"Tämä vauva on valitettavasti kuollut" – Hannele Tervahaudan lapsi menehtyi kohtuun, ja niin käy yhä monelle naiselle joka vuosi

Aihepiiristä väitöstutkimusta tekevän erikoislääkärin mukaan kohtukuolemien vähentäminen edellyttäisi, että niihin johtaneita syitä opittaisiin ymmärtämään paremmin.

kohtukuolema
Nainen lapsensa arkun äärellä.
Hannele ja Kimmo Tervahaudan vauva kuoli kohtuun. Kuoleman jälkeiset tutkimukset osoittivat, että pieni poika oli sairas.Hannele ja Kimmo Tervahaudan kotialbumi.

Oli maaliskuu, tavallinen päivä keskellä poikkeuksellisen leutoa talvea, kun raskaana oleva Hannele Tervahauta yhtäkkiä huomasi, että jotakin on pielessä. Hän yritti kosketella vatsaansa, mutta yhtään liikettä ei tuntunut.

Raskausviikkoja oli takana 25.

Oli aivan liian hiljaista.

Tervahauta oli jo lähdössä miehensä ja parivuotiaan tyttärensä Iidan kanssa hiihtolomareissulle, mutta tulikin matka neuvolaan. Siellä terveydenhoitaja mittasi, tutki ja totesi nopeasti, että vatsasta mitattu syke oli matala.

Ehkä tämä onkin väärä hälytys. Ehkä kaikki onkin hyvin, Hannele ja Kimmo Tervahauta yrittivät ajatella, kun lähtivät jatkotutkimuksiin Oulun yliopistolliseen sairaalaan.

Pian rimpuileva toivonkipinä kuitenkin hiipui.

Neuvolassa mitattu syke osoittautuikin äidin omaksi, eikä monitorilta löytynyt elonmerkkejä, vaikka lääkäri yritti kuinka ultrata. Sitten tulivat sanat, ne hirveimmät mahdolliset.

– Tämä vauva on valitettavasti kuollut.

Kaikki murentui.

"Eihän minun tarvitse synnyttää tätä vauvaa?"

Hannele ja Kimmo Tervahauta eivät ole kokemuksineen yksin, vaan näin käy joka vuosi useille suomalaisperheille.

Ajatus kuolleen lapsen synnyttämisestä on lähes kaikille naisille aluksi kauhea, sietämätön. Siltä se tuntui Hannele Tervahaudastakin.

Kasvoilla läikähtää yhä haikeus, vaikka tapahtuneesta on aikaa nyt jo kymmenen vuotta. Nainen käännähtää katsomaan hänen vieressään puistossa istuvaa miestään Kimmo Tervahautaa.

– Sanoin heti, että eihän minun tarvitse synnyttää tätä vauvaa. Pyysin, että ottaisitteko sen nyt vain pois, meidän täytyy jatkaa elämää. Olin niin hirveässä shokissa.

Oulun yliopistollisen sairaalan synnytysten ja naistentautien osastonylilääkäri Hilkka Ijäs kertoo, että joskus synnytys hoidetaankin kohtukuoleman jälkeen keisarileikkauksella. Vauvansa menettäneen naisen henkinen kuormitus on silloin ollut alatiesynnytykseen yksinkertaisesti liian suuri.

Ijäksen mukaan valtaosa kohtuun kuolleista vauvoista syntyy kuitenkin alakautta. Äideille pyritään painottamaan, että se on turvallisuuden, toipumisen ja myös asian hyväksymisen kannalta yleensä paras ratkaisu.

Hannele ja Kimmo Tervahauta istuvat puistossa Oulussa.
Menetetty lapsi koskettaa yhä Hannele ja Kimmo Tervahautaa, vaikka tapahtuneesta on nyt kymmenen vuotta aikaa.Marko Väänänen / Yle

Tervahautojen vauvan alatiesynnytykseen varattiin aika saman tien, ja se käynnistettiin yliopistosairaalassa jo seuraavana päivänä.

Kokemus oli sydäntä särkevä, mutta ei traumaattinen. Äidin kivut hoidettiin asianmukaisesti, ja empaattinen kätilö tuki pariskuntaa tilanteen läpi. Synnytyksen jälkeen vanhempien syliin laskettiin pienen pieni poika.

Pariskunta nimesi hänet Väinöksi.

