Anne Tuukkanen tuntee koulun väistötilat oppilaana, opettajana, rehtorina ja äitinä – "Lapset olivat siellä verkkoaidan takana kuin pienet apinat"

Kokkolalainen väistötilakonkari tietää, että opetus kyllä hoituu evakossakin – pahinta on työyhteisön puute.

Väliaikainen koulurakennus
Anne Tuukkanen
Anne TuukkanenPetra Haavisto / Yle

Anne Tuukkanen aloittaa uutta lukuvuotta erityisopettajana Koivuhaan koulussa Kokkolassa. Hän on onnellinen siitä, että saa olla toimivissa tiloissa oman työyhteisön kanssa ja tehdä perustyötä ilman suurta säätöä.

Koulunkäynti väistötiloissa on tuttua monelle. Esimerkiksi Keski-Pohjanmaalla evakkotiloja on käytössä tänä lukuvuonna puolessa kunnista. Kaikkiaan noin 700 perusopetuksen oppilasta käy koulua väistötiloissa. Pohjanmaalla heitä on lähes 800 ja Etelä-Pohjanmaalla vajaat 600.

Tuukkanen tietää, mitä on olla evakossa väliaikaistiloissa. Hänellä on siitä vuosien kokemus – kaikissa rooleissa, sillä evakossa vierähti 2 vuotta opiskelijana, 4 kuukautta opettajana ja 1,5 vuotta rehtorina. Lisäksi hänen lapsensa ovat olleet väliaikaistiloissa 2–5 vuotta.

Uskon, että ne jotka käyvät läpi tämän, eivät unohda. Tietty kiitollisuus siitä, että saa tehdä rauhassa omaa perusduuniaan, se säilyy.

Anne Tuukkanen

Anne Tuukkanen oli ensimmäistä kertaa väistötiloissa jo omana lukioaikanaan. Koulua remontoitiin, ja lukion ensimmäinen ja toinen luokka kuluivat läheisessä puukoulussa ja teollisuustiloissa.

– Tilat olivat hyvät ja valoisat. Luokkahuoneet ehkä tilavammat kuin pääkoululla. Menin suoraan väistötiloihin ekaluokalle, joten ei harmittanut kun ei osannut mitään muuta kaivata.

Seuraava komennus tuli kymmenisen vuotta myöhemmin, kun Tuukkanen oli opettajana Koivuhaan koulussa. Siellä paljastui sisäilmaongelmia, ja oppilaiden vanhemmat aloittivat koululakon tammikuussa 2009.

Kahden viikon kuluttua koko koulunkäynti oli jo siirretty seitsemään eri paikkaan.

– Se oli valtava stressi. Totta kai. Siinä tulee niin paljon kaikkea, mitä et osaa ajatellakaan. Et saa ottaa mukaan esimerkiksi omia materiaalejasi, vain jotain kovia. Muistan miten nauroimme, kun pyyhimme liimapuikkoja ja ajattelimme, että tämä on aika jännittävää. Merkkailimme pulpetteja: mitä viedään kenellekin mihinkin. Se on sellainen rumba, että sitä on vaikea edes kuvailla.

Yhteisön puute otti koville

Anne Tuukkanen muutti tokaluokkalaisten kanssa entiseen kasarmirakennukseen, jossa oli jo evakossa toinenkin koulu. Seuraavat kuukaudet olivat raskaita.

– Ehkä kurja olo tuli siitä, että oma yhteisö hajosi. Minulla oli hirveen ulkopuolinen olo. En tiennyt, mille kaapille voin mennä, mistä voin hakea tavaraa. Ihmiset olivat ystävällisiä ja empaattisia ja sanoivat, että tervetuloa, mutta ei se siinä tilanteessa oikein auta. Minusta tuntui, että olin vähän pihalla.

