Kekkosen kaljuakin pilkattiin eduskunnassa – Poliittinen sanailu on aina ollut kipakkaa, mutta nyt se on myös moniäänisempää ja monimutkaisempaa

Vuoden 2008 talouskriisi lopetti politiikassa hallinnoinnin aikakauden ja toi puolueiden erot jälleen näkyviin. Ne eivät ole katoamassa lähiaikoina.

eduskunta
presidentin uudenvuodenpuhe Presidentti Urho Kekkonen 1.1.1972
Presidentti Urho Kekkonen sai kuulla kansanedustaja-aikoinaan useasti kaljustaan. Kuvassa Kekkonen pitää uudenvuodenpuhettaan tammikuun 1. päivänä vuonna 1972.Håkan Sandblom / Yle

Moni tuntuu olevan huolissaan siitä, että eduskunnassa eivät riitele enää asiat, vaan ihmiset. Viimeksi keskustelua aiheesta käytiin Yle Puheen eilisessä Politiikkaradiossa. Onko todella niin?

Eduskunnan kirjaston johtava tietoasiantuntija Timo Turja on tutkinut eduskunnan keskustelukulttuuria talon yli 110-vuotisen historian ajalta, ja tuntee eduskunnan istuntopöytäkirjat "luultavasti paremmin kuin kovin moni muu".

Turjan mukaan keskustelukulttuuri on muuttunut pitkällä aikavälillä tarkasteltuna juuri päinvastaisella tavalla, kuin nyt saattaisi olettaa: henkilökeskeisyydestä on siirrytty pihvin, itse asioiden pariin.

– Itsenäisyyden alkuaikoina oli tyypillistä, että toisen edustajan persoonaa ei kunnioitettu, mutta lakia kunnioitettiin. Kansanedustajat saattoivat sanoa todella loukkaavasti toisen edustajan ulkonäöstä tai luonteenpiirteistä, ja esimerkiksi Urho Kekkonen sai kuulla kansanedustaja-aikoinaan jatkuvasti kaljustaan, Turja kertoo.

Sen sijaan puhemies oli tuolloin hyvinkin tarkka siitä, ettei lakia halvennettu. Kansanedustajan olisi ollut sopimatonta sanoa esimerkiksi, että käsittelyssä oleva laki on "surkea" tai "mitätön".

Tänä päivänä tuollaista puhetta voi kuulla tämän tästä, mutta toistensa persoonia kansanedustajat kunnioittavat.

Kansanedustajat ovat itse toivoneet lisää debattia

Kaikista raainta puhe oli Timo Turjan mukaan ehdottomasti vuonna 1948, jolloin johdossa oli Karl-August Fagerholmin (sd.) luotsaama vähemmistöhallitus.

– Aina kun sosiaalidemokraatti käveli puhujanpönttöön, hän sai todella kovaa kritiikkiä niin vasemmalta kuin oikealtakin.

Tuoreista pöytäkirjoista on vaikea löytää sellaisia solvauksia, joita vielä ennen sotia ja sotien jälkeenkin käytettiin.

Puhetavat eduskunnassa ovat muutenkin muuttuneet. Kun ennen parlamentissa pidettiin pitkiä ja virallisia puheita, käydään nykyään nopeampaa debattia sekä tiukkoja ajankohtaiskeskusteluja, joilla tartutaan päivänpolttaviin aiheisiin.

Sellaisia on tuotu eduskuntaan kuitenkin juuri kansanedustajien itsensä pyynnöstä – ei muiden pakottamana.

Eduskunnan sihteeri Olavi Salervo ja puhemies Karl-August Fagerholm eduskunnan istunnossa 1960-luvulla.
Virkamies Olavi Salervo ja puhemies Karl-August Fagerholm (sd.) eduskunnassa 1960-luvulla.Kalle Kultala

Myös eduskunnan asema on muuttunut.

Tänä päivänä tuntuu vieraalta, että vielä 1980-luvulla, jolloin esimerkiksi keskustelukulttuuria moittinut Seppo Kääriäinenkin (kesk.) aloitteli kansanedustajana, eduskunta oli "politiikan sivuraiteilla". Näin on todennut yliopistonlehtori, tutkija Guy-Erik Isaksson kirjassa Poliittinen valta Suomessa (Vastapaino, 2017).