– Hän oli täydellisen vauvan näköinen. Ei vain enää elänyt, Kimmo Tervahauta muistelee. Vaivihkaa silmäkulmiin nousevat kyyneleet.

Sairaalapastori siunasi pojan vanhempien toiveesta jo sairaalassa. Myöhemmin vauvalle järjestettiin omat hautajaiset.

Isä kantoi poikansa arkun sylissään hautaan asti.

Osa kohtukuolemista voisi olla estettävissä

Takavuosiin verrattuna kohtukuolemat ovat vähentyneet Suomessa selvästi. Esimerkiksi 1980-luvun loppupuolella kohtukuolemia tapahtui usein yli 300 vuodessa, kun nyt määrä on laskenut lähes puoleen siitä. Lukumäärä tosin vaihtelee jonkin verran vuosien välillä.

Viimeisten kymmenen vuoden aikana kohtukuolemat eivät kuitenkaan ole enää merkittävästi harvinaistuneet. Kohtuun kuolee nykyisin melkein yhtä paljon vauvoja vuosittain kuin vuonna 2008, jolloin Tervahaudat menettivät lapsensa.

Tässä ajassa lääketiede ja tutkimukset ovat kuitenkin ottaneet harppauksia eteenpäin. Esimerkiksi ultraäänitekniikka on kehittynyt entisestään, minkä seurauksena sikiön kasvua ja vointia voidaan seurata entistä tarkemmin.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessorin Mika Gisslerin mukaan kohtukuolematapaukset on saatu Suomessa nyt kansainvälisestikin verrattuna hyvin matalalle tasolle, eikä parempaan välttämättä pystytä.

– Kohtukuolema on monesti luonnon oma keino päättää raskaus, jos lapsi on vaikka pahasti epämuodostunut tai sairas, Gissler huomauttaa.

Erikoislääkäri Maria Pekkola pitää kuitenkin mahdollisena, että osa traagisista tapauksista voitaisiin jatkossa estää, jos niihin johtaneita syitä opittaisiin ymmärtämään nykyistä paremmin.

Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin naistensairaalassa työskentelevä Pekkola on tekemässä kohtukuolemista väitöstutkimusta muun muassa juuri tästä syystä. Hän selvittää tutkimuksessaan esimerkiksi sitä, miten hyvin kohtukuoleman jälkeiset tutkimukset tällä hetkellä toteutetaan.

Lisäksi naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri tutkii, voitaisiinko saatujen tutkimustulosten riippumattomalla arvioinnilla, auditoinnilla, vähentää niin sanottujen selittämättömien kohtukuolemien osuutta.

Tilastokeskuksen kuolemansyytilastojen mukaan esimerkiksi kolmen viime vuoden aikana tapahtuneissa kohtukuolemissa syy on jäänyt auki yli 40 prosentissa tapauksista.

– Kohtukuoleman jälkeiset tutkimukset ovat jo nyt mittavia. Niistä saatuja tuloksia ei kuitenkaan aina osata tulkita. Tähän pitäisi panostaa enemmän. Osa kuolemista saattaisi olla estettävissä, kun tämän myötä saisimme lisää tietoa kohtukuoleman syistä, Maria Pekkola sanoo.

Kynttilä palaa alttarilla.
Joidenkin kohtukuolemien syytä ei saada koskaan selville.Marko Väänänen / Yle

Hannele ja Kimmo Tervahaudan Väinö-vauvan kuolinsyy saatiin selville jälkikäteen tehdyissä tutkimuksissa. Pojalla oli testien perusteella Downin oireyhtymä, ja vauva sairasti myös leukemiaa.

Syy auttoi ymmärtämään tapahtunutta. Kärsimystä se ei kuitenkaan vienyt pois.

– Syyn selviäminen ei muuttanut sitä tosiasiaa, että me olimme jo menettäneet meille niin arvokkaan, tärkeän pienen vauvan, Hannele Tervahauta sanoo.

Suru vei välillä pohjalle asti

Väinön kuoleman jälkeen suru kulki Tervahaudan perheessä omia mutkikkaita polkujaan. Välillä tunteita oli helpompi hallita, välillä ne ryöpsähtivät päälle lähes holtittomasti.

Kukin perheessä suri omalla tavallaan.

Kimmo Tervahauta kertoo, että omille tunteilleen hän ei antanut juuri tilaa. Mies keskittyi enemmänkin vaimonsa tukemiseen ja arjen pyörittämiseen. Parivuotias Iida-tyttö piti kiireisenä.

