Pekka Juntin kolumni: Lopeta vain se koirasi

Ennen koira oli ihmistä varten. Nyt on toisin päin, kirjoittaa Pekka Juntti.

kolumnit
Pekka Juntti
Nina Susi

Täytin elokuussa vasta kolmekymmentäkahdeksan vuotta, mutta toisinaan kärsin jo setäpäivistä. Välillä sitä tajuaa pudonneensa kyydistä ja toivoo tienravissa, että muutkin putoaisivat. Viime vuosina olen ihmetellyt nopeasti muuttunutta suhdettamme koiriin. Muutos näkyy kirkkaimmin silloin, kun koira pitäisi lopettaa.

Kasvoin 90-luvun agraarissa jahtiscenessä. Siellä koira oli vielä pääosin vanhalla paikallaan, domestikoituna hyötyelukkana, ihmistä varten. Parhaat antoivat omistajalle hienoja jahtielämyksiä, jotkut jalostuskoirana tai kauppatavarana vähän rahaakin.

Koirat, joissa oli joku metsästyskäyttöä tai arkielämää haittaava vika, tapettiin. Kun niistä tuli vanhoja, ne tapettiin. Jos ne sairastuivat vakavasti, se oli alan termein ”savua korvaan”.

Siitä, paikoin turhankin kylmästä maailmasta, on pitkä matka nykyiseen keskimääräiseen koiranpitoon, jota kutsun sanoilla hössötellen ja sössötellen.

Hyötyelukka on muuttunut hetkessä kuninkaalliseksi hän-persoonaksi, jolla on ihmisen oikeudet.

Siihen ajanjaksoon verrattuna, joka alkoi joitakin kymmeniä tuhansia vuosia sitten ja päättyi noin vuoteen 1995, nykykoiraihmiset ovat seonneet päästään. Hyötyelukka on muuttunut hetkessä kuninkaalliseksi hän-persoonaksi, jolla on ihmisen oikeudet. Koiran lopettamisesta on tullut ääriteko, lapsen murha.

Jos koira osoittautuu seinästä revityksi sekopääksi, ajattelemme, että se on meidän syy, sillä eihän vauvassa voi olla vikaa. Jos ongelmia tulee, kyse on siitä, että emme ole panostaneet hänen koulutukseensa ja terapiaansa riittävästi. Ja kun koiraa aletaan korjaamaan, kulun ja vaivan miettiminen on vain osoitus puutteellisesta kyvystä rakastaa. Mikään koiran aiheuttama kärsimys (siirryt toiseen palveluun) ei ole riittävän hyvä syy lopetukseen.

Ennen koira oli ihmistä varten. Nyt on toisin päin.

Koira ei ole sisäistänyt roolinsa muutosta koiraeläimestä karvaiseksi ihmislapseksi.

Totta on toisaalta sekin, että pilaamme koiriamme (siirryt toiseen palveluun) sarjatuotantona. Syitä on monia. Tärkein on se, että koira ei ole sisäistänyt roolinsa muutosta koiraeläimestä karvaiseksi ihmislapseksi. Eivät koiran aivot taivu sellaiseen, koska koira ei ajattele, vaan käyttäytyy ja reagoi. Se sompailee vieraan lajin seassa ja koettaa selviytyä parhaansa mukaan. Koira ajaa ensi sijassa omaa etuaan, eli tekee asioita, jotka tuottavat sille mielihyvää. Siihen perustuu koiran koulutus.

Koiran elämä on ihanimmillaan hyvin yksinkertaista ja kaavamaista, mutta se ei nykyihmisille käy. Koirien pitää olla enemmän. 2000-luvun koirat ovat ajattelevia, empaattisia, huumorintajuisia ja sankarillisia. Koirista tehdään ihmisen kaltaisia ennen muuta siksi, että ihminen ei muuhun kykene.

Koira tuntuu inhimillistyvän sitä mukaa kun ihmiset muuttavat maalta kaupunkiin. Ehkä kyse on yhteyden katkeamisesta. Vanhempieni ikäluokka sekoitti vielä lapsena sianverikulhoa räntäsateessa, kun elättipossu päätyi tekemään lopullista tehtäväänsä ihmisen eväänä. He olivat maalta, kiinni maassa ja kädet veressä. He tiesivät mistä kukko kusee ja miten potsi pistetään.

Koiran paikka oli sian yläpuolella, mutta selvästi ihmisen alapuolella. Koiria hoidettiin, koiria käytettiin ja tarvittaessa tapettiin. Sellaista oli elämä.

Tämä syksy on kolmetoistavuotiaan ajokoirani Remun viimeinen. Olen tappanut koiria, mutta ei minusta elämäni koiraa ole lopettamaan. Silti kaivan sille kuopan, kiitän matkasta ja hyväksyn vääjäämättömän. Sydän on loppu eikä mikään määrä hauvarakkautta sitä korjaisi.

En tiedä voisiko sitä lääkitä tai leikata enkä aio ottaa siitä selvää. Sillä aina kun nostamme kuolemansairaan koiran leikkauspöydälle jatkaaksemme vielä vähän sen elämää, mitkään välittämisen sanat eivät mene koiran tajuntaan asti.

Ei koira ymmärrä meidän puhetta siitä, että elämä on arvokasta sinällään eikä koskaan saa antaa periksi. Sille kipu on kipua. Jos pidämme sairasta koiraa elossa siksi, että emme halua päästää sitä pois, ei kyse ole välittämisestä vaan itsekkyydestä ja heikkoudesta.

Siksi sanon. Lopeta vain se koirasi.

Pekka Juntti

Kirjoittaja on Ruotsin Haaparannalla asuva, Lapissa työskentelevä palkittu toimittaja ja kolmen lapsen isä. Vapaa-aikanaan hän hortoilee pohjoisen talousmetsissä kädessään hinkki tai haulikko.