"Luojan kiitos, en kuulu valtavirtaan", sanoo vanginvartija ja valtuutettu – ja saa siitä nuhteita

Kun ihminen on näkyvästi oma itsensä, se ei miellytä kaikkia. Sen tietää myös hämeenlinnalainen Kylli Kylliäinen.

Vankilatyöntekijät
Punahiuksinen nainen poseeraa nuken kanssa lähikuvassa
Kylli Kylliäinen ja hänen Verneri-nukkensa, joka seuraa mukana repussa roikkuen.Tiina Kokko / Yle

Viime kuntavaaleissa vanginvartija Kylli Kylliäinen valittiin jälleen Hämeenlinnan kaupunginvaltuustoon kristillisdemokraattien listoilta. Menossa on viides kausi. Numero 316 sai 299 ääntä.

Kylliäisellä on äänestäjänsä, vaikka värikkäästi pukeutuva, pirskahteleva, possuja rakastava ja tuttavallinen vanginvartija herättää kaupunkilaisissa myös ristiriitaisia tunteita.

Hän on tuntenut nahoissaan, miten vastaantulija vaihtaa puolta, jotta ei tarvitsisi jäädä juttelemaan.

Kylliäinen syntyi Kouvolassa ja tuli Hämeeseen 1980-luvulla. Hänellä oli jo varhain tunne, että hän herättää ihmisissä hämmennystä. Kun asiasta kysyy tarkemmin, valtuutettu pyöräyttää silmiään, naurahtaa ja sitten kuuluu paljonpuhuva “hmmm”.

Onko tuolla päässä kaikki kohdallaan?

Kylli Kylliäinen

– Onkohan tuolla päässä kaikki kohdallaan? Onkohan se pikkuisen höyrähtänyt? Kylliäinen tulkitsee ihmisten mielissä pyörineitä kysymyksiä.

Työssä Vanajan vankilassakaan ei ole aina helppoa. Nuhteita ja kritiikkiä sataa siitä, että Kylliäinen ei piilota persoonaansa tarpeeksi sinisen virkapuvun uumeniin. Asiasta on keskusteltu. Hän vakuuttaa, että yrittää ottaa palautteesta onkeensa.

– Mutta se on vaikeaa, vanginvartija huokaa.

Vaikka Kylliäistä on persoonansa vuoksi koeteltu, ei hän ole taipunut. Vangeilta saatu hyvä palaute on antanut voimaa jatkaa työssä, jota sanoo rakastavansa.

– Ilman sitä palautetta, en olisi enää siellä.

Kylliäinen ei halua kuulla, jos ihmiset puhuvat hänestä pahaa. Itseään pitää suojata.

Nainen selittää asiaa kädet koholla lähellä kasvoja
Kylli Kylliäinen käyttää puheessaan paljon myös käsiään.Tiina Kokko / Yle

Yhdestä asiasta hän kuitenkin kärsii. Se tulee esiin varsinkin politiikassa. Hän on ollut aistivinaan sen, että häntä ei oteta aina tosissaan.

– Jos sanon saman asian kuin joku toinen, sen toisen sanomisella on enemmän painoarvoa kuin minun sanomanani.

Asia selvästi painaa Kylliäistä.

– Jotenkin minä siitä aina toivun.

Lähes samaan hengenvetoon valtuutettu huomauttaa, että kyse on hänen tuntemuksistaan. On toki niitäkin hetkiä, jolloin hänet on otettu vakavasti: jokin esitys on mennyt eteenpäin tai asia saanut kannatusta.

Voimaa Kylliäinen saa taivaasta. Lapsuudenkoti ei ollut kristillinen, mutta hän löysi jo varhain turvaa Jumalasta. Omasta isästä ei ollut tukea antamaan.

Piirtäminen oli tapa selviytyä lasisesta lapsuudesta.