Asia löi päin kasvoja kunnolla vasta paljon tapahtuneen jälkeen.

– Aloin yhtäkkiä romahdella ihan oudoissa tilanteissa. Silloin huomasin, että en ollut käsitellyt vauvan menetystä vielä kunnolla, mies kertoo.

Tervahaudat hakivat menetyksensä jälkeen vertaistukea ja saivat sitä lapsikuolemaperheitä tukevalta Käpy-järjestöltä.

Vs. toiminnanjohtaja Sanna Rantanen kertoo, että monille lapsensa menettäneille on elintärkeää päästä tapaamaan muita saman kohtalon kokeneita.

– He ovat niitä eläviä esimerkkejä siitä, että elämä jatkuu ja vielä tulee päivä, jolloin surua on helpompi kantaa, Rantanen sanoo.

Siinä pelättiin varmaan puolin ja toisin, ettei kenellekään tulisi paha mieli.

Hannele ja Kimmo Tervahauta

Omiin läheisiin kohtukuolema toi Hannele ja Kimmo Tervahaudan mukaan sen sijaan yllättävän paljon kuilua ja puhumattomuutta. Asiasta oli hyvin vaikea mainita itse, eikä moni tuttavakaan ottanut tapahtunutta esille.

– Siinä pelättiin varmaan puolin ja toisin, ettei kenellekään tulisi paha mieli. Lapsen kuolema on tässä maassa yhä edelleen tabu, pariskunta miettii.

Omaisten surun kunnioittamisessakin on vielä vertaistukiyhdistys Kävyn mukaan Suomessa tekemistä. Sanna Rantanen sanoo, että esimerkiksi juuri kohtukuolemaperheillä ei ole vieläkään oikeutta nimetä menetettyä lastaan virallisesti.

– Useat vanhemmat kyllä nimeävät lapsen keskenään, mutta vauvaa ei kirjata mihinkään rekisteriin. Perheille se olisi kuitenkin hirveän tärkeää. Sillä tavallaan myös tunnustettaisiin, että tämä lapsi on ollut oikeasti olemassa.

Monissa seurakunnissa asiaan on pyritty kiinnittämään viime vuosina huomiota.

Esimerkiksi Oulun hiippakunnassa kohtukuolemaperheiltä pyritään aina kysymään, muistetaanko kuollutta lasta nimeltä vaikkapa pyhäinpäivän jumalanpalveluksissa.

Viisi lasta, mutta vain kolme heistä elää

Kohtukuolema jätti Hannele ja Kimmo Tervahaudan mieliin syvän pelon siitä, voisiko sama tapahtua vielä uudelleen. Siitä huolimatta he päättivät yrittää, sillä molemmat toivoivat lisää lapsia.

Noin vuoden kuluttua Väinön kuolemasta perheeseen syntyikin Eino ja myöhemmin Urho.

Kolme vuotta sitten Hannele oli jälleen raskaana ja odotti poikavauvaa, kun niskapoimu-ultra toi mukanaan huonoja uutisia: vauva ei enää elänyt.

Vanhat haavat repeytyivät joksikin aikaa varsin kipeästi auki.

– Tällä kertaa meillä oli kuitenkin jo jonkin verran keinoja käsitellä asiaa. Tiesimme, mistä saisimme apua ja myös haimme sitä.

Syytä myöhäiseen keskenmenoon ei koskaan löydetty. Poika haudattiin Väinön viereen.

Menetykset ovat yhä edelleen vahvasti läsnä Tervahautojen kodissa puheina, kuvina ja tarinoina.

Perheen lapset tietävät, mitä on tapahtunut. Kaikista tunteista saa puhua avoimesti. Ei ole oikeaa tai väärää. On vain elettyä elämää.

Hannele ja Kimmo Tervahaudalta kysytään usein, montako lasta perheessä on.

Heille oikea vastaus on, että viisi, mutta vain kolme heistä elää.

Hannele ja Kimmo Tervahauta seisovat puistossa Oulussa.

Menetykset ovat jättäneet pysyvän jäljen Kimmo ja Hannele Tervahaudan sydämiin. Toisaalta rankat tapahtumat ovat tuoneet elämään myös perspektiiviä. Katso videolta, miten pariskunnan elämä on muuttunut.