Seinässä olevat luodin reiät muistuttavat suomalaisten siviilien surmista - "Vaalea yöpaita oli rinnalta kauttaaltaan veressä"

Jatkosodan aikana 74 vuotta sitten Kuhmon Hirvivaaralla tapahtui partisaani-isku, josta 8-vuotias Veikko Juntunen pelastui täpärästi. Toisin kävi hänen vanhemmilleen, isoveljelle sekä viidelle muulle siviilille, jotka kuolivat iskussa. Nuorin uhreista oli 2-vuotias.

historia
Luodin reiät aitan seinässä
Veikko Juntusen Aape-veljen tappaneiden luotien reiät ovat edelleen aitan seinässä.Lucas Holm / Yle

KuhmoKuhmon Hirvivaaralla asui kolmessa talossa neljä perhettä ja neuvostopartisaanien tekemää verilöylyä edeltävät päivät olivat asukkaille levottomia, sillä kaikkien kolmen talon koirat haukkuivat metsän suuntaan, josta kuului myös merkkivihellyksiä. Nuoret pojat huutelivat takaisin, mutta vastausta metsästä ei kuulunut. Päivän vaihtuessa iltaan kukin meni epävarmuudesta huolimatta omalle paikalle yöpuulle.

– Asetuimme suuren pelon vallassa aitan lattialle tehtyyn siskonpetiin. Kaikkien piti olla hyvin hiljaa, etteivät mahdolliset viholliset saisi kuulohavaintoja. Hiljaisuudesta johtuen jopa sääskien lennosta aiheutuva ääni tuntui hyvin voimakkaalta, muistelee kohtalokkaan illan tunnelmia Veikko Juntunen.

Yöllinen kauhu alkoi ammunnalla

Yöllä kolmen aikaan kuului lähistöltä kovaa ammuntaa, jolloin Veikon äiti kehotti isää katsomaan ulos. Oven avattua hän huomasi kolme partisaania aitan välittömässä läheisyydessä ja isä pyysi etteivät tekisi syyttömille ihmisille mitään pahaa, mutta armoa ei annettu.

– Yksi partisaaneista hyppäsi konepistoolin kanssa aitan ovelle ja alkoi silmitön ammunta, myös isä joutui ulkona verityön kohteeksi. Häneltä löytyi päästä yhdeksän luodinreikää ja useita muualta kehosta, kertoo Juntunen.

Aitan seinässä on kolmisenkymmentä luodin reikää.
Aitan seinässä on lähes kolmekymmentä luodin reikää.Lucas Holm / Yle

Aitan lattialla nukkunut Veikko-poika oli vielä unessa, kun ammunta alkoi. Hän luuli aluksi, että äiti nukkuu aitan lattialla, mutta huomasi pian syyn hiljaa makaamiseen.

– Vaalea yöpaita oli rinnalta kauttaaltaan veressä. Tajusin myös vatsallaan melkein jalkojeni päällä makaavan Aape-veljen tilanteen. Hengitys korisi pahasti ja hän nosti kerran päätään ja katsoi meihin päin. Kysyin häneltä mihin lähdettäisiin, mutta mitään vastaamatta pää retkahti alas ja samalla loppui korina hengityksessä, kertaa Juntunen yön tapahtumia.

Partisaani-iskusta selvinneet lapset Veikko, Kaisa, Antti, Kalle ja Aune yhteiskuvassa.
Isossa kuvassa partisaani-iskusta selvineet lapset Veikko, Kaisa, Antti, Kalle ja Aune Kuhmon Lentiirassa sairasmajan pihassa iskun jälkeisenä päivänä.Lucas Holm / Yle

Samaan aikaan partisaanit olivat tehneet tuhoa myös naapuritalossa Jaakkolassa, jossa surmansa oli saanut neljä tyttöä, joista nuorin oli 2-vuotias. Myös mummu oli haavoittunut, verissään ja hän kuoli myöhemmin saamiinsa vammoihin.

Lopulta noin kahden tunnin hiljaisuuden jälkeen alkoi todellisten tuhojen selvittely. Ampumisen lisäksi vihollinen oli vienyt kaiken ja ruokaa ei ollut. Vastaan tuli myös uusi tilanne. Kuka lypsää lehmät ja ruokkii karjan navettaan kolmessa talossa, jossa elukat mylvivät nälissään ja janoissaan.

Puoli vuorokautta myöhemmin paikalle tuli noin 15 suomalaista sotilasta, jotka antoivat ruokaa sekä ensiapua haavoittuneille. Sotilaat aloittivat välittömästi väliaikaisten paarien teon sekä kuolleiden etsimisen.

– Edessä oli ankara voimankoitos, sillä maantien varteen oli lähes 20 kilometriä ja järvenrantaan, josta kuljetus olisi mahdollista matkaa oli 13 kilometriä, kertoo Juntunen.

