Tommi Kinnusen kolumni: Hyväksymmekö luokan joka lapsen?

Mitä me aikuiset voisimme tehdä, että jokainen koululainen tulisi huomatuksi omana itsenään, kysyy opettaja Tommi Kinnunen kolumnissaan. Juttu on julkaistu elokuussa 2018.

kolumnit
Tommi Kinnunen
Tommi KinnunenKalle Mäkelä / Yle

– Moi, ope!

Noin kaksviitonen nainen on pysäyttänyt minut keskellä Helsingin rautatieasemaa. Vaihdamme muutaman sanan, ja samalla yritän keksiä, kuka entisistä oppilaistani hän mahtaa olla. Minulla on suunnattoman huono kasvomuisti. Olemuksessa on jotakin tuttua, käsien liikkeessä tai ilmeessä, mutta en saa nimeä mieleeni. Hän huomaa epäröintini.

– Et taida tuntea?

– No en kyllä.

– Silloin mä olin Jani.

Heti muistan. Se vaaleatukkainen poika kolmannessa pulpetissa ikkunarivissä.

– Mä olin silloin aika hiljainen, keskustelukumppanini sanoo, ja minä muistan senkin. Jani oli hieman jännittynyt, mutta edessäni seisova iloinen nuori nainen ei sitä ole.

– Mulla on kaikki hyvin, hän sanoo.

Junamatkalla kotiin pohdin, kuinka monta jania minulta on jäänyt luokkahuoneessani huomaamatta.

Yhä tänäänkin kouluissa tavataan ajatella, että luokkahuoneessa istuvat lapset ovat kaikki heteroita ja viihtyvät omassa sukupuolessaan. On jotenkin päivänselvää, että jokainen poika tykkää pussata tyttöä ja tyttö tahtoo muiskauttaa poikaa takaisin, eikä muunlaisia lapsia olekaan. Homoiksi tai lesboiksi päätetään alkaa vasta parikymppisinä, transhenkilöiksi ehkä vasta sitäkin vanhempina.

Koska kaikkia luokan lapsia ei nähdä omana itsenään, pahoinvointi voi kasvaa suureksi. Tilastojen mukaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien nuorten itsemurhaprosentti on huomattavasti muita korkeampi.

Länsinaapurissa Folkhälsoinstitut on selvittänyt (siirryt toiseen palveluun) homo- ja biseksuaalisten nuorten tilannetta: Raportin mukaan nuorten homo- ja bimiesten keskuudessa psyykkinen pahoinvointi on kaksi kertaa tavallisempaa verrattuna heteromiehiin; naisten kohdalla ero on miltei kolminkertainen. Seksuaalisiin vähemmistöön kuuluvista pojista 42 prosenttia ja tytöistä melkein puolet on harkinnut itsemurhaa, kun vastaavat luvut ovat heteropojilla 12 ja -tytöillä 20. Itsemurhayrityksissä ero on tyttöjen kohdalla yli kolminkertainen ja poikien kohdalla miltei nelinkertainen verrattuna muihin nuoriin. Transnuorten keskuudessa itsemurha-ajatuksia esiintyi 65 prosentilla ja itsemurhayrityksiä yli 25 prosentilla vastanneista.

Samanlaisia tuloksia on Suomessakin, vaikkakaan aihetta ei meillä tarkkailla kovin laajasti. Onnettomuustutkintakeskus on tarkastellut lasten kuolemien syitä, ja vuonna 2014 julkaistussa selvityksessä (siirryt toiseen palveluun) kehotetaan kiinnittämään huomiota vähemmistöihin kuuluvien lasten koulukiusaamiseen sekä seksuaali-identiteetin tukemiseen.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kouluterveyskyselyssä selviteltiin toisen asteen opiskelijoiden seksuaalista suuntautumista ja sukupuolen kokemista ensimmäistä kertaa vasta vuonna 2015.

