin alkukesästä 1934 läheltä Virginian kaupunkia. Kun eläimiä lähdettiin siirtämään, niitä oli jäljellä enää seitsemän, sillä yksi oli kuollut tapaturmaisesti ennen lähtöä. Elokuussa kolme urosta ja neljä naarasta laitettiin kuljetushäkkeihin ja lastattiin rahtilaiva S/S Scanmailiin.

Laivamatka yli Atlantin sujui hyvin, mutta Itämerellä alus joutui myrskyyn ja sen aikana kaksi uroksista kuoli. Kun Scanmail saapui Helsinkiin, Hietalahden satamaan syyskuun alkupuolella, ainoa jäljelle jäänyt uros oli niin heikossa kunnossa, että se täytyi kantaa laivasta. Eläin kuitenkin piristyi, kun se pääsi sataman nurmikolle syömään tuoretta ruohoa. Matka kohti Vesilahtea pääsi jatkumaan.

Ensimmäisille peuroille annettiin nimet

Kauppaneuvos Haarla oli rakennuttanut Laukkoon eläimiä varten aitauksen tarkkojen ohjeiden mukaan. 3,5 hehtaarin suuruiseen aitaukseen kuului aurinkoista rinnemetsää, järven rantaa, suota ja niittyä. Se oli ympäröity kolme metriä korkealla aidalla. Peurat viihtyivät ja voimistuivat.

Ensimmäisiä vasoja hoidettiin melkein kuin lemmikkieläimiä. Ne olivat täysin kesyjä. Urosvasa sai nimen Uros, naaraat nimettiin Tildaksi, Jennyksi, Fanniksi ja Sokiksi. Soki sai nimensä siitä, että se oli sokea.

Kauppaneuvos Haarla lähetti pian peurojen saapumisen jälkeen Amerikkaan varsin runollisen kiitoskirjeen:

“Kiitokset teille siitä suurenmoisesta tavasta, jolla olette osoittaneet isänmaan rakkauttanne ja kaipauksen tunteita entistä syntymämaatanne kohtaan. [...] Täällä tullaan huolehtimaan siitä, että kaunis tekonne tulee siirtymään Suomen historian lehdillä vuosisadasta toiseen ja että koko Suomen kansalle tekemänne lahja hoidetaan niin hyvin kuin se inhimillisillä voimilla voidaan hoitaa.”

Peurojen ensimmäisiä vuosia seurattiin tarkasti ja tiedot myös kirjattiin ylös. Vuoden 1937 keväällä Laukon tarhassa syntyi kaksi vasaa, Tildalle ja Jennylle. Fanni ja Soki eivät poikineet, ja Sokin kohtalo oli muutenkin surkea: se jouduttiin lopettamaan saman vuoden syksyllä, kun jokin peto – joidenkin lähteiden mukaan kotka – oli raadellut sen pahoin.

Maaliskuussa 1938 peurat karkasivat, kun aitaus luhistui kaatuneen puun painosta. Naaraat saatiin houkuteltua takaisin, mutta uros ei enää suostunut palaamaan. Maatalousministeriö antoikin erikoisluvan, jolla loputkin laumasta laskettiin luontoon.

Sisäsiittoisuus herätti huolta

Vaikka peurakanta oli lähtenyt lisääntymään luontaisesti, Suomeen tuotiin vielä vuonna 1948 uusi peuralähetys. Hankkeen alullepanijana oli Metsästäjäliiton puheenjohtaja Heikki Reenpää, joka oli huolestunut siitä, että koko kanta oli "lähtöisin yhdestä pukista" ja lauma oli siis "kehittynyt mitä suurimmassa määrin sisäisellä siitoksella", kuten Reenpää asian peurapäivällisillä pitämässään puheessa ilmaisi.

