Jussi Viitalan kolumni: Ketokasvien hätähuuto

Teiden varsia tulisi käyttää niitty- ja ketokasvien suojeluun, kirjoittaa tietokirjailija Jussi Viitala.

kolumnit
Jussi Viitala.
Onni Koivisto / Yle

Kun koulupoikana kiertelin kotimaisemissani, ihailin pihan ketoneilikoita ja ihmettelin ladon edessä kasvavia ketokatkeroita. Kallion reunalla kuivassa maassa kasvoi kissankelloja ja vähän multavammassa paikassa harakankelloja. Niiden seassa oli päivänkakkaroita. Kulkureittien varrella kasvoi pihatatarta, piharatamoa ja pihasauniota, jotka kestävät tallaamista muita kasveja paremmin. Varhaisimpia muistojani on kostean pihasaunion ryydin tuoksu.

Tällaisia useimmat maalaispihat olivat vielä viime vuosisadan puolivälissä, ja ketokasvit kukoistivat. Tosin ahojen ja hakamaiden lajit olivat jo joutuneet ahdinkoon (siirryt toiseen palveluun) laidunnustapojen muuttuessa ja ahojen metsittyessä. Mansikoita ja mesimarjoja löysin lapsena enää pellon ojien reunoilta. Salaojituksen yleistyessä nekin ovat nykyään hävinneet, samoin kuin ovat hävinneet kimalaisten pesäpaikat.

Mitään lapsuuteni kedon koristuksista en enää löydä niiden entisestä ympäristöstä. Sama kato on käynyt lähes kaikilla maalaispihoilla.

Miten sitä pihaa ennen hoidettiin, että se niin koreasti kukki? Eihän sitä oikeastaan hoidettu mitenkään. Siinä asuttiin ja siinä oli usein talon pässi liekanarussa, jonka paikkaa muutettiin niin, että pässi sai aina tuoretta syötävää. Taisipa siinä joskus olla hevonenkin lieassa. Tilaton väki niitteli ojanpenkkoja ja latojen ympäristöjä ainoan lehmänsä talvirehuksi.

Nyt pihojen luonnonkukat ovat korvautuneet hoidetuilla nurmikoilla, jotka ruohonleikkuri pitää tasaisina, ja rikkaruohoista kitketyillä kukkapenkeillä, joissa kasvaa etupäässä ulkomaan kukkia. Kauneusihanteet ovat muuttuneet. Tasaiseksi nuollut nurmikot koetaan luonnonkukkia kasvavaa pihamaata viehättävämmäksi.

No, mitäpä väliä on muutamalla kukalla ja muulla kasvilajilla. Onhan niitä.

On niillä väliä. Niittyjen, ahojen ja ketojen katoaminen on meille näkyvä osa ja ennusmerkki maailmanlaajuisesta monimuotoisuuden – diversiteetin – häviämisestä, joka pahimmillaan uhkaa jopa meitä itseämme.

Niittyjen ja ketojen kasvien hävitessä myös niillä elävät hyönteiset ja muut pieneliöt häviävät (siirryt toiseen palveluun). Kimalaiset, perhoset ja muut pölyttäjähyönteiset mahdollistavat runsaat hedelmä-, marja sekä öljykasvisadot. Mitä vähemmän pölyttäjiä, sitä vähemmän satoa.

Sorasta ja murskeesta rakennetut tien luiskat olisivat ihanteellinen kasvupaikka kuivaa ja ravinneköyhää alustaa vaativille ketokasveille.

Mitä voitaisiin tehdä keto- ja niittykasvien hyväksi?

Yksi mahdollisuus on tieviranomaisten käsissä. Suomessa on lähes puoli miljoonaa kilometriä teitä. Sorasta ja murskeesta rakennetut tien luiskat olisivat ihanteellinen kasvupaikka kuivaa ja ravinneköyhää alustaa vaativille ketokasveille. Jos niistä edes pieni osa saataisiin ketokasvien suojeluun, olisi näiden kasvien tulevaisuus paljon valoisampi ja tienkäyttäjätkin voisivat ihailla kesäisten tien reunojen kauneutta.

Muistelen, että vuosia sitten japanilaiset tieviranomaiset kiertelivät Suomessa ja ihastelivat, mitä isännät olivat tehneet saadakseen tien luiskat kukkimaan noin kauniisti. Häpeäkseen isännät joutuivat tunnustamaan, etteivät he olleet tehneet yhtään mitään.

Sen jälkeen keksittiin erilaisia leikkureita, joilla tien penkat saatiin geometrisen ”siisteiksi” ja ketojen lajiston ahdinko paheni.

Joitakin suojapaikkoja ketokasveilla on. Pienten sivuteiden reunoilla kukkii heinäkuussa paikoin uskomaton kukkaloisto harakan- ja kissankelloja, päivänkakkaroita, ketoneilikoita ja muita ketokasveja. Näitä syrjässä olevia kohteita tieviranomaiset eivät ole ennättäneet ”hoitamaan”.

Pientä toivoa antaa se, että Liikenneviraston ympäristöohjelmassa vuosille 2017 – 2020 (siirryt toiseen palveluun) sentään mainitaan sana monimuotoisuus. Jos ohjelman suositukset edes osin suotautuvat käytäntöön ja edes pieni osa teidenvarsista saataisiin niitty- ja ketokasvien suojelualueiksi, olisi tilanne paljon parempi. Merkkejä tällaisesta jo on.

Ohjelman tekstistä saa tosin vaikutelman, että monimuotoisuuden edistäminen tarkoittaa toistaiseksi lähinnä jättiputken torjuntaa. Hyvä niin, mutta mukana pitäisi olla myös muiden haitallisten vieraslajien kuten lupiinin, jättipalsamin ja kurttulehtiruusun torjunta.

Uhanalaisia perinnekasveja voi itse kukin auttaa perustamalla pihalleen edes pienen kedon, jolta kitketään lupiinit ja apilat. Se niitetään loppukesällä ja sato syötetään eläimille tai kompostoidaan. Näin maasta poistetaan ravinteita ja ravinnepitoisuuden laskiessa ketokasvit saavat mahdollisuuden kukoistaa. Silloin ne ilahduttavat ja hyödyttävät meitä kaikkia.

Jussi Viitala

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva ekologi ja tietokirjailija. Häntä kiinnostavat eläimet ja ihmiset ja suhde luontoon.