Partisaanien julmuus kaikkien tietoon

Neuvostoliiton partisaanit tekivät jatkosodassa 45 tämän kaltaista iskua rajan läheisyydessä sijaitseviin syrjäisiin kyliin Kainuussa, Lapissa ja Pohjois-Karjalassa. Kaikkiaan 181 suomalaista siviiliä sai niissä surmansa ja useat kymmenet haavoittuivat. Suomen itärajan läheisyydessä liikkui vuosina 1941–44 kaikkiaan 35 Neuvostoliiton partisaaniosastoa.

Hänen pää retkahti alas ja samalla loppui korina hengityksessä.

Veikko Juntunen

Sodan jälkeen monet vaikenivat rintamalla olleista, samoin myös partisaaneista ei paljon puhuttu, koska niistä ei saanut puhua. Veikko Juntunen kuitenkin teki toisin. Hän on toistanut tarinaa, ettei sitä unohtaisi. Eikä ole unohtanut.

– Kyllä tämän päivän ihmisten pitää tietää mitä on tapahtunut lähihistoriassa. Tämä ei ole salainen asia. Olen käyttänyt tällä paikalla monta porukkaa linja-autolla ja opastanut myös yksittäisiä retkeläisiä, kertoo Juntunen.

Koulun käyntiä ja kiertolaiselämää

Heinäkuussa 1944 tapahtuneen iskun jälkeen Veikko Juntusesta sekä hänen siskostaan ja kahdesta veljestään tuli orpoja. Alkoi orpolasten tuntematon matka ja tulevaisuus. Hautajaisten jälkeen matka jatkui Kuhmosta Vaasaan ja sieltä laivalla Robertforsiin, jossa he olivat kaksi vuotta käyden samalla ruotsinkielistä koulua. Juntusen nuorempi sisko ja veli sijoitettiin perheeseen ja vanhemmat pojat, lähes 40 muun lapsen kanssa, vanhaan sairaalaan, joka oli muutettu lastenkodiksi.

– Minulla ei ollut valittamista lastenkotielämästä. Tietysti, sen huomasi ettei siellä olla kotona, mutta hyvä siellä oli olla, kertoo Juntunen.

Veikko Juntunen muistaa partisaani-iskun hetket tarkasti.
Veikko Juntunen muistaa tarkasti partisaani-iskun tapahtumat.Lucas Holm / Yle

Kotimaahan lapset tuotiin Tornion kautta vuonna 1946. Suomen puolelle tullessa lapselle näky oli lohduton, sillä savupiiput törröttivät ja paikat olivat kaikkialla mullin mallin. Kuhmossa Iivantiirassa alkoi koulunkäynti supistetussa koulussa, jota Juntunen kävi melkein joka vuosi eri talosta, eläen kiertolaiselämää.

– Vaikka Ruotsissa kävin koulua kaksi vuotta, piti minun mennä ensimmäiselle luokalle. Joululta minut siirrettiin kuitenkin kolmannelle luokalle ja viimeisen vuoden sain olla koulun asuntolassa seitsemän päivää viikossa, sanoo Juntunen.

Kyllä tämän päivän ihmisten pitää tietää mitä on tapahtunut lähihistoriassa.

Veikko Juntunen

Veikon ollessa 18-vuotias vastaan tuli oman kylän tyttö Eine Hautala, jonka hän vei vuotta myöhemmin rovastin luo, ja niin alkoi yhteinen elämä.

– Ostimme kaksi paria kahvikuppeja ja parit ruokailuvälineet. Meillä oli erittäin hyvä avioliitto ja olen kiitollinen siitä. Sitä kesti 56 vuotta aina vaimoni kuolemaan saakka, josta syksyllä tulee kahdeksan vuotta. Saimme viisi lasta ja nyt lapsenlapsia on 12 sekä neljä lastenlastenlasta, laskee Juntunen.

Työ auttoi selviytymään

Kokemuksista selviytymisessä työ on ollut tärkeässä merkityksessä, koska surulliset asiat ovat jääneet työtä tehdessä taka-alalle. Juntunen teki pitkän työhistorian muun muassa linja-auton kuljettajana eri yrityksissä. Myös yhteydenpito muihin partisaani-iskuista selvinneisiin on auttanut asioiden käsittelyssä.

– Kyllä keskustelu auttaa ja vaikeneminen ei kannata. Olen ollut paljon yhteydessä muun muassa Suomussalmelle, jossa partisaanit tappoivat paljon siviilejä, sanoo Juntunen.

Partisaani-iskun surma-aitta on yleisön nähtävänä.
Surma-aitta on muistomerkillä vierailijoiden nähtävänä.Lucas Holm / Yle

Hirvivaaran iskupaikalla Juntunen käy vaihtelevasti. Välillä voi mennä useampi kuukausi, ettei hän käy Hirvivaaralla ollenkaan, sitten on hetkiä, jolloin hän käy siellä useammin. Mitään erityistä syytä siihen ei ole, sillä verilöylyn kokemukset ovat säilyneet muistissa ja säilyvät edelleen.

– En usko, että ne sieltä häipyvät. Lapsuusmuistoja en pysty koskaan unohtamaan. Tietysti terveys voi vaikuttaa, mutta tällä hetkellä muistan ne aika hyvin, kertoo 83-vuotias Veikko Juntunen.