Seela Sella, 81, näyttää, miten plié taipuu. Olemme Kansallisteatterin ylimmässä kerroksessa, salissa, jossa toimi aikoinaan Suomen teatterikoulu.

Sella muistaa vieläkin, millaista opinahjoon oli pyrkiä 20-vuotiaana, nousta raput neljänteen kerrokseen ja asettua raadin eteen vuonna 1957.

– Jännitin kamalasti. Oli elämän ja kuoleman kysymys, pääseekö tänne sisään.

Sella esitti parvekekohtauksen Romeosta ja Juliasta, luki Uuno Kailaan runon, improvisoi, lauloi ja osallistui rytmiikkakokeeseen.

– Se oli hirvittävän pelottavaa, ihan kauheeta. Joka kerta, kun kävelen noita rappusia ylös, muistan ne tunteet.

Sella pääsi sisään ja on sen jälkeen taivuttanut monet pliét samojen peilien edessä.

Opinahjo on sittemmin vaihtanut nimensä Taideyliopiston Teatterikorkeakouluksi ja muuttanut omiin tiloihin Helsingin Sörnäisissä.

Yksi asia on kuitenkin pysynyt ennallaan: pääsykokeiden paniikki.

Koulu alkoi sodan keskellä

Paniikkia on koettu vuodesta 1943, jolloin Teatterikorkeakoulun edeltäjä Suomen teatterikoulu otti ensimmäiset oppilaat sisään. Tuolloin maassa käytiin sotaa, miehet taistelivat rintamalla ja suurin osa opiskelijoista oli naisia. Puitteet olivat vaatimattomat.

– Sota häiritsi opiskelua. Liikuntasaleista olivat ikkunat rikki ja päällä piti olla paljon, että tarkeni, sanoo Teatterikorkeakoulun professori Seppo Kumpulainen.

Ensimmäisellä vuosikurssilla opiskelivat muun muassa Pia Hattara, Marja Korhonen ja Tarmo Manni. Koulua johti Wilho Ilmari. Ohjelmassa oli kutakuinkin samoja aineita kuin nykyisinkin: näyttelijäntyötä, liikuntaa, äänenkäyttöä ja laulua.

1940-luvulla ilmaisu suomalaisissa teattereissa oli nykymittareilla isoa ja suurieleistä, suorastaan dramaattista. Ääntä käytettiin, deklamoitiin ja soinnuteltiin.

– Silloin näyteltiin ulospäin. Se saattaa näyttää nyt teatraaliselta, mutta puheen täytyi kuulua toisella parvelle. Ei ollut mikrofoneja. Siksi vanhoilla näyttelijöillä on puhetekniikka, joka kantaa, Seela Sella muistuttaa.

Karvat pystyssä Tampereella

Kun Sella aloitti vuonna 1957, koulussa opiskeltiin päivisin ja avustetiin iltaisin Kansallisteatterin ja Helsingin kaupunginteatterin edeltäjän, Kansanteatteri-Työväenteatterin näytöksissä. Sella kokee, että suurinta oppiaikaa oli päästä seuraamaan ammattilaisten työskentelyä.

Erityisen vaikutuksen Sellaan teki Eeva-Kaarina Volasen Natasha Sodassa ja rauhassa. Sella näki esityksen moneen otteeseen Tampereen Teatterissa.

– Volanen veti sen niin tunnetta täynnä. Aina nousi karvat pystyyn. Se oli joka kerta yhtä tuore, sellainen, että se syntyy tässä ja nyt, eikä sitä pysty yhtään ennakoimaan.

Seela kertoo yrittäneensä opettaa juuri tätä eteenpäin nuorille kollegoille: Sen täytyy syntyä juuri nyt.

Tämä on teatteria, ei totta

Sellan opiskeluaikana vannottiin stanislavskilaisuuden nimiin ja yritettiin päästä irti teatraalisesta näyttelemisestä.