Seuraavat peurat tuotiin Suomeen lentäen, koska merimatka oli osoittautunut eläimille rasittavaksi. Kolme urosta ja kolme naarasta lennätettiin Suomeen kahdessa erässä marras-joulukuussa 1948. Peuralähetyksen vaiheita uutisoitiin tarkasti Atlantin molemmilla puolilla.

Laukonpeurojen lähetyskortti 1948
Viimeisestä peurojen siirrosta on säilynyt runsaasti dokumentteja. Suomen metsästysmuseossa Riihimäellä on valokuva-aineiston lisäksi esimerkiksi Atlantin yli lähetettyjä sähkeitä.Suomen metsästysmuseo

Peurat toipuivat aluksi hyvin matkasta ja vahvistuivat tarhassa, mutta keväällä 1949 kaksi urosvasaa alkoi sairastella ja kuoli. Jäljelle jääneet kolme naarasta ja yksi uros laskettiin vapaaksi.

Lentäen tuotujen peurojen myöhemmistä vaiheista ei ole tarkkaa tietoa, mutta joidenkin lähteiden mukaan nämä yksilöt olisivat menehtyneet jo vapautusta seuraavana talvena. Jos tämä pitää paikkansa, Suomen koko valkohäntäpeurojen kanta polveutuu ensimmäisenä vapautetusta laumasta, eli on lähtöisin yhdestä uroksesta.

Tutkijat selvittivät valkohäntäpeurojen geneettistä perimää vuonna 2012. Tutkimuksessa (siirryt toiseen palveluun) mukana ollut Turun yliopiston apulaisprofessori Jon Brommer sanoo, että kaikki Suomen valkohäntäpeurat voivat hyvin olla Uroksen jälkeläisiä.

– Se on täysin mahdollista. Toisaalta ei voida sulkea pois sitä, että mukana olisi geenejä myös toisessa siirrossa tulleista yksilöistä.

Joka tapauksessa geenitutkimuksessa selvisi, että nyt Suomessa elävän valkohäntäpeurakannan monimuotoisuus on hyvä. Tutkijoiden mukaan se, että kanta on kasvanut hyvin nopeasti, suojaa populaatiota sisäsiittoisuudelta.

Laukon kartanon isäntä Jouni Minkkinen seisoo kartanon päärakennuksen edessä
Laukon kartanon nykyiset asukkaat elävät keskellä peurakeskittymää. Isäntä Jouni Minkkinen suunnittelee syksyksi peurajahtia kannan kasvun hillitsemiseksi.Heli Mansikka / Yle

Peura poimii hedelmät suoraan puusta

Laukon kartanon nykyisiä omistajia ei valkohäntäpeuroista tarvitse muistuttaa, kohtaamiset niiden kanssa ovat päivittäisiä.

– Ne voivat tulla minkä nurkan takaa tahansa. Kotiovesta kun astut ulos, niin siinä saattaa olla kolme peuraa odottamassa sinua, sanoo isäntä Jouni Minkkinen.

– Joka syksy niistä oppii jonkun tuntemaan. Niillä on samat reitit ja pukit erottaa sarvista. Nimeämään niitä ei sentään ole enää ruvettu.

Aikanaan kuskasin peuroille omenoita pellolle, mutta ei tarvitse enää kuskata, kun ne syövät nykyään suoraan puista.

Jouni Minkkinen

Minkkinen asuu Laukon kartanoa vaimonsa Liisa Lagerstamin ja tyttärensä kanssa. Kysymys kartanon mailla liikkuvien valkohäntien määrästä hymyilyttää miestä.

– Niitä on satoja. Riittääkö tarkkuudeksi? Aikanaan kuskasin peuroille omenoita pellolle, mutta ei tarvitse enää kuskata, kun ne syövät nykyään suoraan puista.

Kartano elää tätä nykyä pääasiassa kulttuurimatkailusta saatavilla tuloilla. Monia kävijöitä peurat viehättävät ja vieraat myös näkevät niitä joka kerralla lähes takuuvarmasti.