"Tänä päivänä olisi vaikea ymmärtää sitä, että 1970-luvulla pääministeri ei kahteen vuoteen puhunut eduskunnan täysistunnossa sanaakaan."

Timo Turja

Hallitukset olivat presidentin hallituksia, ja parlamentarismi oli Suomessa heikkoa. Vasta perustuslain asteittaiset muutokset 1980-luvulta alkaen toivat parlamentin eli eduskunnan vallankäytön ytimeen. Toisin sanoen eduskunnan painoarvo ja sen käsittelemien asioiden merkitys on kasvanut vasta viime vuosikymmeninä.

Samalla on lisääntynyt opposition ja hallituksen välinen nokittelu.

– Tänä päivänä olisi vaikea ymmärtää sitä, että 1970-luvulla pääministeri ei kahteen vuoteen puhunut eduskunnan täysistunnossa sanaakaan, Timo Turja sanoo.

Tähän kiinnittäisi huomiota myös yliopistonlehtori Johanna Vuorelma Helsingin yliopistosta.

– Puolipresidentiaalisessa järjestelmässä hallinnointi on tietysti yksinkertaisempaa, kun ei ole niin paljon ääniä, joita "joudutaan" kuuntelemaan.

Intressierot näkyvät nykyään voimakkaammin

Yhteiskunta on muutenkin moniäänistynyt. Johanna Vuorelma sanoo, että Suomesta puhuttiin pitkään konsensusyhteiskuntana, jossa erimielisyyttä ei sallita tai siihen ei kannusteta.

– Siitä taas ei puhuttu, että tuo konsensus ei ollut kovin laaja. Kapean konsensuksen ajasta on siirrytty moniäänisempään yhteiskuntaan.

Agendan asettaminen ja poliittinen keskustelu eivät siis enää kuulu pienelle, samanmieliselle joukolle.

– Poliittinen agendavalta on siirtynyt useampiin käsiin, ja samalla konsensuspiiri on kasvanut. Se voi ärsyttää niitä, jotka ovat aiemmin olleet siinä pienessä piirissä, Vuorelma sanoo.

"2000-luvulla puolueista tuli toistensa kaltaisia ja politiikka muuttui ikään kuin epäpoliittiseksi hallinnoinniksi. Talouskriisi toi jälleen esiin puolueiden erot ja intressit."

Johanna Vuorelma

Silloin se, että politiikkaan saadaan mukaan uusia ääniä ja puhetapoja näyttäytyykin yllättäen "huonona käytöksenä". Vuorelma selittäisi moraalipaniikkia myös vuoden 2008 talouskriisillä, joka päätti poliittisessa keskustelussa pitkään jatkuneen "hallinnoinnin aikakauden".

– 2000-luvulla puolueista tuli toistensa kaltaisia ja politiikka muuttui ikään kuin epäpoliittiseksi hallinnoinniksi. Talouskriisi toi jälleen esiin puolueiden erot ja intressit kaikkialla Euroopassa.

Tämä unohdetaan usein keskustelussa. Ei siis olekaan niin, että eduskunta olisi yhtäkkiä täynnä huonosti käyttäytyviä poliitikkoja. Intressit, joita yritetään sovittaa yhteen, näkyvät vain paremmin.

– Hallinnoinnin aikakauteen ei olla vielä hetkeen palaamassa, Vuorelma arvioi.

Ensimmäisten yksikamaristen valtiopäivien avajaisistunto 25.5.1907.
Ensimmäisten yksikamaristen valtiopäivien avajaisistunto eduskunnassa 25. toukokuuta 1907.Signe Brander / Helsingin kaupunginmuseo

Yhteiskunta on pirullisten ongelmien äärellä

Konkarikansanedustajien turhautuneista puheenvuoroista ei kuulla läpi ainoastaan ärtyneisyys keskustelukulttuuria kohtaan, vaan politiikkaa yleisesti.

