Riku Siivosen kolumni: Isä kuoli tavaran keskelle, eikä olisi arvannut mitä sitten seurasi

Isä ei ehkä tiennyt sitä, mutta hänen sukupolvensa oli ehkä viimeinen, joka vielä arvosti tavaraa, kirjoittaa Riku Siivonen.

kolumnit
Riku Siivonen
Antti Haanpää / Yle

Isä kuoli. Siitä lähtien olen järjestänyt hänen jälkeensä jättämiä tavaroita ja yrittänyt selvittää, mitä kaikkea hän omisti.

Hautajaisista on nyt kaksi vuotta, ja alan olla puolivälissä urakkaani.

Isällä ei ollut paljon tavaraa, sitä oli ja on järjettömästi. Niinpä minulla on nyt yksi pientila, kuusi rakennusta täynnä ihan kaikkea: maatalon tavaroita, autonosia 1910-1960-luvuilta, korukivikokoelma ja -hiontavälineet, suksikokoelma, panssarivaunun periskooppi, sepän välineet, höyrylaivan sumutorvi – ja tosiaan, alapihalla yksi kokonainen satavuotias höyrylaiva.

Jollakin isän tavaralla saattaa olla pieni keräilyarvo ja moni kaupunkilainen maksaa parikymppiä melkein mistä vain ruosteisesta ”sisustusesineestä”, mutta käytännössä koko tuo tavaramäärä on arvoton. Isä tuskin sitä mietti, mutta hänen sukupolvensa oli ehkä viimeinen, joka vielä arvosti tavaraa.

Kun isä kuuli, että asuntojaan konmarittavan, tiedostavan kaupunkilaiston piirissä leviää tavoite sadan tavaran omistamisesta, hän sanoi, että hänellä on sama tavoite: että jokaista tavaraa olisi sata.

En ihmettele sitä. Tavara oli vielä nuoruudessani arvokasta: sähkötyökalut, monet vaatteet, samoin kodinkoneet. Uusi ”keksintö” vuorollaan sai toimia vaurastuvan Suomen kansan vaurauden merkkinä naapureille. Videopeli, mikro, leipäkone. Monella alalla uusi malli tarkoitti ainakin näennäisesti parempaa, hienompaa – ja kalliimpaa.

Mutta sitten joku ehkä Japanissa keksi, että tehdäänkin halvempaa! Onkin käynyt niin, että olen elänyt neljäkymmentäyksi vuotta, ja koko sen ajan tavara on halventunut. Siihen on ainakin kolme syytä: Globaalien yhteyksien kehittyminen on mahdollistanut tuotannon ulkoistamisen. Tehokkuutta etsittäessä tuotanto on hakeutunut maihin, joissa ei ole niin vankka ay-liike tai ympäristölainsäädäntö. Tuotantoprosessit ovat yhä tehokkaampia. Tehtaat rakennetaan nopeasti linjaston ympärille ja palaute kuluttajilta on niin nopeaa, että tuotanto seuraa tehokkaasti sen perässä. Kolmas syy on tietysti kaiken digitalisoituminen ja automatisoituminen. Robotit eivät vie kaikkia työpaikkoja, mutta ne totta vie tekevät tavaroita tehokkaasti. Sen seurauksena isän naapuri sanoo usein, ettei sitä ja tätä rälläkkää tahi sähkösahaa kannata korjata.

– Uus maksaa Hämeenkyrön Hintakaaressa kuuskymppiä.

Kun isä kuuli, että asuntojaan konmarittavan, tiedostavan kaupunkilaiston piirissä leviää tavoite sadan tavaran omistamisesta, hän sanoi, että hänellä on sama tavoite: että jokaista tavaraa olisi sata. Melkein olikin. Nimittäin isälle päätyneessä maatalossa oli vuosikymmeniä ellei -satoja säästetty ihan kaikki, myös rikki menneet asiat hehkulampuista maataloustyökaluihin.

Siitä mentaliteetista syntyivät suuret ikäluokat, vanhempamme, jotka eivät vieläkään osaa kuluttaa palveluita (”Taksilla? Ei kai, mennään omalla autolla.”), koska se on tuhlaamista (”Käykö teillä siis siivooja?”), mutta sijoittaa rahansa mielellään kaikkeen konkreettiseen (”Rakensimme mökille kesäkeittiön, kolme terassia ja paljun!”). Mutta jo heidän lapsenlapsensa saavat syntymäpäivälahjaksi lähinnä latausseteleitä digitaaliseen pelikauppaan. Fyysisestä maailmasta muistuttavat enää älypuhelin tai pelikonsoli, joita isä poikieni vaarina luonnollisesti paheksui.

Mutta sitä isä ei ehkä olisi arvannut, että tavaran halpeneminen voi olla ongelma (siirryt toiseen palveluun). On nimittäin väitetty, että lähes kaikkien valmistettavien tavaroiden kustannus lähestyy nollaa. On siis koko ajan halvempaa tehdä uusi vastaava tuote.

Tavarapaljoudessa piilee lopulta isoja kysymyksiä. Koko talous täytyy ajatella uudella tavalla.

Kun melkein kaikki halpenee, bisneksestä katoaa rahaa – ja se pienentää lopulta kansantaloutta. Onko niin käynyt jo nyt, siitä ei oikein ole yksimielisyyttä. Mutta kun samaan aikaan palvelut digitalisoituvat, yhtenä seurauksena saattaa olla kehitys (siirryt toiseen palveluun), jossa kasvava osa ihmisten käyttämistä palveluista ja ylipäänsä toimeliaisuudesta ei kirjaudu enää bruttokansantuotteen kasvuluvuiksi. Sillä kehityksellä on nimikin: teknologinen deflaatio.

Ilmiö johtuu siitä, että digitaalisen palveluiden monistaminen on tuotantokustannuksiltaan käytännössä ilmaista ja siksi monien palvelujen hinnat laskevat radikaalisti. Sen näkevät meidän lapsemme, ehkä heidän lapsensa.

Niinpä hämeenkyröläisessä tavarapaljoudessa piilee lopulta isoja kysymyksiä. Koko talous täytyy ajatella uudella tavalla. Esimerkiksi: jos ja kun harvalla tavaralla on tulevaisuudessa arvoa, mihin raha sitten menee? Yksi hyvä arvaus on, että pääoma hakeutuu asioihin ja aloille, joita pystyy suojaamaan. Se tarkoittaa kaikkea keskusta-asunnoista maaomaisuuteen, tuotemerkkeihin ja henkilöbrändeihin. Asioihin, joita ei voi noin vain monistaa. Niiden arvo olisi siis kovassa nousussa.

Ehkä voisi käydä myös niin, että raha kerääntyisi sellaisiin isoihin yrityksiin, joilla on liki monopoliasema vaikkapa digitaalisen tiedonhaun, sisällön ja sosiaalisten viestintämahdollisuuksien palveluntarjoajana?

Tavarakaan ei siis ole kuin ennen. Entä jos tässä muutoksessa häviäjiin kuuluukin länsimaiden keskiluokka? Ja jos niin on, eikö hätätilassa selviä se, jolla on välineitä omavaraisuuteen ja suojautumiseen? Se, jolla on mahdollisuus takoa omat työvälineet? Se, jolla on panssarivaunun periskooppi? Se, jolla on sumutorvi naapurien varoittamiseen ja höyrylaiva pakenemista varten?

Kyllä isä tiesi.

Riku Siivonen

Kirjoittaja on toimittaja ja käsikirjoittaja.