Viimeisen 10 vuoden aikana valkohäntäpeurojen kanta Suomessa on kasvanut räjähdysmäisesti, tuplaantunut.

Valkohäntäpeurat Suomessa
Yle
Valkohäntäpeurojen talvikanta
Yle

Kanta on nyt levinnyt käytännössä koko eteläiseen Suomeen. Kannan tiheyttä kuvaavassa kartassa kirkkaimmin hehkuu neljän riistanhoitoalueen, eli Satakunnan ja Varsinais-Suomen sekä Pohjois- ja Etelä-Hämeen riistanhoitopiirien leikkauskohta, jossa myös Vesilahti sijaitsee.

Levinneisyyden äärilaita kulkee Pohjois-Pohjanmaan, Keski-Suomen ja Etelä-Karjalan kautta kulkevalla linjalla. Kannan levittäminen on ollut mittavan työn takana. Sen tietää valkohäntäpeuralle museon pystyttänyt riistantutkija Risto Komu.

Siirtoistutukset olivat rankkaa touhua

Yli sata valkohäntäpeuran kalloa toljottaa kävijää vanhan kyläkoulun seiniltä Vesilahdella. Riviin asetellut peuranpäät ovat kaikki Risto Komun metsästysmuistoja, trofeita. Mukana on useita "kymppikerholaisia" eli kymmenpiikkisiä sarvipäitä.

Viime syksynä Komu perusti valkohäntäpeuralle pyhitetyn museon Krääkkiön lakkautettuun kouluun. Museo syntyi oikeastaan pakon sanelemana, kun Komun vaimo kyllästyi kodin täyttäviin sarviin ja kalloihin. Vesilahdella syntynyt ja kasvanut Komu on kaatanut satoja valkohäntäpeuroja, ja näistä ison osan hän on valmistanut trofeiksi.

Risto Komu kädessään sarvipäisen peuran kallosta tehty metsästysmuisto
Risto Komun trofeekokoelmaan kuuluu yli sata sarvipäisen peuran pääkalloa ja kymmenittäin muita metsästysmuistoja. Museo oli pakko perustaa, kun Komun vaimo kyllästyi kodin täyttäviin sarviin ja kalloihin.Matias Väänänen / Yle

Komu on entinen Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen tutkimusmestari. Hän tuntee valkohäntäpeuran paremmin kuin omat taskunsa. Sen lisäksi, että nyt 83-vuotias Komu on metsästänyt valkohäntäpeuroja Vesilahdella koko ikänsä, hän on tutkinut eläimiä useina talvina Laukossa.

Risto Komu on myös yksi heistä, joita on kiittäminen – tai syyttäminen – valkohäntäpeurojen leviämisestä Suomessa. Hän osallistui 1960- ja 70-luvulla valkohäntäpeurojen siirtoistutuksiin eri puolille maata.

Yhdeltäkin isosarviselta peuralta piti sahata sarvet pois, ettei se telonut meitä.

Risto Komu

Siirtoistutuksia tehtiin metsästysseurojen anomuksesta. Lupia myönsi maa- ja metsätalousministeriö. Komu oli mukana siirtämässä peuroja esimerkiksi Vilppulaan ja Mikkeliin.

– Silloin oli kovia talvia. Laukon isoihin latoihin laitettiin peuroille syötävää. Minä tein systeemin, jossa luukku putosi ovella kiinni, kun peurat olivat menneet ladon perälle syömään.

Valkohäntäpeurojen sarvitrofeita rivissä peuramuseon seinällä Vesilahdella
Valkohäntäpeuroille omistettu museo on Krääkkiön koululla Vesilahdella. Se on avoinna sopimuksen mukaan.Matias Väänänen / Yle

Siirtäminen oli hurjaa puuhaa.

– Ilman mitään nukutusaineita peurat otettiin kiinni, pantiin juuttisäkkeihin ja nostettiin farmariauton kyytiin, Komu muistelee.