Lukiossa opiskelevista sateenkaaripojista 22 prosenttia ja ammatillisessa oppilaitoksessa opiskelevista jopa 27 prosenttia oli kokenut fyysistä uhkailua vuoden aikana.

Tuoreimmat tulokset viime vuodelta (siirryt toiseen palveluun) ovat tyrmääviä: Sateenkaarinuoret olivat ilman läheisiä ystäviä yleisemmin kuin heteronuoret, ja heillä oli moninkertaisesti enemmän kokemuksia kiusaamisesta. Myös uhkailu oli rajumpaa, niin että lukiossa opiskelevista sateenkaaripojista 22 prosenttia ja ammatillisessa oppilaitoksessa opiskelevista jopa 27 prosenttia oli kokenut fyysistä uhkailua yhden vuoden aikana. Opettajana minua kiinnostaa, mitä toimenpiteitä tulosten pohjalta on päätetty tehdä. Onko mitään?

Nuorisotutkimusseuran selvityksen mukaan (siirryt toiseen palveluun) Suomen oppilaitoksissa on yhteensä noin 73 500 seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvaa 15–25-vuotiasta nuorta.

Olisi hurjaa, jos saman kokoluokan suomalaisesta kaupungista vaiettaisiin täysin. Koko maassa ei mainittaisi ikinä Lappeenrantaa tai Joensuuta, vaan niiden olemassaolo kyseenalaistettaisiin täysin tai asukkaiden kaupunkilaisidentiteettiä pidettäisiin häpeällisenä.

Olen ollut mukana, kun yhtenäiskouluun tehtiin yhdenvertaisuussuunnitelmaa.

Opetussuunnitelma (siirryt toiseen palveluun) vaatii, että koulun kuuluu kehittää oppilaan käsitystä omasta sukupuoli-identiteetistä ja seksuaalisuudestaan. Yhdenvertaisuuslain mukaan koulutuksen järjestäjän on huolehdittava siitä, että oppilaitoksella on suunnitelma yhdenvertaisuuden edistämiseksi.

Olen ollut mukana, kun yhtenäiskouluun tehtiin kyseistä suunnitelmaa. Me opettajat ymmärsimme kyllä sen tarpeen, mutta kun keskustelu kääntyi sukupuolten tasa-arvosta seksuaalisiin ja sukupuolisiin vähemmistöihin, tunnelma muuttui yliymmärtäväiseksi: “Mahtaa niillä olla vaikeaa!”

“Kyllä ne ovat yksinäisiä!”

Paitsi että osa luokkien nuorista julistettiin puheissa "niiksi", joiksikin toisiksi, vallitsi myös suuri yksimielisyys siitä, että "niiden" elämä on kammottavaa.

"Ne" ovat toisia ja asuvat jossakin muualla, eivät lainkaan niitä janeja ja emmoja, jotka ovat ryhmissä mukana.

Jokainen opettaja varmaankin tarkoitti hyvää mutta ajattelemattaan loi vähemmistöön kuuluvalle jo valmiin roolin. Sellaisen, jossa jokainen nuoren päivä on selviämiskamppailua. Saattaa se sitä joillekin olla, mutta lisää vahvistamista ajatusmalli ei tarvitse. Vähemmistöön kuuluminen ei ole säälin aihe, ja jokaisen ihmisen elämään mahtuu sekä iloa että itkua.

Turhan usein vähemmistöjen asemasta keskustellessa huomio karkaa valtaväestön edustajan tunteisiin. Ilmiöön törmää myös koulussa. Kun puhutaan nuorten identiteetin tukemisesta opetuksessa, ollaan nopeasti tilanteessa, jossa keskustellaan siitä, miltä asia opettajasta tai huoltajista tuntuu.

Vähemmistöön identifioituminen nähdään helposti nuoren kuohuvan elämän välivaiheena, joka ajan myötä korjaantuu, eikä asialle siksi kannata tehdä mitään. Parempi, ettei asiaa edes mainita, jottei joku sen tähden päättäisi alkaa homoksi. Lopputuloksena osa luokan nuorista muuttuu näkymättömäksi, vaikka jokaisella pitäisi olla yhtäläinen oikeus olla oma itsensä.

