Reetta Rädyn kolumni: Aikuiset tarvitsevat oman protuleirin tai riparin

Teinityttö kävi sekä protuleirin että riparin. Äiti tuli kateelliseksi kuullessaan, mistä kaikesta leireillä oli keskusteltu. Aikuiset eivät puhu elämän tarkoituksesta tai lähimmäisenrakkaudesta, vaan kermaviilistä, kirjoittaa Reetta Räty.

kolumnit
Reetta Räty.
Reetta Räty.Petteri Sopanen / Yle

Tuntui kuin olisimme rikkoneet taikapiirin. Oli protuleirin loppujuhlan aika, ja me teini-ikäisten vanhemmat tulimme Nuuksion korpeen, jossa 14-15-vuotiaat nuoret olivat viettäneet viikon. Protuleiri on vähän kuin ripari ilman Jeesusta - uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumaton Prometheus-leirin tuki ry:n järjestämä aikuistumisleiri.

Teinit olivat nukkuneet – ainakin teoriassa – neljän hengen huoneissa kerrossängyissä. Leiritalossa oli iso yhteinen tila ja keittiö. Pihalla oli sauna, ja pihapiirin ympärillä ihmeellisen kaunis kansallispuisto.

Nuoret eivät tunteneet toisiaan ennen leiriä. Viikossa tilanne oli radikaalisti muuttunut.

Leiriläiset kertoivat loppujuhlassa, mitä olivat tehneet viikon aikana. Oltiin puhuttu mm. yhteiskunnasta, oikeudenmukaisuudesta, addiktioista, seksuaalisuudesta (sana, joka mainittiin useita kertoja, kuten mainitaan sanat, joiden arkipäiväisyyttä halutaan korostaa), vähemmistöistä, ekologisuudesta ja arvoista. Oli leikitty roolileikkejä, sekasaunottu, soitettu kitaraa, puhuttu maailmankaikkeudesta, sukupuolten moninaisuudesta ja elämän tarkoituksesta.

Loppujuhla pidettiin metsässä, amfiteatterimaisessa paikassa. Kun juhla loppui, en ollut ainoa vanhempi, joka sanoi: Mä haluan kans protulle!

Oma riparini ei ollut menestys. Herätysliikkeeseen kuuluva pappi halusi, että kirjoitan vihkoon: ”avoliitto on huoruuden syntiä”. Pelasimme salaa spiritismiä (joo, lasi liikkuu, kun sitä sormella liikuttaa), ja kadehdimme niitä, joilla oli lupa tupakoida leirillä. Tajutonta muuten, että 14-vuotias perusperheen lapsi saattoi 80-luvulla saada vanhemmilta luvan polttaa! Oli hyviäkin hetkiä: Punaisessa veisukirjassa on liikuttavia kappaleita, tuli kirkkoon mies ja lapsi, he eteeni istuivat, tie oli pienelle pitkä, oli kosteat kiharat… awwww! Isoset olivat cooleja ja nuorisotyönohjaaja paikkaili kiihkomielisen papin jälkiä.

Oma lapseni kävi tänä kesänä sekä protun että riparin.

Riparit ovat muuttuneet, se on selvää. Ripari on edelleen seurakunnan takuutuote, killer applikaatio, vaikka kirkon suosio laskee. Melkein 80 prosenttia ikäluokasta käy riparin, tosin Helsingissä vain 57 prosenttia.

Oma lapseni kävi tänä kesänä sekä protun että riparin. Ripariltakin kotiutui lapsi, joka oli saanut miettiä kuolemaa, syntiä, lähimmäisenrakkautta ja moraalikysymyksiä uusien ystävien kanssa Porkkalan kallioilla. Ei ollut aivopesua, oli näkemyksiä seksuaalivähemmistöjen kohtelusta: ”Jos mä 15 vee tajuan viikossa lähimmäisenrakkauden, niin eikö ne, jotka on kouluttautunu monia vuosia, ymmärrä kristinuskon pääpointtia, joka on rakkaus ja tasa-arvo?”

Kun kuuntelin 15-vuotiaan tyttäreni leirikokemuksia, ajattelin taas: Minäkin olisin halunnut tänä kesänä leirille, en Jeesuksen tai sen puuttumisen tähden, vaan jotta pääsisi uusien ihmisten kanssa kallioille puhumaan oikeudenmukaisuudesta, universumista, ja vaikka siitä seksuaalisuudesta.

Aikuisten isot asiat ovat sellaisia kuin kokonaisturvallisuus, talouden tila, uusi organisaatio, tiimirakenne ja raportointiketju.

Aikuisten puheenaiheet, aika ankeita. Sopiiko to tai pe koulutuspäiväksi, konseptin eka versio docsissa… tuo pesuainetta ja kermaviiliä, en ehdi kauppaan, päläpälä, arki, arki.

Aikuisten isot asiat ovat sellaisia kuin kokonaisturvallisuus, talouden tila, uusi organisaatio, tiimirakenne ja raportointiketju. Harvoin A-studiossa tai kokouksessa puhutaan siitä, että emme lainkaan tiedä, mistä elämä on tullut ja mitä tapahtuu, kun se päättyy. Ei puhetta kuolemasta, joka kohtaa kaikkia, eikä elämän alusta, joka on suuri mysteeri. Emme puhu elämän tarkoituksesta tai kuolemanpelosta kuin korkeintaan teatterin tai muun taide-elämyksen kautta.

Tietenkin on hetkiä, jolloin aikuisetkin pääsevät riparitason syvyyksiin: kännissä aamuyöllä kirkon portailla, pitkillä automatkoilla, ehkä mökkilaiturilla, jos on tarpeeksi aikaa ja kahvia. Riparien ja protujen taika poikkeaa näistä tilanteista niin, että keskusteluja ei käydä vain ystävien kesken. Valmiita rooleja – nuorisoversio tittelistä – ei ole. Aikaa on.

Kerroin muutamalle aikuiselle haikailevani aikuisten aikuistumisleirille.

Miespuolinen ystävä: "Ei ikinä metsään vieraiden, potentiaalisesti ärsyttävien ihmisten kanssa!" Ymmärrän toki. Aikuisuus on muuri, jonka takaa on kiusallista puhua muusta kuin urheilusta, säästä tai töistä.

Toinen ystävä sanoi, ettei lähtisi ainakaan riparille, koska Jeesus, kirkko, jne. Minusta juuri monien pappien kanssa on helppo puhua surusta, ahdistuksesta, elämän mielettömyydestä.

Eräs nainen sanoi, että aikuisten leiri olisi tärkeä, koska niin moni on yksinäinen. Kun työ on pätkittäistä ja ihmissuhteet säröilevät, tuntuisi turvalliselta makoilla ison ryhmän kanssa iltapiirissä. Saisi puhua, kuunnella, olla rauhassa ja pätemättä, lähellä toisia.

Aikuisten leirin tavoite olisi paluu teiniksi: valvotaan ja puhutaan syvällisiä.

Reetta Räty

Kirjoittaja on 44-vuotias toimittaja, joka rakastaa ryhmääntymisen ihmettä, tapahtuu se sitten joogaretriitissä, maanpuolustuskurssilla tai ryhmämatkalla.