Hannu Reimen kolumni: "Tätä kirjaa ei tultaisi julkaisemaan Neuvostoliitossa ainakaan kahteensataan vuoteen", sanoi pääideologi, mutta onneksi kirjailija piilotti kopion, joka salakuljetettiin länteen

Puna-armeijan sotareportterina toisessa maailmansodassa toiminut Vasili Grossman kirjoitti romaanin, jota pidetään Tolstoin Sodan ja rauhan veroisena mestariteoksena. Kolumnisti Hannu Reime on juuri lukenut kirjan ja kertoo sen herättämistä ajatuksista.

kolumnit
Hannu Reime
Hannu ReimePetteri Sopanen / Yle

Silmiini sattui loppukeväällä uutinen siitä, että Pietarin Pieni draamateatteri esitti toukokuussa vierailunäytöksenä Lontoossa näyttämösovituksen Vasili Grossmanin romaanista Elämä ja kohtalo. Tieto näytelmästä tuli itselleni mutkan kautta ja pitkällä viipeellä, sillä esitys oli saanut ensi iltansa Pietarissa 11 vuotta sitten draamateatterin kantaviin voimiin kuuluvan Lev Dodinin ohjaamana, ja sitä on sen jälkeen esitetty usein. Mieleeni muistui samalla, että olin kauan sitten ostanut Grossmanin romaanin, mutta syystä tai toisesta kirja oli jäänyt lukematta. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, joten tartuin teokseen ja luin sen kesän alussa.

Lukukokemus oli vavahduttava. Elämä ja kohtalo kuvaa yli 800 sivullaan mahtavan freskon tavoin Euroopan historian synkimpiä vaiheita 1900-luvulla. Teoksen keskeinen tapahtuma on Stalingradin taistelu Neuvostoliittoon tunkeutuneen Natsi-Saksan armeijan ja Puna-armeijan välillä. Klassisen venäläisen romaaniperinteen mukaisesti kirjassa on paljon henkilöitä, joiden kohtalot sivuavat toisiaan läheltä ja kaukaa.

Elämän ja kohtalon tapahtumat ajoittuvat vuosiin 1942–1943. Kirjoittaessaan niistä konstailemattomalla proosallaan Grossman piirtää lukijan mieleen realistisen kuvan Volgan varrella sijaitsevasta, pommien raastamasta Stalingradista, mutta myös monista muista paikoista noina vuosina: Moskovasta, Kazanista, Kuibyševista, Kalmukian arosta, Hitlerin tuhoamisleireistä kaasukammioineen ja Stalinin pakkotyöleirien todellisuudesta napapiirin pohjoispuolen talvessa.

Vasili Grossman toimi toisen maailmansodan aikana Puna-armeijan lehden Krasnaja Zvezdan rintamakirjeenvaihtajana Stalingradissa ja monilla muilla sotatoimialueilla. Hän oli todistamassa muun muassa Kurskin panssaritaistelua, Treblinkan tuhoamisleirin vapauttamista ja lopulta myös Berliinin antautumista. Grossmanin teosta on kutsuttu 1900-luvun Sodaksi ja rauhaksi, ja paljon yhteistä sillä onkin Tolstoin klassikon kanssa. Erona on se, että Grossman itse oli todistamassa tapahtumia, joista hän rakentaa kertomuksensa, kun taas Tolstoi ei ollut vielä syntynytkään Napoleonin sotien aikana.

Grossman kirjoitti Elämän ja kohtalon 1950-luvun lopulla ja uskoi, että se julkaistaisiin silloin vallinneen poliittisen suojasään ilmapiirissä, kun Stalinin rikokset oli virallisesti tuomittu. Toisin kuitenkin kävi. Poliittinen poliisi KGB takavarikoi käsikirjoituksen, ja puolueen pääideologi Mihail Suslov sanoi, että kirjaa ei tultaisi julkaisemaan Neuvostoliitossa ainakaan kahteensataan vuoteen. Suslovin mukaan Elämä ja kohtalo on Neuvostoliitolle vieläkin vahingollisempi kuin Boris Pasternakin Tohtori Živago, jonka käsikirjoituksen italialaiset kommunistit olivat salakuljettaneet Länteen. Vasili Grossman kuoli syöpään vuonna 1964 eikä koskaan tullut tietämään romaaninsa lopullista kohtaloa.