Kylli Kylliäinen

Pienen tytön lapsuus Kouvolassa oli repaleinen. Isä oli alkoholisti, jonka päihteidenkäyttöä pahensi oman koneliikkeen konkurssi. Jossain vaiheessa isä joutui vankilaan törttöiltyään liikenteessä. Äiti vastasi viisilapsisesta pesueesta. Elämä rispaantui entisestään.

Kylliäinen ei muista kuinka pitkään isä oli vankilassa. Elettiin kuitenkin aikoja, jolloin tytär meni kouluun. Eräänä päivänä isä palasi. Juuri silloin, kun perhe muutti Kalevankadun taloon.

– Minusta tuntui hirveältä: nyt tuo tuli taas pilaamaan kaiken. Oli turvallista, kun hän ei ollut maisemissa.

Lapsena Kyllillä oli oma tapa paeta lasista lapsuutta. Se oli piirtäminen. Hän piirsi kouluvihot täyteen eläimiä: lintuja, karhuja, ilveksiä, tiikereitä. Maantiedon työkirjojen kartat Kylli väritti tarkkaan. Häntä harmittaa, että jäljellä ei ole kuin yksi maantiedon työkirja.

Hän piirsi myös naisten kasvoja ja niitä kehystämään huikeita kampauksia.

Piirrokset eivät enää tulleet sydämestä.

Kylli Kylliäinen

Jossain vaiheessa piirtämisestä tuli keino päteä: hankkia kavereita ja hyväksyntää. Hänen lahjansa kyllä tunnistettiin, mutta kannustusta tyttö jäi kaipaamaan.

– En ikään kuin osannut piirtää enää, vaan rupesin pätemään. Piirrokset eivät enää tulleet sydämestä.

Kotona “taiteilijuudesta” myös kilpailtiin. Kylli katsoi, että hän ei pärjännyt. Veljestä tuli taiteilija, Kyllistä ei. Ei, vaikka hän sai suuren innoituksen kuuluisalta kaimaltaan.

Kuuluisa kaima oli tietenkin satuja televisiossa kertonut ja piirtänyt Kylli Koski. Kylli-täti oli nuoremman Kyllin lapsuuden pelastaja piirtämisen ohella.

Punahiuksinen nainen lähikuvassa
Tiina Kokko / Yle

Kun Kylli-tädin ohjelma tuli televisiosta, istui Kylli-tyttö katsomaan taiteilijan taidokasta piirtojälkeä ja lumoutui. Aivot alkoivat suorastaan kihistä, tuottamaan aivo-orgasmeja, kuten Kylliäinen itse sanoo. Samanlaista kihelmöintiä hän kokee taiteen parissa myös nykyään.

Kylliäinen ei ollut vielä pienenä tyttönä aikuisen Kyllin kaima, vaan hänestä tuli Kylli myöhemmin. Jossain vaiheessa kaikki alkoivat kutsua häntä Kylliksi. Se istui niin lujassa, että nimi oli pakko virallistaa.

Olisi voinut kuvitella, että innokas piirtäjä olisi halunnut isona taiteilijaksi, mutta lempiammatti tuohon aikaan oli matematiikanopettaja. Vaan ei tullut naisesta sitäkään, eikä pianonsoittajaa tai kätilöä, vaikka hänellä olikin pitkät sormet.

Mutta vanginvartija hänestä tuli. Niin myös kaupunginvaltuutettu ja kirkkovaltuutettu.

Minulla on huono suhde auringon kanssa.

Kylli Kylliäinen

Kylli Kylliäisen motiivi luottamushenkilönä on kamppailla eriarvoistumista vastaan. Hän muistuttaa, että jokainen ihminen on arvokas.

Kylliäistä itseään voisi kuvailla sadekuuroksi. Raikas, yllättävä ja tervetullut. Ainakin silloin, kun maa rutisee kuivuuttaan ja kukat huutavat kurttuisina vettä. Joskus kuuro sataa niskaan väärään aikaan, mutta silti sadekuuroja tarvitaan.