Joskus heihin silti viitataan, ikävästi. Vaikka yhdenvertaisuussuunnitelmia olisi laadittu montakin, ovat ne hyödyttömiä, jos liikunnanope kerää poikaporukan suosiota heittämällä transfobista läppää tai äidinkielenopettajan puheissa heteroperhe on ainoa oikea perhemuoto. Näissäkin tarinoissa ‘ne’ ovat toisia ja asuvat jossakin muualla, eivät lainkaan niitä janeja ja emmoja, jotka ovat ryhmissä mukana.

Mitä me aikuiset voisimme tehdä, että jokainen koululainen tulisi huomatuksi omana itsenään? Ilokseni huomaan, että ainakin suomen kielen oppimateriaaleissa alkaa silloin tällöin esiintyä myös muita kuin heteroperheitä. Toivottavasti myös muista oppiaineista löytyy esimerkkejä, jotka tukisivat minuuden rakentumista.

Myös kuntien täytyy olla tarkkoina siinä, etteivät opettajien henkilökohtaiset mielipiteet vaikuta siihen, mitä kohtia opetussuunnitelmasta otetaan mukaan tai kenellä on oikeus olla olemassa. Ihmisarvo ei ole mielipidekysymys.

Aikuisten olisi tärkeää pysähtyä miettimään, keitä yhteiskunnassa ei vieläkään nähdä.

Nuorten elämä ei kuitenkaan tapahdu yksin koulussa, ja siksi koko yhteiskunnan tulisi olla moninaisuudelle auki. Aiemmin mainitussa Onnettomuustutkintakeskuksen selvityksessä todetaan koko yhteiskunnan suhtautumisen seksuaalivähemmistöihin tekevän seksuaali- ja sukupuoli-identiteettiään etsivistä nuorista haavoittuvia.

Kuinka näkymättömäksi nuori lätkänharrastaja itsensä tuntee, kun tunnettu kiekkopomo julistaa, ettei jääkiekkopiireissä ole yhtään homoa (siirryt toiseen palveluun)? Jääkiekko kun kuulemma on maskuliininen laji, eikä siellä “pikku hiirulaisiin törmää”. Onneksi uintipuolella on sentään olemassa Ari-Pekka Liukkonen, jota en itse kuvaisi sen enempää hiireksi kuin pieneksikään.

Joka nuorella on oikeus tulla nähdyksi, oikeus kokea kuuluvansa johonkin ryhmään ja lupa olla ylpeä siitä, mitä on. Siksi aikuisten olisi tärkeää pysähtyä miettimään, keitä yhteiskunnassa ei vieläkään nähdä.

Onko aseksuaalin mahdollista löytää yhteiskunnasta samastumisryhmä tai transnuoren kokea olevansa osa historian jatkumoa?

Voiko romanttisen komedian pääroolissa olla lesbo?

Pääsevätkö mediassa kaikki ääneen ja yltävätkö erilaiset elämänkohtalot teatterien isoille näyttämöille?

Vahvistavatko yhteisesti kerrotut tarinat vain niiden kokemuksia, jotka muutenkin aina huomataan, vai joko osattaisiin ymmärtää myös muiden minuutta?

Käsitteet ‘enemmistö’ ja ‘vähemmistö’ ovat vain aikuisten sanoja hahmottaa ympäröivää maailmaa. Yksikään lapsi ei oikeasti ole vähemmistöä, saati ihmisenä epäonnistunut versio jostakin muusta, vaan ihan kokonainen ja ehjä.

Tommi Kinnunen

Tommi Kinnunen on Kuusamossa syntynyt kirjailija ja äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori. Häntä kiinnostavat teatteri, remontointi ja nikkarointi. Hän on vakuuttunut, että ainoastaan Koillismaalla on oikean näköistä metsää.