Latoon meni sarvipäitäkin. Ne pyydystettiin isolla verkolla ja nujerrettiin.

– Yhdeltäkin isosarviselta peuralta piti sahata sarvet pois, ettei se telonut meitä. Se oli aika rankkaa hommaa.

Komu ajeli työkaverinsa kanssa pakkasessa satoja kilometrejä ikkunat auki, jotta stressaantuneet eläimet eivät olisi kuolleet lämpöhalvaukseen.

– Kyllä sitä itsekin paleli, kun pitkiä matkoja niitä vietiin. Mutta ei kuollut kuljetuksen takia yhtään peuraa!

"Se on metsästäjien huonoutta, jos peuroja ei saada kaadettua"

Laukon kartanossa tutkittiin valkohäntäpeurojen elintapoja, koska lajista ja sen selviämisestä Suomessa ei tiedetty mitään. RKTL:n tutkimusmestarina Komu vietti kartanossa useita talvia ja selvitti muun muassa valkohäntäpeurojen ravinnon käyttöä.

Talvi 1965-66 oli niin kova, että 15–20 prosenttia peurakannasta nääntyi nälkään.

– Oli paljon lunta ja kova hanki, peurat eivät saaneet tarpeeksi ruokaa. Siihen aikaan metsästäjät eivät valkohäntäpeuroja juurikaan ruokkineet, mutta siitä alkoi niiden talviruokinta.

Ensimmäinen valkohäntäpeuran kaato Suomessa 24.11.1960
Ensimmäinen valkohäntäpeura kaadettiin Suomessa marraskuussa 1960. Tuolloin myönnettiin peuroille 12 kaatolupaa, joilla kaadettiin yhdeksän peuraa. Kuvassa vasemmalta lukien ovat Eino Koivuniemi, Erkki Ranto ja Erkki Koivuniemi.Suomen metsästysmuseo

Komu arvioi, että talviruokinta on ollut yksi edellytys sille, että peurakanta on vahvistunut vauhdilla. Toisaalta nykyisten vähälumisten ja lauhojen talvien aikana kanta pysyisi vahvana ilman ruokintaakin.

Tämän hetkistä peuramäärää Komu pitää paikoin liian isona. Suomessa sattui viime vuonna lähes 5 200 liikenneonnettomuutta, joissa osallisena oli valkohäntäpeura. Peuroista aiheutuu joka vuosi mittavia vahinkoja maataloudelle ja kasvinviljelylle. Esimerkiksi Turun Ruissalossa aloitettiin viime vuonna valkohäntäpeurojen ja metsäkauriiden tehopyynti, sillä eläimet uhkaavat luonnonsuojelualeen tammimetsiä.

Suomen luonnonvarakeskus arvioi, että pyyntilupia pitäisi antaa tänä vuonna yli puolet enemmän kuin viime vuonna, jotta kannan kasvu taittuisi. Tulevalla metsästyskaudella täytyisi kaataa noin 56 000 valkohäntäpeuraa, kun esimerkiksi viime vuonna valkohäntäpeuralle myönnettiin 36 191 lupaa.

Moni sanoo, että ukkoutuvilla metsästyskerhoilla alkaa olla melkoinen urakka kannan harventamisessa. Tälle väitteelle Risto Komu hymähtää.

– Minusta se on vähän metsästäjien huonoutta, etteivät ole saaneet niitä vähennettyä. Sen pitäisi olla aika helppoa ruokintapaikalla valikoida, mitä ampuu. Ampumalla niitä vähemmäksi saa.

Silti ymmärrystäkin innostuksen hiipumiselle löytyy, kun samaan aikaan sattuu vielä hirvenmetsästys. Metsästäjien urakan helpottamiseksi valkohäntäpeuran metsästysaikaa on pidennetty. Syyskuun alusta alkaen peuroja saa metsästää vahtimalla ja vielä helmikuun alussa kaksi viikkoa ilman koiraa.