Vertauksen kohde pitää sadekuuroajatusta osuvana. Jos häntä vertaisi auringonpaisteeseen, se olisi huti.

– Pakoilen aurinkoa. Minulla on huono suhde auringon kanssa, todella huono, hän nauraa ja selittää, että joutuu kilpailemaan taivaankappaleen kanssa siitä kumpi on valovoimaisempi.

– Aurinko voittaa aina.

Kylliäinen nauraa paljon. Vaikka asia olisi kipeä, kampeaa hän pian itsensä kuiville naurun avulla.

Tämä vanginvartija ei todellakaan ole valtavirtaa. Siitä hän on kiitollinen. Hän rakastaa värejä, ja sen kyllä huomaa.

Otan ensimmäiset tuhat vuotta taivaassa värikylpyjä.

Kylli Kylliäinen

Kylliäisen lempikuukausi on elokuu, koska hän on syntynyt silloin. Lempituoksu asuu puhtaissa valkoisissa lakanoissa. Tosin käy selville, että hänellä itsellään ei ole ainoatakaan valkoista lakanaa.

Erääseen lehtijuttuun piti saada Kylliäisestä kuva valkoisten lakanoiden kanssa. Lakanat oli lainattava kuvausta varten naapurista.

Sade ei todellakaan pilaa Kylliäisen kesäpäivää. Hän ryydittää kauan odotettua sadetta huudahduksilla: “Ihanaa, vau, mikä tuoksu!”

Kaksi naista juttelevat Hämeenlinnan torin kulmalla
Kylli Kylliäinen jää usein suustaan kinni.Tiina Kokko / Yle

Kylliäisen todellakin erottaa jo kaukaa. Hänellä on kantava ääni, mutta värit kantavat vielä kauemmas. Kun hän huomaa tutun, puolitutun tai muuten kiinnostavan ihmisen, nousee käsi jo kaukaa pystyyn. Vielä pidemmäksi venyy tervehdys: “Mooooiiii!”

Tyypillistä Kylliäistä on sonnustautua vaaleanpunaiseen. Tai vaikka Yhdysvaltojen kansallispäivän kunniaksi punavalkoraidalliseen kuosiin.

Vaaleanpunaisena päivänä ylimpänä leiskuvat oranssinpunaiset lyhyet kiharat, jotka ovat saaneet seurakseen vaaleanpunaisen rusetin. Matalakantaiset kengät ovat mustat, mutta muuten nainen on kutakuinkin vaaleanpunainen. Myös rannekorujen puuhelmet toistavat vaaleanpunaisen sävyjä. Silmälasien sangat ovat nekin – vaaleanpunaiset.

Kun vanginvartija ja valtuutettu sanoo, että hän rakastaa värejä, siihen uskoo vilpittömästi. Vaaleanpunaista, oranssia, limenvihreää ja turkoosia. Kerran sisko järjesti Kyllin puseroita pinoihin värien mukaan, mutta se järjestys katosi jo aikaa sitten.

Nainen ostaa perunoita torikauppiaalta
Punainen on hyvä väri. Sinistä Kylliäinen inhoaa.Tiina Kokko / Yle

– Saan palautetta, että ihanaa, kun käytät värejä. No, mikset itse käytä? Kylliäinen on tokaissut takaisin.

Naisen inhokkiväri on tummansininen. Se virkasininen, johon Rikosseuraamuslaitoksenkin työntekijät pukeutuvat.

– Minä niin rakastan värejä, että soisin niitä muillekin ihmisille.

Kylliäinen tietää mitä tekee, kun pääsee taivaaseen.

– Otan ensimmäiset tuhat vuotta taivaassa värikylpyjä!

Tyyli on köyhän perusoikeus.

