1. yle.fi
  2. Uutiset

Sonja Koskelo joutui lapsena huostaanotetuksi, nyt hän on 6-vuotiaan pojan yksinhuoltaja: "Kukaan ei voi olla täysin valmis äidiksi"

Sonja Koskelo on pienen pojan yksinhuoltaja ja vertaistukihenkilö, joka kertoo tarinaansa muille vaikeassa tilanteessa oleville nuorille.

vanhemmuus
Pieni poika on äitinsä kanssa ruokkimassa sorsia.
Kajaanilaisen Sonja Koskelo on 6-vuotiaan Aleksin yksinhuoltaja. Hän uskoo, että vastoinkäymiset ovat kasvattaneet häntä ihmisenä.Tiia Korhonen / Yle

KajaaniPieni poika juoksee kohti lampea. Pipo on hieman vinossa, mutta poika tuuppaa sen pois silmiltään. Hän vetää äitiään kädestä ja hoputtaa, sorsat uivat jo rantaa kohti.

Sonja Koskelo, 27, ottaa pussista leivän ja antaa siitä pieniä palasia pojalleen. Aleksi, 6, on erityislapsi.

– Kvaak, kvaak, poika juttelee ympärilleen kerääntyville linnuille.

Sorsat syövät melkein kädestä, niin kesyjä ne ovat.

– Tämä on leppoisaa puuhaa. Arki on yleensä kiireistä ja aikataulutettua, joten viikonloput pyhitetään yhteiselle tekemiselle, Koskelo kertoo.

Pieni poika ruokkii sorsia yhdessä äitinsä kanssa.
Sonja ja Aleksi Koskelo käyvät usein ruokkimassa sorsia Ankkalammella tai keinumassa läheisessä leikkipuistossa. Viikonloppuisin ei ole kiire minnekään.Tiia Korhonen / Yle

Aleksin pipossa lukee brodeeratuin kirjaimin Leijonanpentu. Se kuvastaa Koskelon mukaan hyvin heitä molempia: kummallakin on sisukas luonne ja taistelutahtoa.

– Aleksi on aurinkoinen ja hymyilevä lapsi. Hänellä on vaikea älyllinen kehitysvamma, joka on vaatinut paljon kuntoutusta ja terapiaa. Ilman niitä emme olisi näin hyvässä tilanteessa.

"Siinä seurassa minulle tapahtui ikäviä asioita"

Reilut kymmenen vuotta sitten Koskelon viikonloput olivat aivan toisenlaisia. Silloin häntä kiinnostivat lähinnä kaverit ja viinanhuuruinen hauskanpito.

Vanhemmat eivät tienneet, missä tai kenen kanssa Koskelo liikkui. Se ei kuulunut hänen mielestään kenellekään.

– Rälläsin, koska halusin näyttää muille, että minäkin voin. Olin kuitenkin ajautunut porukkaan, missä käytettiin paljon alkoholia. Siinä seurassa minulle tapahtui ikäviä asioita. Olin vaarassa, joten minut otettiin aika pian huostaan.

Silloin Koskelosta tuntui, että kaikki ovat häntä vastaan. Hänen piti opetella lastenkodin tavoille, ja hänelle asetettiin rajoja. Nyt Koskelo katsoo, että ratkaisu oli kuitenkin oikea.

– En tiedä, missä olisin, jos minua ei olisi huostaanotettu. Minun oli aika mennä rauhoittumaan. Tavallaan piti miettiä oman elämän tarkoitusta.

Nainen istuu sohvalla ja kirjoittaa paperilehtiöön.
Sonja Koskelo kirjoittaa ajatuksiaan runoiksi. Kirjoittamalla hän saa purettua omaa pahaa oloaan.Tiia Korhonen / Yle

Kolmen vuoden jälkeen Koskelo muutti omilleen. Isä tuki tytärtään ja auttoi asunnon etsimisessä. Koskelo opiskeli catering-alaa, ja elämä tuntui hymyilevän.