Maailmankirjallisuudelle ja ihmiskunnan yhteiselle kulttuurille onneksi Grossman oli piilottanut kaksi kopiota kirjansa käsikirjoituksesta. Akateemikko Andrei Saharov auttoi kopioimaan tekstin mikrofilmille, joka onnistuttiin salakuljettamaan ulkomaille. Elämä ja kohtalo julkaistiin vuonna 1980 venäjäksi ja pian muillakin kielillä. Suomeksi kirja ilmestyi Esa Adrianin kääntämänä neljä vuotta myöhemmin. Mihail Suslov osoittautui huonoksi ennustajaksi: Elämä ja kohtalo julkaistiin kuin julkaistiinkin Neuvostoliitossa, mutta vasta vuonna 1988 Mihail Gorbatšovin avoimuuspolitiikan aikana. Neuvostoliitolla itsellään ei silloin ollut enää montakaan elinvuotta jäljellä.

Kuten historiallisissa romaaneissa tapana on, myös Vasili Grossmanin mestariteoksessa vilahtaa kuvitteellisten henkilöiden lisäksi todellisia historian hahmoja: Stalin ja Hitler. Sotilailla on tietenkin tärkeä osa kirjan henkilökokoelmassa, mutta keskeinen tarina on rakennettu siviilimiehen, tiedeakatemiassa työskentelevän ydinfyysikon Viktor Shtrumin ja tämän perheen ympärille. Shtrumissa on piirteitä kirjailijasta itsestään alkaen molempien juutalaisesta syntyperästä. Grossman oli koulutukseltaan kemian insinööri, ja hän tunsi suurta mielenkiintoa luonnontieteisiin, jotka muodostivat pienen, ainakin jonkinasteisen ajatuksen vapauden saarekkeen totalitaarisessa valtiossa.

Elämän ja kohtalon mieleenpainuvimpia kohtauksia onkin – sodan ja leirien kauhujen šokeeraavien kuvausten lisäksi – puhelinsoitto, jonka Viktor Shtrum saa eräänä iltana Stalinilta suoraan kotiinsa. Tutkija on joutunut kateellisten kollegojensa ja esimiestensä silmätikuksi: hänen työtään on alettu vieroksua ”talmudilaisena fysiikkana”, joka on ristiriidassa Engelsin ja Leninin kirjoitusten konkreettisen materialismin kanssa. Shtrum odottaa pelolla sitä hetkeä, jolloin hänet tultaisiin pidättämään. Mutta mitä onkaan Stalinilla sanottavanaan vapisevin käsin puhelinta pitävälle tutkijalle: toveri Shtrum, teette mielenkiintoista ja tärkeää työtä. Onko teillä kaikki, mitä tarvitsette? Generalissimus Stalin oli ymmärtänyt tai hänelle oli kerrottu, että ”talmudilaisen fysiikan” abstraktioilla on yhteys, ei vähempään kuin atomipommiin.

Elämä ja kohtalo olisi hyvin kirjoitettu reportaasi, jos se tyytyisi kuvaamaan vain ulkoisia tapahtumia: toisen maailmansodan sekä natsismin ja stalinismin kauhuja. Suureksi kirjallisuudeksi romaanin nostaa sen hieno ja uskottava ihmiskuvaus. Kirjan henkilöt eivät ole läpikotaisin pahoja, mutta eivät myöskään pyhimyksiä lukuun ottamatta ehkä muutamaa poikkeusta kumpaankin suuntaa.

Elämää ja kohtaloa lukiessa tuli mieleen Marxin ajatus, että joskus historia toistaa tragedian farssina. Ne hahmot, jotka nykyisin täyttävät suurpoliittisen teatterin näyttämön ja joista kaksi tunnetuinta tapaa toisensa muutaman päivän kuluttua Helsingissä, ovat aika farssimaisia, jos heitä vertaa niihin, jotka johtivat Vasili Grossmanin kuvaamaa maailmaa.

Hannu Reime

Vasili Grossman, Elämä ja kohtalo (Žizn’ i sud’ba). Suomentanut Esa Adrian. WSOY 1984.

Kirjoittaja työskenteli Ylen radiouutisissa uutistoimittajana, ulkomaantoimittajana ja viimeksi erikoistoimittajana vuodesta 1966 vuoteen 2008, jolloin jäi eläkkeelle.