"Peura on parempi lautasella kuin konepellillä"

Viime vuosiin asti valkohäntäpeuran istutusta ja leviämistä on pidetty todellisena menestystarinana. Valkohäntäpeura ei tullessaan vallannut minkään toisen lajin ekologista lokeroa, ja oli hyvää onnea, etteivät siirrokkaat tuoneet mukanaan haitallisia tauteja, joita peurat Yhdysvalloissa kantavat.

Valkohäntäpeura ja joutsen pellolla
Valkohäntäpeuroja näkee eniten liikkeellä aamu- ja iltahämärissä. Peurojen kuvaaminen ilman kyttäyspaikkaa on melko vaikeaa, sillä kyse on arasta ja nopealiikkeisestä villieläimestä, joka pysyttelee yleensä peltoaukeiden reunamailla ja loikkii yleensä äkkiä piiloon.Heli Mansikka / Yle

Aivan viime aikoina äänenpainot valkohäntäpeuroista puhuttaessa ovat kuitenkin muuttuneet, ainakin tiheimmän kannan alueilla. Vuonna 2012 laadittu kansallinen vieraslajistrategia (siirryt toiseen palveluun) listaa valkohäntäpeuran eli valkohäntäkauriin tarkkailtavaksi tai paikallisesti haitalliseksi lajiksi yhdessä kanadanhanhen ja piisamin kanssa. Haitallisina vieraslajeina strategiassa mainitaan kanadanmajava, villikissa, minkki, rotta, supikoira ja villikani.

Laukossa peuroja ei ole muutamaan vuoteen ammuttu, mutta tänä vuonna lupia haetaan. Isäntä kertoo, että tarkoituksena on paitsi vähentää kantaa kestävämmälle tasolle, myös saada peurajahdeista matkailutuloja.

– Tällä hetkellä Laukon kohdalla on todellinen peurakeskittymä. Sanon aina kävijöille, että varokaa peuroja pari ensimmäistä kilometriä Laukosta, sitten olette vähän selvemmillä vesillä.

Vesilahdella asuu kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka ovat ajaneet peurakolarin ja niitä jotka tulevat ajamaan.

Jouni Minkkinen

Minkkisen puheet eivät ole yhtään liioiteltuja. Kun samana iltana ajelemme kuvaajan kanssa Vesilahden mutkaisilla teillä parin tunnin ajan, näemme vähintään viisikymmentä valkohäntäpeuraa noin kymmenessä eri paikassa. Yksi peuroista on vähällä loikkia automme alle.

– Täällä tavataan sanoa, että Vesilahdella asuu kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka ovat ajaneet peurakolarin ja niitä jotka tulevat ajamaan, Minkkinen sanoo.

– Henkilökohtaisesti en pidä metsästämisestä, mutta silti peura on parempi lautasella kuin konepellillä.

Valkohäntäpeura Laukon kartanon pellolla
Katso valkohäntäpeuroista kertova Ylen uutisjuttu.

Juttua varten on haastateltu asiantuntijoita Suomen luonnonvarakeskuksesta, Suomen riistanhoitoyhdistyksestä, Turun yliopistosta ja Suomen metsästysmuseosta.

Kirjallisina lähteinä käytetty muun muassa seuraavia: Pekka Moilanen ja Pentti Vikberg (toim): Valkohäntäpeura - elintavat, metsästys ja riistanhoito, Jaana Kekkonen, Mikael Wikström ja Jon Brommer: Heterozygosity in an isolated population of a large mammal founded by four individuals is predicted by an individual-based genetic model (siirryt toiseen palveluun)sekä Metsästäjä-lehdessä (siirryt toiseen palveluun) vuonna 2014 julkaistua laajaa artikkelia valkohäntäpeuroista.

Kuvatekstiä korjattu 9.7. kello 10.34: Täsmennetty ensimmäisestä peurankaadosta kertovan kuvan nimitietoja.