Asta Lepän kolumni: Palvo itseäsi tai ole pelkkä luuseri

On vaikea myöntää, että joku toinen on oikeassa ja minä väärässä. Väärässä oloa on mahdotonta kestää, koska some-aikana se tapahtuu julkisesti, ja seurauksena on julkinen häpeä, kirjoittaa Asta Leppä.

kolumnit
Asta Leppä
Asta LeppäMikko Ahmajärvi / Yle

Itsekritiikki on uhanalainen luonnonvara.

Olen nähnyt yhdellä vastaantulijalla tatuoinnin I hate people ja toisella Hell is other people. Koskaan en ole nähnyt tatuointia I hate myself, koska individualistiseen eetokseen kuuluu rakastaa itseään ehdoitta. Muut taas ovat enemmän tai vähemmän tyhmiä.

Itsensä rakastaminen on vaikeaa, joten tehtävään kuluu rutkasti energiaa ja henkselien paukuttelua. Moni väittää olevansa jo valmis ihminen, eikä koe tarvetta sivistää itseään ja oppia lisää. Omia mielipiteitä pidetään ainoina oikeina, eikä omaa typeryyttä tunnisteta, saati milloinkaan hävetä. Anteeksi pyytäminen on yhtä harvinaista kuin raakatimantin löytyminen Maskun santakuopasta.

Omahyväinen, väärä itserakkaus on myös liki aina toisilta pois.

Se, että itserakkaudesta on tehty hyve ja päämäärä, näkyy suomalaisessa yhteiskunnassa aggressiivisuutena nettipalstoilla ja tutkijoiden havaitsemana empatiavajeena.

Eriarvoisuutta ei tunnusteta ongelmaksi, ja elämässään huonot kortit saaneet nähdään luusereina, joille suotu myötätunto vie vain omia voimia. Toistellaan Nietzschenä, miten sääli on sairautta.

Sen vuoksi ei ole oikeastaan ihme, että Suomi sijoittui taannoisessa onnellisuuskyselyssä ykköseksi. Kun kaikki ovat mielestään voittajia ja onnistujia, kukaan ei tunnusta olevansa onneton, ei välttämättä edes aina itselleen.

Vesipulasta valittanutta nuorta äitiä nuhdeltiin, ettei täällä nyt sentään ”Keniassa eletä” ja kehotettiin hakemaan vessan huuhteluvesi vaikka ämpärillä merestä.

Useimmissa nettikeskusteluissa eniten tykkäyksiä kerää se, joka suhtautuu ongelmiin nurkumatta. Esimerkiksi 55 000 asukkaan runkovesiputken katkettua keskellä helleviikkoa paikalliset lopulta liki kisasivat viesteissään, kuka muisti kiittää ahkeria työmiehiä, nopeaa kriisiviestintää ja vastuullista vesiyhtiötä. Eräs some-keskustelija julisti, miten hänen elämänsä laivaa eivät näin pienet laineet keikuta. Vesipulasta valittanutta nuorta äitiä nuhdeltiin, ettei täällä nyt sentään ”Keniassa eletä” ja kehotettiin hakemaan vessan huuhteluvesi vaikka ämpärillä merestä.

Aina ilmaantuu muutama kova alfa-ihminen, joka pärjää paremmin kuin muut ja pitää toisten huolia turhanpäiväisenä ruikutuksena. Ja onhan hän toisinaan oikeassakin.

Samalla vaarana on kuitenkin se, että ihmiset, joiden elämä ei muutenkaan suju kuten Strömsössä, lytätään vieläkin alemmas ja marginalisoidaan. Jo arkihuolten tunnustaminen saattaa leimata epäkelvoksi – vakavista vaikeuksista puhumattakaan – sillä tyytyväisyyden tyrannia ja vahvuuden valta vallitsee. Ongelmat koetaan syyllistäviksi, koska ne velvoittavat auttamaan, ymmärtämään, lausumaan muutama ystävällinen sana ja maksamaan lisää veroja.

Se tietenkin kismittää, paitsi, jos valittajana olenkin minä itse.

Koska itsensä rakastaminen ja promovointi eivät kuulu perinteiseen suomalaiseen kansanluonteeseen, ne puetaan mieluusti vaatimattomuuden ja nöyryyden kaapuun. Uhriutuminen on itserakkauden eräs muoto, kun ei sulateta ajatusta, että toiset ovat sittenkin oikeassa. Väärässä oloa on mahdotonta kestää, koska some-aikana se tapahtuu julkisesti, ja seurauksena on julkinen häpeä.

Nettikeskustelut muuttuvat usein eriasteisiksi taistelutantereiksi, olipa alkuperäinen teema kuinka viaton tahansa.

Juuri häpeän pelko saa asiasta mitään tietämättömätkin pitäytymään kannassaan kynsin hampain, vaikka naurettavuuden rajat olisi ylitetty jo ajat sitten. Samalla nettikeskustelut muuttuvat usein eriasteisiksi taistelutantereiksi, olipa alkuperäinen teema kuinka viaton tahansa. Erityisen tulenarkoja ovat lapsia ja lemmikkejä koskevat väittelyt, sillä molemmat tuntuvat kertovan myös ihmisen omasta onnistumisesta elämässään. Osa koirakeskusteluista on internetin aggressiivisinta osastoa, jossa talutettavien asemesta taluttajat räkyttävät toisilleen.

Häpeän pelko kasvaa aina mitä ankarampia vaatimuksia onnistuneelle elämälle asetetaan.

Kilpailuyhteiskunnassa ei heikoille ymmärrystä hevillä heru. Selviytymistarinoita ihaillaan, eikä rakastetumpaa hahmoa suomalaisessa mielenmaisemassa ole kuin terminaalivaiheen syövälleen itkunkin läpi naurava ihminen. Tällaista ihmistä palvotaan, kun taas kuolemanpelkoonsa musertuvaa vältellään kuin ruttoa. Surun ja epäonnen pelätään tarttuvan, sillä nyt jokainen haluaa ”voimaantua”.

Hätäkeinona omaa hybristä voi kohottaa koulu- ja työpaikkakiusaamisella, jossa jälkimmäisessä Suomi (siirryt toiseen palveluun)kunnostautuukin yhtenä Euroopan kärkimaana. Aina löytyy joku, joka kelpaa kurmuutettavaksi – työtön, mielenterveysongelmainen, eronnut, ylipainoinen, lapseton, arka tai yksinäinen. Kun näkee alapuolellaan jonkun, jolla menee vieläkin kehnommin kuin itsellä, voi uskotella onnistuneensa.

Alussa mainittujen tatuointien jatkoksi onkin myynnissä asennepaitoja tekstillä I love me.

Asta Leppä

Kirjoittaja on tietokirjailija ja toimittaja. Hänen tuore kirjansa käsittelee eriarvoisuutta satavuotista taivaltaan juhlivassa Suomessa.