Amanda Palo toi todellisen raiskauskokemuksensa näyttämölle: "Raiskauskuvasto on miesten rakentamaa väkivaltafantasiaa"

Näyttelijä Amanda Palo teki näytelmän Kilari, koska sellainen olisi auttanut häntä itseään seksuaalisen väkivallan jälkeen.

Tampereen teatterikesä
Amanda Palo esityksessään Kilari.
Amanda Palo pelkää, että #metoo-liike on hetkellinen muotijuttu, vaikka pysyvä muutos tarvitaan.Samuli Laine / Tampereen Teatterikesä

”Se ei ole sinun syysi. Se ei ole sinun häpeäsi. Tämä tapahtui sinulle, ja tämä korjataan.”

Jotain sellaista Amanda Palo olisi halunnut kuulla, kun hänet kahdeksan vuotta sitten raiskattiin. Sen sijaan Palolta kyseltiin poliisikuulusteluissa, että olitkohan vähän kännissä.

Palon isosisko Olga oli mukana, ja vaati paikalle toisen kuulustelijan. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut. Miespoliisin tökerö utelu vahvisti häpeää ja syyllisyyttä, jota Palo tunsi jo valmiiksi – kuten seksuaalisen väkivallan uhrit aiheetta ja usein tuntevat.

– Olin varmaan jo pienenä omaksunut ajatuksen, että jos jotain tällaista joskus tapahtuu, niin ehkä silloin on itse tehnyt jotain väärää.

Ajatus siitä, että nainen on tavalla tai toisella itse aiheuttanut kokemansa seksuaalisen väkivallan, on Palon mielestä masentavan yleinen.

– Vaikka sanotaan, että raiskaus on aina väärin, sen sanomisen lomassa annetaan ymmärtää, että jotain se nainen on tehnyt väärin, ollut väärässä paikassa, pukeutunut väärin, ollut kännissä tai jotain. Ne ovat aivan irrelevantteja asioita. Se, että olisit jotenkin osasyyllinen, syötetään sun mieleen. Se ajattelu tuntuu siirtyvän sukupolvelta toiselle.

"Päätin, että en enää ole joku, jolle vain kävi näin"

Amanda Palo voi tapahtuneen jälkeen vuosikausia huonosti, oli masentunut, sai paniikkihäiriöitä, nukkuminen oli vaikeaa.

Perheen ja terapian avulla Palon pahoinvointi alkoi viimein purkautua. Sen myötä syntyi päätös ottaa raiskauskokemuksestaan niskalenkki.

Syntyi monologinäytelmä Kilari, jossa Amanda Palo näyttelee itseään, ja jonka hänen siskonsa Olga Palo on ohjannut.

– Päätin, että en enää halua olla joku, jolle vain kävi näin. Päätin, että en ole uhri, vaan toimija. Halusin elämäni takaisin, kun oli mennyt vuosia niin, että koin vain katsovani sitä sivusta.

Sisko muisti kuulustelun tapahtumat, äiti tarkkaan puhelut, joita tyttärensä kanssa kävi raiskauksen jälkeen. Näytelmätekstissä käytettiin myös poliisin asiakirjoja ja lääkärinlausuntoja.

Palon omat muistikuvat olivat hataria, sillä häpeä humisi tapahtumahetkellä korvissa. Häpeä ja ahdistus pakottivat myös torjumaan muistot pitkäksi aikaa. Palo ei ajatellut tapahtunutta, ei muistanut, eikä muistellut.

– Kun kävin läpi tapahtumia siskoni kanssa, niin vähän aikaa vielä mietin, kuka tämä tyyppi on joka näitä juttuja puhuu? En tunnistanut sitä, että tämä on tapahtunut minulle. Ymmärsin vain sen pahan olon. Pahan olon syyn käsitin vasta, kun näin kaiken valmiina tekstinä.

Palo kirjoitti Kilarin auttaakseen itseään, mutta oli toinenkin syy.

Palo halusi tehdä esityksen, jollaisen näkeminen olisi voinut auttaa häntä kahdeksan vuotta sitten, ja jonka näkeminen voisi auttaa jotain vastaavaa kokenutta nyt.

Palo halusi tehdä esityksen, jossa raiskauksen kuvauksella on jotain tekemistä todellisuuden kanssa.

Amanda Palo esityksessä Kilari
Amanda Palon mielestä teatterinjohtajien, käsikirjoittajien ja ohjaajien pitää huolehtia siitä, että näyttämöillä nähdään muitakin kuin miestarinoita.Samuli Laine / Tampereen Teatterikesä

"Vanhaa toistava raiskauskuvasto ei auta uhria"

Näyttämöllä ja elokuvissa raiskataan alvariinsa.

Hyvin harva nuori naisnäyttelijä voi välttyä esittämästä seksuaalisen väkivallan uhria.

Pari vuotta sitten Anna Paavilainen kyseenalaisti teatterin todellisuudelle vieraat seksuaalisen väkivallan kuvaukset Play Rape - näytelmällään.

Amanda Palon Kilari tekee saman käsittelemällä todellista raiskauskokemusta ja ennen kaikkea sitä, mitä varsinaisen väkivallanteon jälkeen tapahtuu.

– Jos olisin nuorena kuullut, nähnyt, tai lukenut tällaisen stoorin, jos edes jossain kuvastossa olisi ollut tällainen kertomus, se olisi varmasti auttanut. Mä haluan, että raiskauksista puhutaan sillä tavalla, jolla ne oikeasti usein menevät.

