Hyppää sisältöön

Heikkisen perheen naapurissa asuu alkoholisteja: "Jos olisimme tienneet, emme olisi ostaneet tätä kodiksemme"

Heikkisen perhe on asunut viisi vuotta niin sanotun märän palvelutalon naapurissa. Arki on kännäämisen kuuntelemista.

Kaasugrilli lämpesi Heikkisen perheen pihassa ja iImassa leijui pekonin, makean maissin ja valkosipulin tuoksu. Johanna-äiti tarjoili ruuan neljälle lapselleen takapihan terassilla. Terassin vieressä olevan paljun savupiipusta tuprutti vähän harmaata savua: pian kylpijät saisivat nauttia juhannusaattoillasta.

Juuri kun perheen lapset olivat pulahtamassa lämpimään veteen, naapuripihan puolelta tunki karvas oksennuksen haju.

Valkeaan T-paitaan ja beigeihin shortseihin pukeutunut mies yrjösi pihamaalla.

Joillekin tämä voi olla tyypillinen juhannus, mutta Heikkisille se on myös arkea, päivästä ja viikosta toiseen. Perhe on asunut jo viisi vuotta alkoholistien palvelukodin naapurissa. Sellaisen, missä viinan juominen on sallittua.

Heikkiset eivät esiinny tässä jutussa omilla nimillään, koska he haluavat säilyttää hyvät välit naapurissa olevaan päihdekuntoutujien palvelukotiin. Perheellä on omien sanojensa mukaan hyvä keskusteluyhteys palvelukodin työntekijöiden kanssa, eivätkä he ole myymässä kotiaan vaikka ovat sitäkin harkinneet.

Palvelukodin henkilökuntaa tai asukkaita ei myöskään ole edellämainitusta syystä haastateltu juttua varten, eikä talon sijaintia kerrota tässä jutussa.

Tieto naapureista käsirahan jälkeen

Johanna ja Esko Heikkinen seisoivat vanhan puutalon olohuoneessa kesällä 2013 ja katsoivat toisiaan.

– Hiljaisesti nyökyttelimme toisillemme, Johanna muistelee hetkeä viiden vuoden takaa.

Siinä se oli, perheen uusi koti.

Yllätys oli suuri, kun myyjät soittivat Eskolle muutamaa päivää myöhemmin. Viereen rakennettaisiin entisen rakennuksen tilalle uusi kiinteistö. Sillä hetkellä heille selvisi, että viereinen rakennus oli alkoholistien palvelutalo.

Heikkiset miettivät asuntokauppojen perumista, mutta he olivat juuri maksaneet parikymmentätuhatta euroa käsirahaa, eikä rahaa olisi enää saanut takaisin.

– Ensin järkytyimme, kun kuulimme, että siellä päihteet ovat sallittuja. Sitten saimme selville, että huumeet ovat kiellettyjä. Niitä emme olisi hyväksyneet vaan olisimme peruneet asuntokaupat. Niinpä ajattelimme, että asuminen palvelutalon vieressä olisi kuin siedätyshoitoa meille erilaisista ihmisistä, Johanna Heikkinen naurahtaa vaisusti.

Asunnon arvon lasku urbaani legenda

Ylen selvityksen mukaan mielenterveys- ja päihdekuntoutujien palvelukodin läheisyys ei näytä laskevan asuntojen arvoa. Julkisessa keskustelussa usein toistuva väite arvon laskusta vaikuttaa olevan urbaani legenda. Helsingin kaupungin erikoistutkija Oskari Harjunen kuitenkin muistuttaa, että vaikutus voi olla hyvin paikallinen.

Kuulimme noin kymmenen ihmisen kertomuksen mielenterveys- ja päihdekuntoutujien palvelukodin vieressä asumisesta. Heikkisen perheen kertomus on yksi näistä, mutta toisin kuin useimpien muiden haastateltavien kohdalla, heidän naapurissaan päihteidenkäyttö on sallittua.

Päihteettömien palvelukotien vieressä kokemukset olivat poikkeuksetta hyviä. Poliisi ja vartijat näkyivät katukuvassa tavallista enemmän, mutta muuten palvelukodista ei haastateltavien mukaan ollut haittaa.

Yksi haastateltava kertoi, että poliisin ja vartijoiden läsnäolo oli pelottavampaa kuin kuntoutujien kohtaaminen.

– Virkavallasta tuli olo, että jotain on sattunut ja että nyt pitäisi olla huolissaan, nuori nainen kuvaili asumistaan palvelukodin naapurissa.

Useampi haastateltava harmitteli ennakkoluuloja palvelukotien asukkaita kohtaan.

– Ennakkoluuloja kohtasin omilta läheisiltäni ja ystäviltä. Heillä oli oletus, että alue on turvaton, levoton ja jopa vaarallinen, kirjoitti nainen, joka oli huomannut naapurin palvelukodin vasta vuosi muuttonsa jälkeen.

