Jenny Matikainen: Suomalainen tietää, että kesä haisee mereltä ja nurmitahroilta, kiinalainen taas luulee kesämökkiä luksushuvilaksi ja pystyttää teltan päiväksi puistoon

Kiinalaisissa puistoissa on paljon elämää mutta vähän liian vähän luontoa, kirjoittaa Jenny Matikainen blogissaan.

Yle Blogit
Jenny Matikainen
Yle Uutisgrafiikka

Alkuun klisee: Suomi on täynnä kivoja kesäkaupunkeja. Sitten paljastus: Kiina ei ole.

Elokuinen Peking on pahimmillaan kuin auton takapenkki hellepäivänä. Haisee tunkkaiselta, hikoiluttaa ja tulee huono olo.

Usein – onneksi ei aina – taivas on tuupertunut kuumuuden ja saasteiden alle. Sen haalean vaalea savupastelli ei ole lainkaan sellainen, mihin olen viime viikkoina tottunut: tussipiirustuksen sininen tai niin tumma, että näkee perseidien lentävän.

Kiinassa kaikkialla on taloja, asvalttia ja isoja teitä. Vihreä on harmaata ja vettä näkee vain pulloissa.

Toki olen juuri nyt äärimmäisen puolueellinen. Palasin vasta loma-Suomesta. Mieleni on saanut luontokokemuksen ja nyt sieluun sattuu.

Kiina on kaunis maa, mutta sitä ei ole kaupungeissa aina helppo nähdä. Tuolla jossain on vuoria ja riisipeltomaisemaa, mutta kaupunkisuunnittelu suosii betonia ja terästä: mitä korkeammalle niillä yltää ja mitä tiheämpään niitä mahduttaa, sen parempi. Kun juna kuljettaa ulos kaupungista, identtisiä lähiötorneja jatkuu loputtomiin.

On Pekingissä toki myös puistoja, joita kaupunki hoitaa ylpeydellä. Polut kiertelevät nurmialueita, puut kasvavat omilla paikoillaan. Kiviset portit rajaavat aluetta ulkopuolen hälyltä.

Usein säännöt myös rajaavat ihmiset pois nurmikoilta. Vihreä on se, mitä hoidetaan ja katsotaan, ei se, minkä päällä kuljetaan.

Mietin tietävätkö ympärillä pyörivät pekingiläislapset, miltä kostea nurmikko tuntuu varpaiden välissä.

Siellä täällä lojuvien porukoiden sijaan puisto kuhisee liikkuvia ihmisiä. Tanssivia ryhmiä, jotka ovat tuoneet mukanaan oman mankan. Nuorukaisia, jotka hölkkäävät ympäri puistoteitä. Vanhempia omine vanhempineen, jotka kahdessa polvessa kulkevat yhden lapsen perässä.

Helsingin nurmialueita pitkän kesän tallonutta silti hieman ahdistaa. En pääse luontoon vaan luonnon viereen.

Mietin tietävätkö ympärillä pyörivät pekingiläislapset, miltä kostea nurmikko tuntuu varpaiden välissä. Miltä meri haisee tai miten järven pinta sattuu silmiin, kun aurinko osuu siihen tietyssä kulmassa. Miltä vesi tuntuu, kun sinne sukeltaa mattolaiturilta kesäyössä.

Vastaus on helppo. Eivät tiedä.

Suomalaiskaupungeissa luonto on niin lähellä, että sen ymmärtää vasta muualla. Siinä jo toinen klisee: lähelle näkee vasta, kun lähtee kauemmas.

Helsingissä ei ajattele olevansa metsäretkellä, kun ajaa pyörällä Keskuspuiston läpi. Kun istuu kalliorannalla Kivinokassa tai hyppää Suomenlinnan lauttaan. Viimeisenä lomapäivänä halusin jäädä ajamaan sillä edestakaisin ja tuijottamaan merta. Haistamaan sen.

Pekingissä ei koskaan haise vihreältä tai siniseltä.

Kerran yritin selittää mökkeilyn ideaa pekingiläiselle tuttavalleni.

Oodi suomalaiselle kaupunkiluonnolle on helppo kirjoittaa. Osaako kiinalaiskaupunkilainen edes kaivata luontoa sellaisena kuin me sitä tarkoitamme?

Ehkä ei.

Kerran yritin selittää mökkeilyn ideaa pekingiläiselle tuttavalleni. Hän ei suostunut uskomaan, että asumus on vaatimaton, ilman juoksevaa vettä ja sisävessaa.

Hän pitää minua edelleen huvilan omistajana. Miksi muuten jättäisin mukavan kaupunkiyksiöni viikoksi?

Puistojaan pekingiläiset toki rakastavat. He myös käyttävät niitä kekseliäästi.

– Kun te menette telttailemaan, te jäätte telttaan yöksi, eikö? kysyi kiinan opettajani kerran.

Vahvistin uskomuksen oikeaksi. Kyllä, kun me lähdemme telttailemaan, otamme teltan mukaan, jotta meillä on yösija metsässä. Opettajaa hymyilytti. Arvasin, että tulossa olisi tarina kulttuurieroista.

– Kiinalaiset pystyttävät teltan päiväksi puistoon ja korjaavat sen yöksi pois, hän kertoi. Siellä voi lekotella vapaapäivän suojassa auringolta.

En oikeastaan edes yllättynyt. Miksi ihmeessä teltan kanssa pitäisi raahautua ulos kaupungista, jos saattoi mennä metrolla puistoon?

Kevään koittaessa totesin, että opettaja puhui totta. Shanghailainen puisto – sellainen jossa sai talloa nurmikoita – oli täynnä telttailevia perheitä. Piknikpöydät oli katettu ovikatosten alle ja lapset lennättivät leijoja isovanhempien kanssa.

Illalla puisto menisi kiinni ja kaikki palaisivat kotiin kaupunkiasuntoihinsa. Luultavasti tyytyväisinä saamastaan luontokokemuksesta.

Ehkä minäkin hankin ensi vuonna teltan ja etsin puiston, jossa saa varvastella nurmikolla.

Onhan Peking loppujen lopuksi todella kiva kevätkaupunki.

Jenny Matikainen

Kirjoittaja on Ylen Aasian-kirjeenvaihtajana. Hän katsoo tässä blogissa Kiinaa eri kanteilta ja uskoo, että asian ymmärtäminen ei tarkoita, että olisi siitä samaa mieltä.