Jari Ehrnroothin kolumni: Miten kansalaistottelematon presidentti kesytetään?

Presidentti Sauli Niinistö käyttää vähintäänkin mielipidevaltaa Suomessa. Vahva asema perustuu suureen kansansuosioon, joten presidenttiä ei valvo kukaan. Syyttävä sormi kohdistuu ennen kaikkea mediaan, kirjoittaa Jari Ehrnrooth.

Sauli Niinistö
Jari Ehrnrooth.
Derrick Frilund / Yle

Valtion päämies on vain ihminen. Valtaan päästyään hän paljastaa heikkoutensa.

Istuva presidenttimme on valtiosääntöasiantuntijoiden mukaan ylittänyt perustuslain määrittelemän rajan vaikuttamalla keskeisiin sisäpoliittisiin ratkaisuihin. Vaikka hän itse näkee tekonsa toisin, on tiedossamme kaksi selkeää tapausta, perussuomalaisten hallitustaipaleen päättymiseen ja kilpailukykysopimuksen syntyyn vaikuttaminen.

Yhteiskuntamoraalin kannalta tällainen presidentillinen kansalaistottelemattomuus on samanarvoista kuin vihreiden lainsäädäntösihteerin temppuilu lentokoneessa viranomaisten toimeenpanemaa pakkopalautusta vastaan.

Sekä Sauli Niinistön että Aino Pennasen tarpeelliseksi katsoma tottelemattomuus on saanut huomattavia tukijoita hallituksessa ja eduskunnassa.

Käytännössä nämä lain yläpuolelle asettujat tukijoineen ehdottavat, että perustuslakia tulisi muuttaa tai ainakin lukea radikaalisti eri tavalla kuin asiantuntijat tekevät.

Suomen tasavallan presidentillä on joko liikaa valtaa tai liian vähän vallan kontrollia.

Keskustelu yhteiskunnan moraalisista lähtökohdista ja perustuslaista on aina arvokasta. Kansanvaaleilla valittujen lainsäätäjien ja presidentin avustajineen tulisi kuitenkin ilmaista mielipiteensä harkitusti ja argumentoiden. He ovat saavuttaneet aseman, johon kansalaistottelemattomuus ja sen eettinen oikeuttaminen sopivat huonosti.

Suomen tasavallan presidentillä on joko liikaa valtaa tai liian vähän vallan kontrollia.

Tämä kenraalikuvernöörillinen vinouma poliittisessa järjestelmässämme voidaan korjata kolmella tavalla.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa korkeinta hallitusvaltaa käyttävä presidentti tulisi saattaa normaalin parlamentaarisen valvonnan piiriin. Käytännössä tämä voisi tapahtua eduskunnassa samaan tapaan kuin hallituksen hiillostaminen.

Joka toinen viikko saisimme nähdä, kuinka presidentti vastaa kansanedustajien tiukkoihin kysymyksiin maan asioiden hoitamisesta tai hoitamatta jättämisestä. Tällainen kontrolli olisi vähentänyt Sauli Niinistönkin pyrkimystä käyttää asemavaltaansa hallituspohjan uudistamiseen ja työmarkkinaosapuolten sopimusneuvotteluihin.

Toinen korjausliike olisi radikaalimpi ja nostaisi demokratiamme lähemmäs muiden Pohjoismaiden tasoa.

Presidentiltä poistettaisiin ulko- ja turvallisuuspoliittinen hallitusvalta ja muut keskeiset valtaoikeudet, jotka siirtyisivät valtioneuvostolle. Jäljelle jäisi edustuksellinen valtion keulakuvan rooli, jonka hoitajaksi voitaisiin helposti valita muitakin kuin poliitikkoja.

Ensi hätään on keksittävä jokin kolmas keino valvoa ja rajoittaa presidentillistä vallankäyttöä. Sormi osoittaa mediaan.

Näin Suomi siirtyisi – vihdoin – kypsään länsimaiseen parlamentarismiin, jossa ei ole sijaa patriarkaaliselle sooloilulle.

Kumpi tahansa korjausliike edellyttää perustuslain muutosta, joten ensi hätään on keksittävä jokin kolmas keino valvoa ja rajoittaa presidentillistä vallankäyttöä.

Sormi osoittaa mediaan.

Suomessa neljäs valtiomahti on kuitenkin langennut polvilleen Mäntyniemen ruhtinasvallan edessä. Vaativan, tutkivan ja kovapintaisen kriittisen otteen sijasta toimittajat ovat suhtautuneet presidenttiin arkailevan kyselevästi ja kunnioittavan lempeästi. Häntä on kohdeltu silkkihansikkain, vaikka kyseessä on poliittisen järjestelmämme ainoa parlamentaarisesta kontrollista vapaa korkeimman hallitusvallan käyttäjä.

En usko presidenttijournalismin hampaattoman tyylin johtuvan pelkästään kuningassyndroomasta tai suomettumisen kaudesta, jolloin opportunistiset puoluejohtajat ja pelkurimaiset päätoimittajat kilvan liehittelivät neuvostodiktatuurin tukemaa Tamminiemen valtiasta.

Syy on syvällä suomalaisessa itseymmärryksessä, johon media nojaa yleisösuhteensa ja jota se ylläpitää omilla toimillaan.

Presidentti on päässyt kuin koira veräjästä, koska hän edustaa valtaenemmistön unelmaa yksituumaisesta Suomesta.

Koko Suomi on kuin yksi suuri uskonlahko nimeltä Konsensus.

Tässä maassa – niin meille on historia kerrottu – turvallisuus ja vauraus, oikeudenmukaisuus ja sivistys, urheilumenestys ja kaikki uljaat saavutuksemme ovat yhdenmukaisuuden ja yksimielisyyden hengen hedelmiä.

Koko Suomi on kuin yksi suuri uskonlahko nimeltä Konsensus.

Tätä kollektivistista yhteisöllistä fantasiaa Sauli Niinistö on hyödyntänyt niin nerokkaasti, että kyse ei voi olla laskelmoinnista vaan aidosta uskosta. Hän ammentaa innoitusta samasta kansallisen yhtenäisyyden tarinasta kuin suurin osa suomalaisista ja siksi hän voi käyttää isällisiä otteita myös sisäpolitiikassa ja samalla kiistää sen menettämättä kannatustaan.

Onnistuakseen presidentin valvonnassa median tulisi siis ensin luopua kansallisen konsensuksen pönkittämisestä ja hyväksyä vapaista yksilöistä muodostuvan kypsän demokratian luonne jatkuvana riitana vailla yhdenmukaisuuden tavoitetta.

Kun kansallisen linnarauhan vallit on murrettu, media tarratkoon presidentin lahkeeseen julkean kriittisesti.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtajan liikkeitä ja aikeita valvottakoon päivästä päivään tarkemmin kuin kenenkään muun poliitikon. Tutkittakoon, tentattakoon, kyseenalaistettakoon ja painostettakoon Mäntyniemeä niin, että houkutus vaikuttaa sisäpolitiikkaan ehtyy alkuunsa.

Äänivaltaisena kansalaisena lähden siitä, että presidenttini tarvitsee perinpohjaista valvontaa ja kovaa haastamista pysyäkseen parlamentarismin kaidalla polulla.

Jari Ehrnrooth

Kirjoittaja on kirjailija ja filosofisesti suuntautunut kulttuurin tutkija. Hän on kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti. Syntyi Koitereella, kirjoittaa Munkkiniemessä, juoksee Keskuspuistossa. Palautetta kirjoittajalle voi lähettää suoraan osoitteeseen palaute.ehrnrooth@gmail.com (siirryt toiseen palveluun)