Kukaan haastatelluista ei kuitenkaan olisi halunnut ostaa asuntoa palvelukodin vierestä, koska palvelukotien uskottiin laskevan asunnon hintaa.

– Ihmisten on helpompi piiloutua erilaisten mitattavissa olevien väitteiden taakse kuin kertoa pelkäävänsä erilaisia ihmisiä tai sanoa, ettei halua alkoholisteja naapuriin, kertoo Veikko Eranti Tampereen yliopistosta.

Hän on tutkinut not in my backyard- eli nimby-ilmiötä.

Heikkiset uskoivat pystyvänsä asumaan alkoholistien naapurissa.

– Minulla ei ole mitään palvelukotia vastaan, mutta siellä ei pitäisi käyttää alkoholia. En ymmärrä, miksi juominen on siellä sallittua, Johanna tuumaa.

Muutto idylliin – ja piha käyttökieltoon

Päivä vuoden 2013 elokuun lopulla oli lämmin ja aurinkoinen. Taivaalla ei ollut pilvenhattaraakaan. Muuttofirman valkoinen pakettiauto pysäköi kadulle Heikkisten uuden kodin eteen.

– Naapurit tiesivät, että kadulle muuttaa uusi perhe. Lähitaloista yksi toisensa jälkeen tuli auttamaan muutossa.

Johanna teki uuden kodin keittiössä jauhelihakeittoa talkoolaisille. Yksi paristakymmenestä auttajasta oli naapuritalon miesasukas. Hän esitteli itsensä ja söi hissukseen Johannan tarjoamaa höyryävää keittoa kertakäyttölautaselta.

Heikkisten talon seinä on kahdeksan metrin päässä palvelukodin seinästä. Naapurin miehellä huoneen ikkuna oli yläkerroksessa vastapäätä Heikkisten taloa ja heidän pientä pihaansa. Mies poltti tapansa mukaan tupakkaa ikkunasta ja jutteli perheen lapsille, jotka kiipeilivät mattotelineellä.

Muutaman viikon kuluttua muutosta lapset olivat ulkona haravoimassa ja sama naapurin mies sanoi lapsille, että hän neuvoisi, miten lehdet saa pusseihin. Kun Johanna tuli ulos ja näki miehen hääräävän omalla pihallaan lasten kanssa, hän kavahti. Lapset, nyt lähdetään sisälle, Johanna opasti katrastaan. Mies tuli useamminkin lasten seuraan perheen takapihalle.

– Päätimme, että emme käytä naapurinpuoleista pihaa. Sanoin lapsille, etteivät enää leiki mattotelineellä.

Musiikki pauhasi aamuyöllä

Talven tultua naapureita ei juuri näkynyt eikä kuulunut, vaan he sulkeutuivat talon sisälle omiin oloihinsa ja pihalta kuuluvat humalaisten äänet ulkoa hiljenivät. Kesäaikana sen sijaan metelöinti ja musiikin huudattaminen on tavanomaista.

– Välillä musiikki oli niin kovalla, että meillä sisällä olisi voinut laulaa mukana, niin hyvin sanat kuuluivat.

Eräänä kevätyönä Esko ja Johanna heräsivät musiikkiin, joka tuli palvelutalolta. Pariskunta yritti saada unenpäästä kiinni, mutta meteli oli niin kova, ettei nukkumisesta tullut mitään. Puolitoista tuntia kuunneltuaan Johanna soitti vartijalle.

– Kukaan ei avannut ovea vartijalle, eikä hänellä ollut lupa mennä sisälle. Jouduin soittamaan poliisin paikalle, ja sen jälkeen musiikki hiljeni.

Ystävällinen kyläjuoppo ilahtui lapsista

Miten ihania lapsia, vanhempi nainen kehui Johannalle palvelukodin ruokailuhuoneessa vuoden asumisen jälkeen. Johanna ja perheen kaksi pienintä lasta olivat hetki sitten astelleet palvelukodin ränsistyneestä, ruskeasta puuovesta sisään. Sisällä tuoksui vanha talo ja seinällä oli kyltti käyttäytymissäännöistä.

Johanna ja lapset istuivat pitkän pöydän ääreen syömään yhdessä palvelukodin asukkaiden kanssa, sillä palvelukodin työntekijä oli kutsunut perheen ruokailemaan. Johanna halusi käydä lapsineen tutustumassa talon asukkaisiin. Suurin osa asukkaista oli vanhuksia.

– Sellaisia entisajan kyläjuoppoja. Hyväntahtoisia vanhuksia, jotka ilahtuivat lapsista hirveästi.

Monet kertoivat Johannalle omista lapsistaan ja lapsenlapsistaan. Ehkä oli pitkä aika, kun he olivat viimeksi nähneet omia läheisiään.

