Janne Saarikiven kolumni: Virkamies ja kansa

Tapasin korkean virkamiehen, joka johtaa suuria linjoja koskien niitä pieniä asioita, jotka täyttävät päiväni. Kaikki on työpaikallasi paremmin kuin ennen, kertoi virkamies, vaikka en ole koskaan nähnyt häntä työpaikallani, kirjoittaa Janne Saarikivi.

kolumnit
Janne Saarikivi
Janne SaarikiviJoni Tammela / Yle

Elämässäni oli etuoikeutettu päivä. Tapasin korkean virkamiehen, joka johtaa suuria linjoja koskien niitä pieniä asioita, jotka täyttävät päiväni.

Virkamies oli älykäs ja tavallaan hyvin informoitu, kuinkas muuten, tässä hyvin koulutetun väestön valtiossa. Hän tunsi pykälät ja budjetit, tiesi milloin mikäkin uudistus on tullut voimaan, ja mitä on suunnitteilla.

Hän tuntui kuitenkin elävän todellisuudessa, josta en ollut kuullutkaan, vaikka se tavallaan koskee minuakin.

Kaikki on työpaikallasi paremmin kuin ennen, kertoi virkamies, vaikka en ole koskaan nähnyt häntä työpaikallani. Työpaikkani on kuulemma hänen ja hänen ministeriönsä toiminnan ansiosta autonomisempi kuin ennen. Voimme itse valita johtajamme. Voimme päättää hallinnostamme ja rahoituksestamme entistä paremmin. Voimme itse päättää jopa strategioistamme, kuvitelkaa, strategioista.

En tiedä, onko tämä yliopistoasioita maassamme ohjaava virkamies tehnyt etnografisia tutkimusmatkoja yliopistojen kahvihuoneisiin, joissa naurahdellaan kyynisesti matalapalkkaisille silpputöille ja työttömyysjaksoille. Joskus niissä itketään samoista syistä, ja pelätään tulevaisuutta.

Suorastaan pilkallisesti tai vihamielisesti kahvihuoneissa naurahdetaan kaukaiseksi koetuille esimiehille, jotka ovat lähettäneet koko henkilökunnan listalle viestejä strategiasta.

Muutaman miljoonan asukkaan pikkuvaltio on riittävän iso siihen, että asioita suunnitteleva ja niistä päättävä väestönosa – eliitti, jos näin halutaan sanoa – kykenee puhaltamaan ympärilleen kuplan, jossa kaikki näyttää erilaiselta kuin siellä, missä päätökset tulevat voimaan. Tätä varten on johtajakoulutusta, johtajille suunnattua mediaa, johtamisoppeja ja johtajien verkostoitumistapaamisia.

Kerran kävi niin, että lähiesimieheni kohosi työpaikkamme hallintoon, ensin melko lailla korkealle, ja sitten suorastaan huipulle. Eipä aikaakaan kun hän kohdatessamme alkoi puhumaan strategiatyöstä ja työyhteisömme menestyksestä. Se oli mitattu kiinalaisten ja amerikkalaisten konsulttien kehittämällä monimutkaisella indeksillä. Jos hänelle alkoi kertomaan jostain arkisesta ongelmasta, hänellä oli jo kiire palaveriin.

Tämän henkilön uraputki katkesi ja hän palasi tavallisiin yliopiston opetustöihin. Samalla hän palasi tavalliseksi ihmiseksi. Strategiajohtajan takki jäi naulaan. Käytävällä kohdatessamme hän puhui tutkimuksestaan ja oppilaistaan.

Yhtä hyvin ei ole käynyt kaikille ystävilleni, joista monet ovat menestyneet erinomaisesti. He ovat itse asiassa menestyneet niin hyvin, että en enää koskaan näe heitä. Vähäisellä vapaa-ajallaan heillä ei ole aikaa tavata vanhoja kavereitaan, ja minua ei kutsuta johtajiston verkostoitumispäiville.

Korkea virkamies oli kovin masentava tuttavuus. Yhtäältä hän kertoi siitä, miten kaikki on nyt hyvin. Toisaalta hän kuulosti siltä, että jos ei tehdä, kuten virkamiehet ja ministeriö levollisella ankaruudella vaativat, käy niin, että maa routii ja sitten ei ole siemenperunoita jolloin kuolemme maakuoppaan. Kaikki vastaväitteet kuitattiin nopeasti budjettikirjalla: rahaa on näin ja näin paljon, ja sen määrä kehittyy noin ja noin. Kun sanoin, että valtio voi kaiketi hankkia lisää rahaa monin eri tavoin, hän näytti yllättyneeltä ja katsoi minua kuin aavetta tai mielipuolta.

Toin esille uupumuksen ja turhautumisen, voimattomuuden tunteen, vihan ja itsesäälin.

Varmasti minäkin olin virkamiehelle masentava tuttavuus. Enhän voinut mitenkään vahvistaa hänen käsitystään siitä, miten erinomaisesti maata johdetaan. Toin esille uupumuksen ja turhautumisen, voimattomuuden tunteen, vihan ja itsesäälin.

Tapaamisen päätyttyä puimme päällystakkimme ja menimme kukin omaan kuplaamme. Muistin, miten Nikolai Gogol kuvasi korkeaa virkamiestä pelkkänä päällystakkina.

Minä lähdin tutkimaan ja opettamaan yliopistoon ja korkea virkamies palasi niitä hallinnoimaan. Jäin pohtimaan yhtä todellisuutta, jossa elämme, ja siinä kelluvia kuplia, joista aukeaa aivan erilainen näköala todellisuuteen.

Ja takkeja jäin pohtimaan, sitä miten takki kyllä tekee ihmisen.

Janne Saarikivi

Janne Saarikivi on suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori ja todennäköisesti eri mieltä kanssasi.