Kuvassa kouluna palvellut entinen armeijan kasarmi Kokkolassa.
Pikiruukin entinen kasarmirakennus oli vuosia väistötilana.YLE / Jukka-Pekka Tyhtilä

Ulkopuolisuuden tunne kasvoi, kun Tuukkanen kävi illalla koulussa ja huomasi luokkansa ovessa lapun: Seis – ionisointi käynnissä!

– Miten, että mikä ionisointi. Välillä tuntui, että muut ehkä ajattelivat, että nuo ovat jotenkin saastuneita – ne tulevat tänne ja niillä on likaisia tavaroita. Ajattelun ymmärtää, kun on itse joutunut lähtemään väistötiloihin.

Yksinäisyys ja oman yhteisön puute ovat Tuukkasen mukaan väistötiloissa olemisessa pahinta.

– Opettajan työ on kovaa ja aika yksinäistä käytännön työtä. Olet päivän yksin 20 lapsen kanssa, ja ne pitää houkutella oppimisen ääreen. Yksinäisyys oli pahinta – yhteisö kuitenkin tuo opettajalle tuen ja rauhan.

– Kaikenlaista yllättävää lasten kanssa sattuu. Tulee nenäverenvuotoa, joku oksentaa pulpettiin, tulee riitaa ja pahaa mieltä, jonkun koira on kuollut edellisenä yönä. Kun näihin kaikkiin asioihin reagoi ja pitää lankoja käsissään, niin joskus tarvitsisi sen kaverin, jolle voi huikata, että minä hoidan, katsotko sinä. Sellainen puuttui: turva.

Kuin sumussa eläisi

Seuraavat vuodet Tuukkanen työskenteli erityisopettajana kahdessa koulussa. Koivuhaan kunnostettuun kouluun hän palasi syksyllä 2011, mutta vain hetkeksi.

Marraskuussa Tuukkanen lähti vs. rehtoriksi harjoittelemaan esimiestehtäviä Torkinmäen kouluun. Kaiken piti olla kunnossa, mutta toisin kävi. Koulussa paljastui alkutalvesta 2012 vakava sisäilmaongelma ja terveysviranomaiset asettivat sen käyttökieltoon huhtikuun alusta. Anne Tuukkanen joutui valmistautumattomana keskelle pyöritystä.

– Piti kulkea ympäristössä etsimässä sopivia tiloja, koputella oviin, lähteä katsomaan mahdollisia parakkivaihtoehtoja, suunnitella huonetilaohjelmaa. Asioita, joihin ei ollut koskaan valmistautunut eikä tiennyt niistä mitään. Siinä joutuu miettimään muutosjohtajuutta, uuden koulun suunnittelua, pitämään valtavat verkostot vesillä, viemään asioita eteenpäin, ottamaan vastuuta, tiedottamaan. Se on iso soppa.

Tuukkasen mukaan työyhteisö ymmärtää yleensä rehtorin kohtuuttoman työtaakan. Asioista selviää, kun lähtee avoimin mielin, pyytää apua ja ottaa sitä vastaan.

– Olen joskus jälkikäteen miettinyt, kun sanotaan, että pikkulapsiaika on sellaista, että se menee kuin sumussa. Torkinmäki-aika oli minulle semmoista.

Kuvassa Anne Tuukkanen keinuu Koivuhaan uuden koulun pihalla
Koivuhaan uusi koulu valmistui syksyllä 2011.Petra Haavisto/Yle

Torkinmäen koulu oli väistötiloissa lähes viisi vuotta. Anne Tuukkanen oli koulun vs. rehtorina kevääseen 2013. Aluksi koulu toimi kuudessa paikassa. Rehtorin kanslia oli ammattiopistolla.

– Monesti mietin, että mitähän täällä teen, missähän minun pitäisi olla, missä minua kaivataan. Sitten piti vain istua ja hengittää rauhassa ja miettiä, että hetki kerrallaan.

Yhteisten opettajakokousten alut viivästyivät helposti vartin, kun porukka nauroi ja halasi toisiaan. Yhteisö kannatteli läpi vaikeiden aikojen.