Ajattelin, että hyvänen aika, siellä välitetään jotain nuorille.

Johanna yritti ymmärtää palvelukodin asukkaiden tapaa elää ja käyttää alkoholia. Ymmärrys oli kuitenkin tiukilla, kun kauniina kesäpäivinä naapuripihalta kuului sekavaa meteliä. Kun hoitajien työaika loppui, saattoi mennä vain vartti, kun asukkaat alkoivat juopotella pihalla.

– Kun heille sanoo, että äänentasoa pitää laskea, he pahoittelevat hirveästi. Anteeksi, anteeksi. Mutta eihän kestä kuin vähän aikaa, kun asia unohtuu, Johanna kuvailee pihakeinussaan.

Nuoriso hiiviskeli talon nurkilla

Syksyllä 2016 Johanna huomasi, että naapurissa alkoi käydä vieraita tavallista enemmän. Asuntoon meni kiireellä nuoria, jotka tulivat pian pois.

– Ajattelin, että hyvänen aika, siellä välitetään jotain nuorille. Nuoret ajelivat pyörillä edestakaisin kadulla ja vahtasivat, milloin voisivat pujahtaa sisälle palvelutaloon. Kun he huomasivat, että seuraamme tilannetta, he yrittivät piilotella nurkkien takana. Muutamat nuoret tunnistin yläkoulun oppilaiksi.

Kun Johanna kertoi huomiostaan palvelukodin työntekijöille, välitystoiminnalle pistettiin samantien loppu.

Heikkiset eivät saanut koskaan tietää, mitä asukas välitti nuorille.

– Humppelit, siksi lapset sanovat heitä, Johanna naurahtaa.

Vaikka naapurit eivät ole koskaan tehneet mitään tai uhanneet lapsia, aidan takana käydyt keskustelut ja metelöinti pelottavat lapsia.

– Lapset eivät halua käydä pimeällä lähikaupassa, etteivät he törmäisi matkalla alkoholisteihin.

Johanna on huomannut, että usein aidan takana pahinta meteliä pitävät asukkaiden kaverit, jotka tulevat istumaan päivää ja iltaa palvelukodin pihalle. Itse asiassa pahimmat lieveilmiöt johtuvat usein muista kuin talon vakioasukkaista, jotka kerääntyvät pihalle työntekijöiden lähdettyä.

Erään kerran porukka oli jatkanut tuntikausia kosteita ulkojuhlia, kun Johanna viimein päätti jälleen pyytää hiljaisuutta.

– Naapurin rouvat ja herrat, nyt pitää laittaa viinapullot pois. Lapset pelkäävät, Johanna pyysi aidan raosta.

Oma vika, itse olet siinnyt, vastasi ivallinen ääni. Johanna kuittasi kommentin naurahtaen. Sen huutaja ei ollut palvelutalon asukas vaan joku kaveriporukasta.

Jos olisimme tienneet, emme olisi tehneet tarjousta.

Talvisin humppelit ovat näkymättömiä ja hiljaisia naapureita. Kesällä kauniilla säällä juopottelu ulkona tulee tavaksi.

– Välillä ärsyttää paljon, vaikka ymmärrystä vuosien aikana on tullut.

Jos Heikkisen perhe asuisi vaikkapa kerrostalossa, naapurit voisivat aiheuttaa harmia ja melua vieläkin useammin kuin heidän nykyiset naapurinsa tekevät. Johanna tietää, että haitta on vähäistä, mutta siihen on vaikea suhtautua.

Kun Johanna ottaa pyykkiä pesukoneesta, hänelle on tullut tavaksi vilkaista ikkunasta naapurin pihalle. Paljua lämmittäessä ärsyttää jo valmiiksi, jos naapurit ovat pihalla juhlimassa.

Kodista luopuminen naapureiden vuoksi

Johanna ja Esko ovat miettineet kodistaan luopumista oikeastaan koko asumisen ajan.

– Välillä olen seurannut myynnissä olevia taloja aktiivisesti. Nyt päätimme, että asumme tässä, mutta eihän sitä ikinä tiedä, Johanna pyörittelee ajatusta kotinsa myymisestä.

Jos Heikkiset olisivat tienneet, millaista asuminen palvelukodin vieressä on, he olisivat saattaneet purkaa talokaupat.

– Kyllä sitä on paljon mietitty. Jos olisimme tienneet, emme olisi ostaneet tätä kodiksemme. Se käsiraha tuntui vain niin isolta hukattavaksi.

Toisaalta, kun Johanna pysähtyy ajattelemaan, sääli nousee pintaan. Jos naapureita voisi jotenkin auttaa.

– Voi, miten kauniita naisia ja komeita miehiä siellä on, kun saisivat elämästä kiinni.