Vanhusten hoivakotiin avattiin kuukaudeksi ateljee – kun asukkaat maalasivat sielunmaisemaansa, heidän muistinsa terästyi

Yhteisötaiteilija Sanni-Maaria Puustinen vietti elokuun vanhusten palvelukodissa Tuupovaarassa.

Taideharrastus
Sanni-Maaria Puustinen ja Hilkka Ronkainen katsovat taideteosta.
Pauliina Tolvanen / Yle

Palvelukoti Hopearinteen aulan seinistä saa etsiä tyhjää tilaa. Taiteilijaresidenssi on päättynyt, ja valkoiset seinät täyttyneet yhdessä tehdyistä taideteoksista.

Kuukauden ajan yhteisötaiteilija Sanni-Maaria Puustinen on päivystänyt palvelukodin aulaan avatussa ateljeessa. Tarjolla on ollut paperia, taidetarvikkeita ja muovailumassaa. Halutessaan Hopearinteen asukkaat ovat saaneet istahtaa ja taiteilla, mitä mieleen juolahtaa.

– Tein tuommosen ukon, koukkunokan. Ehkä siinä on omakuva. Minulla tämä nenä on tämmöinen koukkunokka, eikö olekin? Olen katsonut sivupeilistä, Reino Jeskanen virnuilee.

Nyt naurattaa, mutta ensin ei edes hymyilyttänyt. Kynnys tarttua kynään ja siveltimeen oli sodan ja jälleenrakennuksen sukupolvelle korkea. Kun taiteilija ja hoitajat houkuttelivat asukkaita maalaamaan, vastaus oli ei.

Mutta kun Sanni-Maaria Puustinen istui pöydän ääressä vielä seuraavana ja sitä seuraavana päivänä, uteliaisuus voitti.

Eeva Savinainen taipui, kun hoitajat vetivät oikeasta narusta ja ehdottivat ruusun maalaamista. Savinainen on kasvattanut ruusuja puutarhassa ja kerännyt ruusukortteja. Omaan tulkintaansa Savinainen suhtautuu vaatimattomasti.

– Ei se kovin kummoinen ole, mutta minä olen elänyt omalla tavallani tuon ruusun. Päässyt sen sisuksiin.

Vasemmalla Eeva Savinaisen Ruusu-teos ja oikealla Reino Jeskasen piirtämä ukko.
Vasemmalla Eeva Soinisen maalaama ruusu ja oikealla Reino Jeskasen "Ukko".Pauliina Tolvanen / Yle

"Maalaismaisema on heidän sukupolvikokemuksensa"

Hoperinteen asukkaat ovat iäkkäitä. Valtaosa heistä on syntynyt ennen sotia, pienviljelijäperheeseen.

Se näkyy heidän teoksissaan; lähes kaikki halusivat maalata perinteisen maalaismaiseman.

– Se on heidän sukupolvikokemuksensa. Torppa, navetta, sauna ja viljapelto, siinä maisemassa on tapahtunut kaikki, Sanni-Maaria Puustinen huomauttaa.

Nuoremmassa sukupolvessa perinteinen maalaismaisema ei herätä suuria tunteita. Mutta kun Hilkka Ronkainen katsoo maalaamaansa kylämaisemaa, hänen silmänsä kostuvat. Hän näkee maisemassa sekä kodin että elannon.

– Tuulessa lainehtiva viljapelto oli niin kaunis, mutta se ei ollut kaunis pelkästään sen takia, että se näytti kauniilta, vaan koska siinä kasvoi leipä, Ronkainen kuvaa.

Hilkka Ronkaisen maalaus kylämaisemasta.
Yhteisötaiteilija Sanni-Maaria Puustinen on koonnut Hilkka Ronkaisen maalaamista maatiloista kylämaiseman.Pauliina Tolvanen / Yle

Elämäntarina tarkentuu

Yhteisötaiteilija Sanni-Maaria Puustinen ottaa Hilkka Ronkaisen kainaloonsa.

– Tämä on ollut tosi hieno kuukausi. Voin vain toivoa, että nämä asukkaat ovat saaneet edes puolet siitä, mitä olen itse saanut, Puustinen sanoo.

Vaikka päämäärä on ollut tehdä taidetta, se ei ole ollut tärkeintä. Parasta antia ovat olleet keskustelut. Kenelläkään ei ole ollut kiire, vaan muistoja on voitu kokea yhdessä päivästä toiseen.

Se on syventänyt muistamista.

Monella vanhuksella muistissa on vain elämän tärkeät taitekohdat. Kertoessaan itsestään he toistavat samaa tarinaa kerta toisensa jälkeen. Keskustelun kautta elämäntarina tarkentui.

– Kun minä kuuntelin ja kyselin, he muistivat uusia yksityiskohtia. Lopulta se hyvinkin suppea ydinkertomus sai kokonaan uusia puolia, Sanni-Maaria Puustinen kertoo.

Lisäksi taidehetki on tuonut arkeen kaivattua rytmiä. Kun päivällä ei ole joutanut nukkumaan, yöllä on nukuttanut paremmin.

Vanhainkodin asukas Hilkka Ronkainen.
Hilkka Ronkainen liikuttuu kertoessaan lapsuutensa kotimaisemasta Sanni-Maaria Puustiselle.Pauliina Tolvanen / Yle

"Taide on erilaista kuin tavallinen elämä"

Näyttää siltä, että Taiteen edistämiskeskuksen taiteilijaresidenssi (siirryt toiseen palveluun)on täyttänyt sille asetetut tavoitteet. Hankekielellä sanottuna taiteesta ovat päässeet osallisiksi ihmiset, jotka elämäntilanteensa vuoksi ovat rajoitettuja taiteen kokijoita ja tekijöitä.

Erityisen ilahtuneita ovat olleet he, joiden elämään taide on kuulunut aina.

Omakuvan tehneen Reino Jeskasen taideharrastus on viime vuosina hiipunut. Joensuun keskustassa asuessaan hän maalasi pastelliväreillä ja kävi taidemuseon näyttelyissä. Tuupovaarassa on täytynyt turvautua internetiin ja äänikirjoihin.

Yksi maalaus on tehnyt Jeskaseen lähtemättömän vaikutuksen: Akseli Gallen-Kallelan klassikkoteos Lemminkäisen äiti, missä äiti yrittää herättää poikansa henkiin Tuonelan virran rannalla.

– Minulla on omakohtainen kokemus kuoleman läheisyydestä, kun vaimoni kuoli vuosia sitten. Taiteessa on sekin ulottuvuus, kuoleman ulottuvuus, Jeskanen sanoo.

Taide auttaa käsittelemään vaikeita asioita?

– Niin. Taiteella on joku syvempi ulottuvaisuus tässä arjessa. Se on erilaista kuin tavallinen elämä.

Jeskasella on haaveissa maalata vielä joskus iso taulu. Mutta taulupohja ja tarvikkeet puuttuvat.

– Olin ajatellut toivoa joulupukilta bluetooth-kaiutinta, mutta ehkä voisinkin toivoa taiteilijatarvikkeita.

.

Hilkka Ronkaisen maalaus talvimaisemasta.
Talvimaisema on Hilkka Ronkaisen mielikuvituksen tuotetta.Pauliina Tolvanen / Yle