Kylli Kylliäinen

Värikylpyjä taivaassa sopisi tekstiksi rintamerkkiin, joita Kylliäinen kerää. Tai oikeastaan niitä kerää repunpielessä heiluva Verneri-nukke. Verneri on pukeutunut siniseen, mutta se hänelle suotakoon.

Vaikka Kylliäinen tunnetaan tavaramerkiksi nousseista possuhahmoistaan, niitä ei ole tällä kertaa mukana kuin kalenterin kannessa, yhdessä rintamerkissä ja heijastimessa. Läheisriippuvainen Verneri sen sijaan “roikkuu” aina mukana, nauraa pehmo-Vernerin omistaja.

Yksi Vernerin monista rintamerkeistä julistaa vaaleanpunaisella: “Tyyli on köyhän perusoikeus”. Kylliäisen mielestä tyyli syntyy myös väreistä.

Tyyli on köyhän perusoikeus ja Hämeenlinna -rintanapit lähikuvassa
Tiina Kokko / Yle

Värikkyys ja avoimuus altistaa helposti haavoittumiselle, Kylliäinen myöntää. Silti hän haluaa olla esimerkkinä muille, jotta jokainen voisi olla juuri sellainen kuin haluaa.

– Hei, pliis! Meillä on yksi elämä. Olkaa niin kuin olette. Elä niin, että kukaan ei usko siihen, jos joku sanoo sinusta jotain pahaa.

Kylliäinen saa voimaa ja iloa taivaan lisäksi ihmisten kohtaamisesta. Seurakunnan aktiivisena toimijana hän pystyy yhdistämään molemmat asiat. Aktiivinen luterilainen tunnustautuu yhteiskristilliseksi, vaikka kotiseurakunta on Hämeenlinna-Vanajan seurakunta. Hänet tunnetaan Hämeenlinnan jokaisessa seurakunnassa.

Ajattelisin, että tehtäväni on kulkea rinnalla.

Kylli Kylliäinen

Jos tuntematon arvuuttelee Kylli Kylliäisen ammattia, ensimmäinen vastaus tuskin on vanginvartija. Todennäköisempi veikkaus on taiteilija. Sillä taiteilijalta nainen näyttää.

Hämeenlinnan Iittalassa avattiin kesäkuussa Suomen ensimmäinen teemallinen rautatieasema. Iittalan asemasta tuli taideasema, ja sen avajaisissa oli mukana tietenkin myös Kylliäinen.

Paikalla ollut valokuvaaja luuli avajaisvierasta taiteilijaksi ja oli ihmeissään, kun Kylliäinen ei ollutkaan taiteilija.

– Tuo ihminen kyllä näyttää taiteilijalta, Kylliäinen toistaa kuvaajan sanat ja nauraa käkättää päälle, tyytyväisenä.

Kylliäinen pohtii tovin, miten hänestä tuli vanginvartija. Oikeastaan kyse oli ajelehtimisesta.

Alkujaan Kylliäinen tuli Hämeenlinnaan Raamattukouluun, sillä hän tahtoi lähetystyöhön. Samoihin aikoihin Hämeenlinnaan perustettiin koulukoti, josta nuori nainen huomasi hakevansa töitä.

Punavalkoiseen asuun pukeutunut nainen kävelee Hämeenlinnan torilla
Yhdysvaltain itsenäisyyspäivän kunniaksi Kylliäinen on pukeutunut punavalkoraidalliseen asuun.Tiina Kokko / Yle

Kymmenen vuotta kului, ja koulukodista tuli Hämeenlinnan vankilan avovankilaosasto, jonne koulukodin työntekijöillä oli mahdollisuus jäädä töihin. Koulutus tuli talon puolesta. Siinä välissä Kylliäinen käväisi lähetystyössä: kolme vuotta Japanissa.

– Silloin tein valinnan jäädä vankilaan. En joutunut, enkä päässyt, vaan jäin vankilaan, ryydittää Kylliäinen ajatustaan ja samalla puhkeaa nauru.