Päätöksiä on vaikea saada aikaan, ajattelee moni. Sote- ja maakuntauudistus lienee siitä helppo ja kouriintuntuva esimerkki. Se todella osoittaa, ettei politiikka ole pelkkää yksinkertaista, rationaalista hallinnointia.

Sote-uudistus voisikin olla hahmotettavissa pirulliseksi tai viheliäiseksi ongelmaksi. Sellaiselle on vaikea antaa yksiselitteistä, yleispätevää määritelmää, mutta yliopistonlehtori Juha Lindell Vaasan yliopistosta yrittää. Hänen viime vuonna valmistunut väitöskirjansa tarkastelee juuri tällaisia ongelmia.

"Eri tahojen kesken ei olla yhtä mieltä edes siitä, mikä ongelma ylipäänsä on. Siksi ei ole olemassa myöskään yhtä oikeaa, lopullista ratkaisua."

Juha Lindell

– Pirullinen ongelma viittaa usein laajempaan ongelmakokonaisuuteen, jossa on järkyttävä määrä erilaisia tekijöitä, jotka liittyyvät toinen toisiinsa. Kun yhtä asiaa menee muuttamaan, niin sen vaikutus kertautuu kokonaisuuteen, Lindell sanoo.

Kuulostaa abstraktilta, mutta sitä se onkin. Lindell antaa esimerkin: Jos palomiehet lähtevät sammuttamaan tulipaloa, he todennäköisesti tietävät, mihin suuntaavat ja mitä tekevät. Tavoite on selkeä – tulipalo täytyy saada sammutetuksi.

– Pirullisen ongelman kohdalla ei oikein osata sanoa, milloin ongelma on alkanut. Eri tahojen kesken ei olla yhtä mieltä edes siitä, mikä ongelma ylipäänsä on. Siksi ei ole olemassa myöskään yhtä oikeaa, lopullista ratkaisua. Kun kokonaisuus on niin laaja, se on jatkuvasti elossa ja muuttuu kokoajan.

Syntyy siis epätäydellisiä ja vaillinaisia ratkaisuja, joita joudutaan muokkamaan ajassa jatkuvasti. Konsensusta on vaikea saavuttaa.

Vaikeat päätökset eivät pääty sote-uudistukseen

Voi toki olla, että pirullisia ongelmiakin on aina ollut. Mutta tietoyhteiskunta, jossa verkostoitunutta keskustelua käydään jatkuvasti, tekee ongelmat näkyväksi aivan toisella tavalla.

– Kun teet jotain, kaikki myös tietävät sen heti ja kommentoivat sitä heti. Jokaiseen ongelmaan nivoutuu paljon enemmän erilaisia näkökulmia kuin aiemmin, Juha Lindell sanoo.

Sote-uudistus voi olla pirullisena ongelmana vielä helpohkosta päästä. Esimerkiksi ilmastonmuutos, jos joku, on pirullinen ongelma. Luonnon ekosysteemiä on ollut vaikea mallintaa niin kattavasti, että ihmiset edes tietäisivät, miten kaikki vaikuttaa kaikkeen. Vaikka vähentäisimme hiilidioksidipäästöjä tietyn verran, voi siltikin olla, että Siperiasta vapautuu metaania ilmakehään.

Samaan aikaan olemme globaalisti yhä enemmän riippuvaisia toisistamme: ihmiset, palvelut, tuotteet ja viruksetkin kulkevat maapallon toiselta puolelta toiselle entistä helpommin. Se itsessään monimutkaistaa asioita, ja kytkeytyy myös esimerkiksi ilmastonmuutokseen.

Kun päälle laskeskellaan vielä vaikkapa teknologian kehitykseen liittyviä monimutkaisia kysymyksiä, kuten kyberterrorismi, ollaan aikamoisten keitosten äärellä.

Päätöksiä tehdään aivan toisenlaisessa ympäristössä, kuin vielä 40 vuotta sitten. Ei siis ihme, että keskustelu on toisinaan kiivastakin.

Tätä juttua varten on haastateltu myös Sitran ennakoinnista ja strategiasta vastaavaa johtajaa Paula Lainetta.