Sinikukka Saaren kolumni: Miesten välisestä ystävyydestä – Trumpin ja Putinin tapaaminen lisäsi realismia puolin ja toisin

Suurvaltajohtajien välinen ystävyys ja luottamus ovat vain harvoin muuttaneet historian kulkua. Huipputapaamiset ja keskustelu niiden ympärillä kuitenkin vähentävät kuvitelmia puolin ja toisin, kirjoittaa Sinikukka Saari.

kolumnit
Sinikukka Saari.
Derrick Frilund / Yle

Yhdysvaltain presidentti Donald Trump laittoi kesällä ulkopolitiikan uuden vaihteen päälle. Hän tapasi ensin kesäkuussa Pohjois-Korean johtajan Kim Jong-unin ja heinäkuussa Venäjän presidentin Vladimir Putinin. Molemmissa kokouksissa johtajat tapasivat kahden kesken ilman avustajia; paikalla olivat valtiopäämiesten lisäksi vain tulkit.

Kahdenkeskiset keskustelut alleviivaavat tapaamisten luottamuksellisuutta. Moni on epäillyt Trumpin halunneen näillä tapaamisilla muuttaa historian kulkua samalla tavalla kuin hänen ihailemansa presidentti Ronald Reagan aikoinaan.

Kun Reagan ja Neuvostoliiton johtaja Mihail Gorbatshov tapasivat ensi kertaa huippukokouksessa Genevessä marraskuussa 1985, he kävivät virallisten neuvotteluiden välissä pitkiä kahdenkeskisiä keskusteluita. Reagan uskoi näiden tapaamisten luoneen pohjan maiden välisten jännitteiden lieventymiselle ja luottamuksen syntymiselle – ja lopulta kylmän sodan nopealle ja odottamattomalle päättymiselle.

Kolmen vuoden aikana Reagan ja Gorbatshov tapasivat kahden kesken neljä kertaa – Genevessä, Reykjavikissa, Washingtonissa ja Moskovassa – ja kirjoittivat toisilleen kymmeniä ja kymmeniä kirjeitä (siirryt toiseen palveluun). Kirjeiden sivuilta voi seurata, kuinka luottamus ja kahden johtajan välinen ystävyys syvenevät.

Ystävyyden sanoja on vaihdettu sittemminkin. Monet muistavat Yhdysvaltain presidentti George W. Bushin ja Vladimir Putinin lämminhenkisen tapaamisen kesällä 2001 Sloveniassa, jolloin Bush näki jopa pilkahduksen Putinin sielusta (siirryt toiseen palveluun). Ensi tapaamisen jälkeen tavattiin niin Bushin maatilalla kuin isä-Bushin isännöimällä yhteisellä kalastusretkellä.

Kylmän sodan jälkeen johtajien välinen ystävyys ei ole kuitenkaan katkaissut maiden välisten suhteiden negatiivista kierrettä. Monenlaisista yrityksistä huolimatta Yhdysvaltojen ja Venäjän suhteet ovat vuosi vuodelta huonontuneet.

Syytä on etsitty väärintulkinnoista ja syvään juurtuneista ennakkoluuloista. Venäjän entinen ulkoministeri Igor Ivanov (siirryt toiseen palveluun) kuitenkin on esittänyt, että lännen ja Venäjän epäluottamus kumpuaa syvemmältä: maailmankuvien merkittävästä erosta sekä siitä, että lähtökohtaisesti tavoitellaan aivan erinäköistä maailmanjärjestystä.

Reagan ja Gorbatshov uskoivat hetken, että nämä maailmankuvat voisivat tulevaisuudessa kohdata. Länsimaat tulkitsivat Venäjän haluavan muuttua ihmisoikeuksia ja vapauksia kunnioittavaksi, läntisiin instituutioihin liittyväksi liberaalidemokratiaksi.

Maailmankuvan lisäksi Venäjää ja länsimaita erottaa myös hallintojärjestelmä.

Venäjän johto näyttää puolestaan nykyisin uskovan, että Eurooppa ja Yhdysvallat ovat ristiriitojen kärjistyessä lopulta valmiita palaamaan vanhakantaiseen sulle–mulle -suurvaltapolitiikkaan, jossa ihmisoikeuksilla ja pienten maiden itsemääräämisoikeudella ei ole suurta merkitystä. Trumpin poliittinen kaupankäynti ja läntisten liittolaisten kovistelu näyttäisivät tukevan tätä Venäjän kuvitelmaa.

Se on kuitenkin vain kuvitelma. Maailmankuvan lisäksi Venäjää ja länsimaita erottaa myös hallintojärjestelmä. Toimittaja Mihail Zygar kuvaa kirjassaan Putinin sisäpiiri (siirryt toiseen palveluun) Venäjän johtajan turhautumista ja pettymystä siihen, kuinka hänen läntiset johtajakollegansa joutuvat 2000-luvun alun jälkeen tekemään jatkuvia poliittisia kompromisseja ja vetäytymään suunnitelmistaan kansansuosion heiketessä ja sisäpoliittisen paineen kasvaessa.

Näin kävi esimerkiksi Putinin nuorena johtajana suuresti ihailemille Britannian entiselle pääministerille Tony Blairille, Saksan entiselle liittokanslerille Gerhard Schröderille ja George W. Bushille. Trumpin valtaa rajoittavat samat demokraattiset instituutiot kuin edeltäjiäänkin.

Helsingin huipputapaaminen ja sitä todennäköisesti seuraavat tapaamiset tuskin muuttavat historiaa Reaganin ja Gorbatshovin tapaamisten tavoin. Tapaaminen saattoi lisätä luottamusta Trumpin ja Putinin välillä, mutta amerikkalaisen yleisön luottamusta Trumpiin tai Venäjään se ei näytä lisäävän.

Johtajien väliset tapaamiset ja keskustelu niiden ympärillä kuitenkin vähentävät kuvitelmia ja lisäävät realismia puolin ja toisin Tämäkin on jo edistystä. Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen, kuten presidentti Juho Kusti Paasikiven tunnetuksi tekemä lausahdus kuuluu.

Sinikukka Saari

Kirjoittaja on ulkoministeriön erikoistutkija, joka pohtii mielellään tulevaisuuden muutosvoimia ja lähihistorian käänteitä. Hän seuraa kansainvälisiä tapahtumia laajasti, joskin Venäjä, Itä-Eurooppa ja Etelä-Kaukasia ovat erityisen rakkaita huomionkohteita. Hän kirjoittaa kolumnia yksityishenkilönä eikä hänen näkemyksensä välttämättä heijastele ulkoministeriön kantoja.