Maryan Abdulkarimin kolumni: Naneten tekijän mukaan kärsimys ei jalosta tai tee taiteesta parempaa

Olen kuullut joskus väitteen, että orjuus oli paha, mutta sen takia meillä on nyt soul, jazz ja hiphop. Väärin, kirjoittaa Maryan Abdulkarim.

kolumnit
Maryan Abdulkarim
Maryan AbdulkarimShoot Hayley

Seuraa juonipaljastuksia esityksestä.

Australialaiskoomikko Hannah Gadsbyn Netflix-spesiaali ’Nanette’ on noussut globaaliksi ilmiöksi (siirryt toiseen palveluun) ja syystä. Nanette on Stand-up komediaa, mutta esitys ei noudata kaavaa, jolla miesvaltaisella alalla on perinteisesti nauratettu yleisöjä.

Sosiaalipedagogiikan voi ymmärtää pitävän sisällään ajatuksen, että yhteiskunta paikkaa ihmisen elämässä kasvatusta, jota hän ei syystä tai toisesta saanut lapsuudessaan. Hannah Gadsby ottaa kasvatettavakseen yleisönsä, välillä myös osoitellen ja kertoen omaa tarinaansa. Yliopistolla hankittu tutkinto taiteessa näkyy esityksessä vahvasti.

Nanetten keskiössä ovat tarinat. Minun pitää kertoa tarinani oikein, Gadsby sanoo, avaten ongelmaa, joka syntyy siitä että keskitymme tarinassa yhteen kohtaan. Siihen kohtaan, joka vahvistaa myyttiä ihmisyyden sijaan.

Taidehistorian opintojaan hyödyntäen Gadsby kertoo muun muassa Vincent van Goghista. Taidemaalari kärsi mielenterveysongelmista, joihin hän sai apua, ja tämä apu mahdollisti hänelle taiteen tekemisen. Kärsimys ei ole koskaan luovuuden ehto, se on luovuuden taakka.

Vincent van Goghin taiteen mahdollisti veli, joka välitti.

Mietin Nanettea lukiessani elokuussa kuolleen Aretha Franklinin muistokirjoituksia. Franklinin tarina on kerrottu meille hyvin perinteisenä matkana ryysyistä rikkauksiin. Muistokirjoituksissa Franklin on tragedioista ja kärsimyksistä selvinnyt musta nainen, joka loi hienon uran. Se on se tarina, jonka äärelle yleisö viedään. Se ei kuitenkaan ole koko totuus pitkän uran tehneestä artistista. Muistokirjoitusten Franklin on yksinhuoltajaisän kasvattama lapsi, joka tuli jo lapsena äidiksi ja nousi maailmantähteyteen. Siinä tarinassa ei pysähdytä sen äärelle, mikä tai ketkä auttoivat lasta, joka Franklin oli voittamaan vaikeudet. Mistä hän sai voimansa ja kuka sen mahdollisti?

Meidän on helppo hyväksyä arjessamme, että me ihmisinä tarvitsemme muita. Toiset enemmän kuin toiset. Ihminen ei kuitenkaan kykene käsittelemään traumoja itsekseen. Vincent van Goghin taiteen mahdollisti veli, joka välitti. Haluaisin ajatella, että myös Aretha Franklinin elämässä oli tällainen ihminen, tai useampi. Hänen tarinansa ei ollut yksinomaan surullinen. Hän ei muuttanut ’kärsimystään kauneudeksi’ vaan loi kauneutta kärsimyksistään huolimatta.

Me kerromme itsestämme tarinaa, joka kuulostaa hyvältä tai jonka me olemme valinneet. Julkisuuden henkilöistä kerrotaan tarinaa, jota kuviteltu tai todellinen yleisö haluaa kuulla. Tavallaan ymmärrän, että jos on kärsinyt, niin on helpottavaa ajatella kärsimyksellä olleen joku tarkoitus, että kärsimys on hinta, jonka taiteilijat maksavat luovuudestaan. Se myös ohjaa tapaamme suhtautua taiteeseen ja sen tekijyyteen. Tietyt sivuvaikutukset muka tulee hyväksyä hintana luovasta mielestä. Höpön höpö. Kärsimys ei jalosta ketään, eikä se tee taiteesta parempaa.

Siksi Gadsbyn puheenvuoro on tervetullut. Nanette kyseenalaistaa tarinat, jotka eivät ole kokonaisia. Komediassa vaillinaiset tarinat toimivat jännityksen purkajina, alku ja keskikohta riittävät. Oikeassa elämässä tarinoilla on aina myös loppu, ja se on tärkeä osa tarinaa.

Olen kuullut, ettei Oprahiakaan olisi ellei hänen isovanhempiaan olisi myyty orjiksi puuvillapelloille. Väärin.

Tunnistan kuvauksesta myös omia sankareitani. Heistä kerrotut tarinat oikeuttavat kärsimyksen. Olen kuullut joskus väitteen, että orjuus oli paha, mutta sen takia meillä on nyt soul, jazz ja hiphop. Olen myös kuullut, ettei Oprahiakaan olisi ellei hänen isovanhempiaan olisi myyty orjiksi puuvillapelloille. Väärin. Meillä on soul, jazz ja hiphop orjuudesta huolimatta. Ihmisten kyky säilyttää yhteys kulttuuriperimäänsä olosuhteissa, jotka oli luotu viemään se heiltä, on itsessään ihme. Mikäli Oprahin isoisovanhemmat eivät olisi olleet orjia, hänen polkunsa toteuttamaan itseään olisi todennäköisesti ollut erilainen, mutta se ei tarkoita, etteikö hän olisi silti saavuttanut vastaavaa menestystä.

Puhuessaan itsestään Gadsby toteaa, ettei hän tule koskaan kukoistamaan kaiken kokemansa vuoksi. Se on toteamus, jota on syytä pohtia seuraavan kerran, kun joku vierellä puhuu kärsimyksen hyveistä.

Maryan Abdulkarim

Kirjoittaja on kulttuurin-ja median sekatyöläinen, joka aina uudelleen hämmentyy kissanhiekkavalikoiman laajuudesta. Tamperelaistaustainen vapaa kirjoittaja asuu Helsingissä