Hän tapasi Aleksin isän ja huomasi pian olevansa raskaana. Koskelo halusi pitää lapsen, vaikka suhde kariutui, ja hän jäi yksin.

– Olin pienestä asti haaveillut äitiydestä. Jo pikkutyttönä hoidin naapureiden lapsia ja touhusin heidän kanssaan ulkona, Koskelo kertoo.

Päätös ei ollut kuitenkaan helppo. Koskelo ei tiennyt, mitä äitiys oikeasti on. Millaista on kasvattaa ja kantaa vastuuta lapsesta yksin? Avuksi tulivat omat vanhemmat. Koskelo sai muuttaa Aleksin kanssa takaisin lapsuudenkotiinsa.

– Pikkuhiljaa rohkenin kylvettää Aleksia itse ensimmäiset kerrat ja siitä se lähti. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kukaan ei voi olla täysin valmis äidiksi ensimmäisen lapsen kohdalla. Siihen kasvaa, Koskelo sanoo.

Sonja Koskelon kirjoittama runo.

Väestöliiton vanhemmuustiimin esimies, psykologi Suvi Laru on Koskelon kanssa samaa mieltä. Hän puhuu vanhemmuudesta yleisellä tasolla.

Larun mukaan vanhemmat voivat valmistautua uuteen tilanteeseen pohtimalla, miten elämä muuttuu käytännössä. Tunnetasolla vanhemmuuteen ei voi kuitenkaan etukäteen varautua.

– Emme voi tietää, miltä vanhemmuus oikeasti tuntuu ennen kuin tilanne on aidosti kohdalla. Se on hämmentävää.

– Etenkin, jos lapsi tarvitsee erityistä tukea. Silloin esiin nousee omanlaisiaan tunteita. Se vaatii aikaa ja mahdolliset hämmennyksen tunteet vanhemmuudessa ovat normaaleja, Laru jatkaa.

Pieni poika juoksee kohti ja nauraa lammen rannalla.
Sonja Koskelon poika Aleksi on erityislapsi. Koskelo kertoo, että Aleksi aloitti elokuussa koulun ja on saanut siellä jo monia onnistumisen tunteita.Tiia Korhonen / Yle

Jo odotusaikana moni käy aktiivisesti läpi omaa taustaansa. Vanhemman rooliin asettuminen voi olla hankalaa, jos oma lapsuus tai nuoruus on ollut jollakin tavalla turvaton tai haasteellinen. Rooli voi myös korostua, jolloin maailmassa ei ole mitään muuta kuin vanhemmuus.

Larun mukaan taustalla on vanhemmuuteen vaikutusta, mutta se ei määrittele ketään täysin.

– Olemme edelleen naisia ja miehiä, vaikka olemme vanhempia. Myös lapsi on oma yksilönsä, jolla on oma temperamentti ja luonne. Lapseen pitää uskaltaa aidosti tutustua, Laru kertoo.

Maailma tuntui romahtavan, mitä olen tehnyt väärin?

– Se otti sen, Aleksi hihkaisee äidilleen, kun lokki käy nappaamassa sorsille tarkoitetun leipäpalan.

Sonja Koskelo hymyilee ja rauhoittelee poikaansa, leipää on vielä jäljellä.

Vielä odotusaikana Koskelo ajatteli kuten muutkin vanhemmat, että kaikki on hyvin, kunhan lapsi on terve. Kun hän sai kuulla, ettei Aleksi välttämättä kävele koskaan, hänestä tuntui, että maailma romahtaa. Koskelo tunsi epäonnistuneensa. Hän syytti itseään ja mietti, mitä on tehnyt väärin.

– Aleksi päätti kuitenkin 3-vuotiaana ruveta kävelemään ja tällä hetkellä hän juoksee. Äiti saa olla hyvin valppaana, Koskelo naurahtaa.

Sonja Koskelon kirjoittama runo.