Kun nauru tasoittuu, laskee Kylliäinen vankilavuosiaan. Tänä vuonna vuosia tulee täyteen 24. Hän sanoo rakastavansa työtään, vaikka vuodet eivät ole olleet helppoja.

Parasta työssä Vanajan vankilan naisten osastolla on ihmisten kohtaaminen.

– Ajattelisin, että tehtäväni on kulkea rinnalla. Voin olla olemassa toiselle ihmiselle, ja ihmisellä on mahdollisuus puhua minulle.

Minulla on usein tunne, että kukaan ei puolusta minua.

Kylli Kylliäinen

Hän ei halua hylätä ihmistä hetkellä, jolloin tällä on asiaa. Hän kokee, ettei itse tullut kuulluksi lapsena. Asia nousee pintaan myös aikuisena.

– Minulla on usein tunne, että kukaan ei puolusta minua.

Kylliäisen ääni värisee hetken, mutta pian hän ryhdistäytyy. Ja kohta myös nauraa.

Kylliäinen sanoo tekevänsä työtään ystävällisyyden kautta. Se ei tarkoita, että hän olisi vankien ystävä. Vankiin, toiseen ihmiseen, on kuitenkin rakennettava suhde. Se ei käy aina helposti.

Hiljattain vanginvartija joutui miettimään päänsä puhki, miten luoda yhteys erääseen vangeista. Matkan varrella oli hankaluuksia, ja vangille jouduttiin asettamaan rajoja.

– Silloin muurin takaa tuli esille pelkäävä ihminen. Vanki tajusi, että häntä kuunnellaan. Sen jälkeen suhde on ollut mahtava.

Suurinta rakkautta on toisen ihmisen hyväksyminen.

Kylli Kylliäinen

Työ, kuntapolitiikka, seurakunta, taide, kurssit ja monet riennot vievät Kylli Kylliäistä pitkin Hämeenlinnaa ja koko maata.

– Minulla on aikaa, jota käyttää. Jos minulla olisi perhe, miten sitten jaksaisin.

– Ihminen loi kiireen ja Jumala ajan, Kylliäinen jatkaa pohdintaa.

Luottamustehtäviinsä Kylliäinen sanoo aina heittäytyvänsä koko sydämestä. Kotona on jo monta pinoa muistikirjoja. Hän kirjoittaa koko ajan ja joka paikassa. Ei pelkästään siksi, että muistaisi, vaan siksi, että kirjoittaminen aktivoi ajattelua.

Kaksiosainen kuva, jossa nainen kirjoittaa toripöydän ääressä, ja vieressä lähikuva kirjoittamisesta
Kylli Kylliäinen kirjoittaa muistikirjat ja kalenterit täyteen muistiinpanoja.Tiina Kokko / Yle

Kun muut kaivavat seminaarissa taskustaan älypuhelimen keskittymisen herpaantuessa, jatkaa Kylliäinen kirjoittamista kynä sauhuten.

Kylliäinen huokaa, että mihin hän joutuu muistikirjojensa kanssa. Niitä kun on ihan “sikana”.

– Sitten kun kuolen, niin mitä niille tapahtuu? Minä en raaski hävittää niitä.

Jos muistikirjoja pääsisi selailemaan, niistä löytyisi kyllimäisiä elämänviisauksia. Yksi niistä on toisen ihmisen hyväksyminen. Sitä Kylliäinen toivoo kaikilta ihmisiltä.

Kesän alkajaisiksi Kylliäinen törmäsi Hämeenlinnan torilla polttariporukkaan, joka kysyi neuvoja avioliittoa varten. Kylliäinen nauraa, että hän se vasta neuvonantaja onkin, kun ei ole koskaan ollut naimisissa. Mutta neuvon hän kuitenkin antoi.

– Suurinta rakkautta on toisen ihmisen hyväksyminen sellaisena kuin hän on. Et sinä voi toista muuttaa.