Opetus järjestyy, mutta se vaatii luovuutta ja kaaoksen sietokykyä.

Anne Tuukkanen

Myöhemmin entisen koulun pihalle saatiin parakit.

– Ne ovat ihan hyviä vaihtoehtoja. Siinä on oma työyhteisö lähellä. Ongelmana on yhteisten tilojen puute, kuten liikuntasalin ja kuvataideluokan. Ja joskus pakkasella lattiat saattavat olla jäässä, mutta siitä selviää laittamalla villasukat jalkaan.

Tuukkanen luottaa opettajan ammattitaitoon ja siihen, että opetus hoituu myös tilapäistiloissa.

– Opetus järjestyy, mutta se vaatii luovuutta ja kaaoksen sietokykyä. Sitä, että joudut jatkuvasti sopeutumaan uusiin tilanteisiin, kestämään keskeneräisyyttä ja suunnitelmat muuttuvat koko ajan. Se on eniten pois opettajan selkänahasta ja työssä viihtymisestä.

Kuvassa erityisluokanopettaja Anne Tuukkanen työpöytänsä ääressä Koivuhaan koulussa
Petra Haavisto / Yle

Omien lasten evakko oli Anne Tuukkaselle kipeä asia. Isonkylän koulu siirtyi väistötiloihin keväällä 2012 ja lapsilta katosi koulu.

– Olin ajatellut, että kuudesluokkalainen katsoo vähän ekaluokkalaisen ja kolmasluokkalaisen perään ja ne lähtevät yhdessä kouluun. Sitten kävikin niin, että esikoinen tuli ensin tänne Koivuhakaan ja meni sitten Erkinhalliin toiselle puolelle kaupunkia. Yksi oli Rauhanyhdistyksen tiloissa ja yksi parakissa oli koulun pihassa. Kyllähän se tuo vanhemmille ja perheelle stressiä, että lapset ovat siellä, täällä ja tuolla.

Anne Tuukkasen mukaan väistötiloihin jouduttaessa huolipuhe kasvaa monesti valtavan suureksi. Miten lapset selviävät, kun koulumatkalla ajaa isoja autoja ja on paljon tien ylityksiä ja niin edelleen. Omista voimavaroista riippuu, paljonko voit suojata itseäsi huolipuheelta.

– Kannattaisi aina miettiä, miten näitä vaikeita asioita lähestyy. Huolen lietsominen harvoin auttaa.

Kuvassa Erkin halli Kokkolan Heinolassa. Hallista osa on saneerattu Isokylän koulun käyttöön kevään 2012 ajaksi.
Kuutosluokkalaiset kävivät koulua välillä jopa teollisuusalueella.Yle / Kalle Niskala

Esimerkiksi Erkin halli oli liiketila teollisuusalueella, eikä ensimmäisenä tuo mieleen koulua.

– Kerran lähdin hakemaan esikoistani hammaslääkäriin. Lapset olivat siellä verkkoaidan takana asvalttipihalla kuin pienet apinat – silti tyytyväisinä ja iloisina. Ajattelin, että on tässä hupaisaakin. En tiennyt itkisinkö vai nauraisinko.

Evakkoon lähteville Tuukkanen toivoo myötätuntoa, yhteisöllisyyttä ja avoimuutta.

– Mitään asioita ei voi salailla eikä pitää piilossa. Silloin on mahdollista, että yhteisö kannattelee itsensä siitä rumbasta läpi.

Paluu Koivuhaan kunnostettuihin koulutiloihin oli Tuukkasen mielestä ihmeellistä.

– Muistan miten ihmiset veivät tavaroitaan ja muistuttelivat toisilleen, että ei ikinä unohdeta tätä, ei ikinä totuta tähän. Taival oli ollut niin rankka ja tilat niin epätoimivat.

– Uskon, että ne jotka käyvät läpi tämän, eivät unohdakaan. Tietty kiitollisuus siitä, että saa tehdä rauhassa omaa perusduuniaan, se säilyy.