Lastensuojelun piirissä ollut vanhempi ei välttämättä uskalla pyytää tai ottaa yhteiskunnan apua vastaan, koska hän pelkää leimautumista. Myös Koskelo ajatteli, että taustansa takia häneen suhtauduttiin vanhempana eri tavalla kuin muihin vanhempiin.

Hän kävi kontrolleissa ja koetti vastata kysymyksiin, mutta Koskelosta tuntui, ettei häntä ymmärretty. Toisaalta hän ei tiennyt itsekään, minkälaista tukea olisi tarvinnut.

– Olin jotenkin siinä raskauden ja äitiyden humussa vielä, joten se oli hankalaa. Ehkä olisin kaivannut enemmän henkistä tukea ja keskusteluja, Koskelo kertoo.

Kajaanilainen Sonja Koskelo hymyilee ikkunan edessä.
Sonja Koskelo auttaa nyt muita elämässä kolhuja saaneita nuoria. Hän aloitti elokuussa Kulttuuripaja Marilynissa avotyöntekijänä.Tiia Korhonen / Yle

Väestöliiton psykologi Suvi Laru tunnistaa mahdollisen leimautumisen kokemukset ja siihen liittyvät ongelmat. Siksi hän pitää hyvänä sitä, että tukea voi hakea myös matalan kynnyksen palveluista kuten järjestöistä ja kunnilta verkosta.

Laru muistuttaa, että asioista kannattaa puhua mieluusti liian aikaisin kuin liian myöhään.

– Apua on mahdollista saada ja sitä saa hakea. Jos verkostoja ei jostain syystä ole, niitä kannattaa luoda itse. Silloin ei tule ulkopuolelle jäämisen kokemusta ja yksinäisyyden tunteita, jotka ovat vanhemmilla aika yleisiä.

Omat kolhut auttavat ymmärtämään

Sonja Koskelo löysi oman tukiverkostonsa Kulttuuripaja Marilynista (siirryt toiseen palveluun) (Sosped säätiö). Luottamukselliset keskustelut vahvistivat uskoa tulevaan. Omaa pahaa oloaan Koskelo rupesi purkamaan kirjoittamalla ajatuksiaan ylös. Pienessä ruutuvihkossa on kohta kirjan verran runoja.

– Se on voimavara itselleni. Saan sen pienen hetken aikana taas kasattua itseni, Koskelo kertoo.

Äiti on pienen poikansa kanssa ruokkimassa sorsia lammen rannalla.
Sonja Koskelosta arki lapsen kanssa on mittaamattoman arvokasta. Hän toivoo, että myös tulevaisuudessa hän saa jakaa Aleksin kanssa paljon yhteisiä hetkiä.Tiia Korhonen / Yle

Elokuun alussa Koskelo aloitti Kulttuuripaja Marilynissa avotyöntekijänä. Tukea kaivanneesta tuli samalla vertaistukihenkilö.

Vaikka välillä menneisyyden kertaaminen tuntuu raskaalta, Koskelo on tyytyväinen. Hän ymmärtää, millaisia asioita samantyyppisissä tilanteissa olevat nuoret käyvät mielessään läpi.

– Minun ei tarvitse kertoa kaikkea yksityiskohtaisesti. Pieni pintaraapaisu riittää. Yksi sana, ilme tai ele voi kertoa jo kaiken, Koskelo sanoo.

Leipäpussi on tyhjä ja sorsat lähtevät uimaan keskelle lampea. Koskelo ottaa pussin talteen ja pukee Aleksille sormikkaat. On aika lähteä kotiin.

– Olen miettinyt paljon, miksi juuri minä olen ollut perheeni musta lammas, jolle on tapahtunut aina jotain. Ehkä tällä kaikella on ollut tarkoitus. Minulla on lapsi. Toivon, että myös tulevaisuudessa meillä on paljon hyviä yhteisiä hetkiä, ja Aleksilla on kaikki hyvin.

Lue seuraavaksi