Mehiläistarhaaja tuntee yhteisönsä – "Akkavaltahan siellä on, ilman muuta"

Torniolainen mehiläistarhuri Markku Mykkälä iloitsee pitkästä aikaa hyvästä sadosta ja miettii, miksi aikoinaan rupesi tarhuriksi. – Tavattoman mielenkiintoista tämä on.

Kotimaa
Markku Mykkälä hunajakenno kädessään
Yle / Jutta Huovinen

Kulunut kesä on ollut monille pohjoisen mehiläistarhaajille paras vuosikausiin. Kuivuudesta huolimatta luonto on kukkinut rehevästi ja lämpöä sekä ravintoa on riittänyt.

Tornion Vojakkalassa mehiläistarhuri Markku Mykkälä tutkailee valmiita kennoja tyytyväisenä. Kun eteläisemmässä Suomessa kipuillaan huonohko sadon kanssa, näyttää Lapissa vaihteeksi hyvältä.

Useamman katovuoden jälkeen hunajaa riittää jo reilusti lingottavaksi.

– Viime vuonna joistakin pesistä tuli pyöreä nolla, toisista ehkä kymmentä tai viittätoista kiloa. Keskisato jäi minulla kymmenen kilon paikkeille. Nyt keskisato pyörii 35-40 kilon paikkeilla, Markku Mykkälä kertoo.

Kotimainen hunaja on jo pitkään ollut trendikäs tuote ja sen kulutus kasvaa. Suomalaiset syövät noin 700 grammaa hunajaa henkeä kohden vuodessa ja siitä 60 prosenttia on kotimaista.

– Ihmiset ovat kiinnostuneet lähiruaasta ja viime viikkoina on paljon keskusteltu esimerkiksi viljan kadosta. Näkisin kyllä, että kotimaisesta ruuasta keskustellaan paljon, myös hunaja tulee näissä puheissa esille, Mykkälä pohtii.

Haastava laji, mutta tavattoman mielenkiintoinen

Hunajatuotanto on erittäin riippuvainen säästä ja olosuhteista, mikä tekee siitä haastavaa. Tarhaaja itse kuvailee mehiläistarhausta tavattoman kiinnostavaksi lajiksi. Sitä tehdäkseen hommasta pitää tykätä.

– Olen sanonut, että jos tämä olisi palkkatyö ja olisin vieraalla töissä eli tätä olisi pakko tehdä, niin olisihan tämä aika kamalaa touhua, Markku Mykkälä veistelee.

Mykkälä hankki ensimmäiset mehiläispesät 26 vuotta sitten. Aika on tehnyt miehestä hunajatuotannon, mutta myös mehiläisten sielunelämän ja mehiläispesien hierarkian asiantuntijan. Miehen juttua kuunnellessa ymmärtää hyvin, että mehiläispesä on kiehtova, mutta julma organisaatio.

– Akkavaltahan siellä on, ilman muuta. Syyskesällä aamulla tarhalle tullessa huomaa, että kuhnurit eli urosmehiläiset on ajettu ärjänteelle. Ne yrittävät lentolaudalta sisälle, mutta emännät eivät päästä ja työmiehet nakkaavat kuhnurit niskasta pihalle. Ne ovat syksyn tullen urokset muuttuneet hyödyttömiksi.

– Kesällä kuhnureilla on pesässä lokoisat oltavat. Nehän eivät osallistu mihinkään työntekoon, eivät vaivaudu edes itse syömään, vaan niitä syötetäänkin siellä. Odottelevat vain, että pääsevät pariutumislennolle nuoren kuningattaren kanssa. Kun syksy tulee, kohtalo on karu, mutta onneksi ne eivät tiedä sitä etukäteen, Markku Mykkälä pohtii.