Palo ei löydä itseään, eikä kokemustaan tavasta, jolla seksuaalista väkivaltaa tavallisesti esitetään.

– Raiskauskuvasto, jota on vaikka televisiosarjoissa, on aika pitkälle miesten rakentamaa. Se toistaa samaa vanhaa, eikä auta uhreja yhtään.

Palon mielestä teatterin ja elokuvien raiskauskuvaukset ovat aina väkivaltafantasiaa, vaikka muuta väitettäisiin.

– En tietenkään väitä, että mun kokemukseni olisi yleismaailmallinen. Kuitenkin naisena, joka on kokenut raiskauksen, tiedän paremmin kuin joku mies, mitä se on. Tiedän paremmin, mikä se kaava on, ja mitä ne tunteet, joita silloin tuntee.

Parhaillaan Tampereen Teatterikesässä vieraileva Kilari onkin ollut monelle tärkeä esitys. Erityisen voimaannuttava on näytelmän kohta, jossa poliisikuulustelusta esitetään toinen versio. Sellainen, missä näytetään, kuinka asia olisi hoidettu hyvin ja oikein.

Siihen saa osallistua myös yleisö.

– Halusimme Olgan kanssa, että emme ole vain reaktiivisia, vaan proaktiivisia. Halusimme puhua myös utopioista.

Kaikki eivät Kilarista kuitenkaan ihastuneet.

Kilari poiki vihapostia

Amanda Palolle on sadellut Kilarin takia törkeää, raivokasta, naisvihaa kihisevää postia. Suuri osa raivoajista ei edes ole nähnyt esitystä. Lehtijuttu on hyvin riittänyt laukaisemaan kiihkeitä reaktioita.

– Palautteesta 90 prosenttia on lämmintä ja hyvää. Sitten on se iso joukko palautetta, joka on häpäisevää, likaista ja rumaa. Joidenkin miesten kielenkäyttö mua kohtaan on kammottavaa.

Netin kautta syydetty kuona aiheuttaa ensin häpeää ja surua. Sitten se muuttuu vihaksi ja epäymmärrykseksi, Palo kuvailee. Kolmas vaihe vihapostin kohtaamisessa on sen blokkaaminen.

– On vain pakko yrittää siirtää se sivuun, ja esimerkiksi estää sitä lähettävät ihmiset esimerkiksi Facebookissa. Reagointi viesteihin ei vie mihinkään. Mun pitää keskittyä tähän mitä teen, eikä niihin yksilöihin, jotka haluavat lytätä mut.

Palo arvelee, että yksi syy vihapostiin on empatian puute.

– Se on maailmassa kauhean yleinen ilmiö. Ei nähdä omaa paikkaa pidemmälle, ja siltä omalta mestalta on hirveän helppo huudella. Varsinkin, jos mitkään rakenteelliset ongelmat eivät koske just sua.

Kilarin vahva feministinen ääni myös ärsyttää monia. Nykyisistä valtarakenteista hyötyvä osa maailmaa huolestuu, kun joku nainen yrittää muuttaa asioita, Palo summaa.

– Tietysti se aiheuttaa pelkoa, turhautumista ja vihaa. Entä, jos joudunkin luopumaan miellyttävistä etuoikeuksistani ja tavoistani, kuten naisille huutelusta ja naisten puristelusta ja sen sellaisesta?

Cock, cock...Who's there -esityksen kuvastoa
Teatterikesässä nähtiin Kilarin lisäksi toinenkin, tekijän omista seksuaalisen väkivallan kokemuksista syntynyt esitys, suomalais-egyptiläisen Samira Elagozin teos Cock, Cock.. Who's There?Samira Elagoz / Tampereen Teatterikesä

"Pelkään, että #metoo on hetken hittijuttu"

Jälkeenpäin Amanda Palo on ihmetellyt, miten hän ikinä uskalsi tehdä Kilarin.

– Mä olen perusluonteeltani aika pelokas. En ehkä ajatellut aloittaessani, että tämä oikeasti tarkoittaa, että menen näyttämölle ja kerron kaikille kaiken.

Apuna oli perhe ja ystävät, jotka kannustivat Paloa päivittäin. Sitten viime syksyn harjoituksiin ilmestyi avuksi juuri sillä hetkellä roihahtanut #metoo-liike.

– Viimeinen varmistus Kilarin toteuttamiselle tuli kesken harjoituskauden. Metoo osoitti, että tämän aika on nyt.

Maailmanlaajuinen #metoo on Palon mielestä poikinut nopeasti paljon hyvää. Näyttää siltä, että asiat ovat muuttuneet. Palo on kuitenkin huolissaan siitä, onko muutos pysyvä, tai riittävä.

– Pelkään, että kyseessä on tämän hetken hittijuttu. Pahimmillaan käy niin että jengi pitää nyt mageena, että Kilarin kaltaisia juttuja tehdään, mutta sitten aalto taas kääntyy. Sitten palataan taas vanhoihin normeihin.

Asiat eivät sitä paitsi muutu vain yksittäisten esitysten kautta, Palo huomauttaa. Hän haastaa teatterinjohtajat, käsikirjoittajat ja ohjaajat miettimään, ketä lavalle otetaan ja keiden tarinoita siellä kerrotaan.

– Kaikilla pitäisi olla samaistumispintaa, ja meidän pitää nähdä erilaisia kohtaloita. Tähän asti on nähty miestarinoita, joissa naisen asema on ollut tietynlainen tai olematon.