– Stanislavski haki realistista tapaa ilmaista. Hän pyrki todellisiin sisäisiin havaintoihin, ei ulkokohtaiseen eleiden heittelyyn, Seppo Kumpulainen kuvailee.

1960-luvulla maailma ympärillä mullistui: oli Prahan kevättä, Vietnamin sotaa ja yhteiskunnallista liikehdintää, joka rantautui myös teatteriin. Koulussa Brechtin opit alkoivat vallata alaa Stanislavskilta. Tunteen sijasta korostettiin nyt järkeä.

– Katsojan ei pitänyt antautua tunteiden valtaan, joutua kritiikittömästi romanttisen tarinan vietäväksi, Kumpulainen kuvailee.

Brecht ei halunnut passivoida katsojia viihteellä. Todellisuutta ei pitänyt unohtaa, vaan teatterin piti auttaa huomaamaan yhteiskunnalliset epäkohdat.

Seela Sella muistuttaa, että teatteri on aina ollut yhteiskunnallista ja poliittista ja tulee aina olemaan.

– Nyt kun meillä on tämä maahanmuutto, poliittinen ongelma, se heijastuu nykykirjailijoihin ja näytelmiin. Näin on ollut Othellosta asti. Teatteri on aina ottanut kantaa ja elänyt mukana.

Jouko Turkka tuli ja mullisti

Jouko Turkka mullisti näyttelijänkoulutuksen 1980-luvulla. Turkan ajatus oli rakentaa suuri murtuma koulutukseen, aloittaa opetus, joka poikkeaa vanhasta.

– Hän julisti, että näyttelijöiden täytyy kestää kapitalistisen yhteiskunnan kilpailua. Opiskelijoiden piti kasvattaa omaa henkilökohtaista kapasiteettiaan ja kovuuttaan, Seppo Kumpulainen sanoo.

Turkka korosti urheilullisuutta, fyysistä taituruutta ja vahvaa kehoa. Oikeanlaista tunnetta haettiin fyysisen kokemuksen kautta.

Myös Teatterikorkeakoulussa viimeistä vuotta opiskeleva Satu Tuuli Karhu, 23, on kuullut turkkalaisista metodeista.

– Oli käsite Turkka-horkka. Siellä oltiin niin tunnetiloissa, Karhu sanoo ja antaa näytteen turkkalaisesta vapinasta.

Karhu uskoo, että Turkkakin pyrki kohti aitoutta ja realismia, keinot vain olivat nuoren näyttelijän mielestä kyseenalaiset: Niissä oli tarpeetonta vallankäyttöä.

– Kun ei pusketa ja väsytetä, kun menetelmät eivät ole väkivaltaisia tekijälle, saadaan paljon laajempi spektri tunteista ja vaikutelmista, Karhu uskoo.

Nykyistä näyttelijänkoulutusta Karhu kuvailee lempeäksi, opiskelijaa kuuntelevaksi ja keskustelevaksi.

– Meille annetaan hirveä määrä taitoja ja tietoja ja sytytetään lamppuja meissä, annetaan ärsykkeitä sieltä täältä. Koulu ei kuitenkaan lopu koskaan, vaikka valmistuukin.

Karhu on pässyt jo pitkälle. Hän näyttelee Kansallisteatterin Juliassa & Romeossa nimiroolia ja toista pääroolia myös Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja -elokuvassa.

Tulevan ammattilaisen mielestä oleellisin muutos näyttelijäntyössä on viimeisen 75 vuoden aikana ollut se, että nykyisin pyritään yhä enemmän kohti psykorealistista näyttelemistä.

– Yritetään hakea niin samaistuttavaa, inhimillistä hahmoa kuin suinkin, että ihmisten on helpompi löytää siitä itsensä, Karhu sanoo.

Valitsen, siis näyttelen

Sella korostaa, että vaikka ulkoinen ilmaisu vuosien saatossa muuttuisi, näyttelijän sisäinen työ pysyy. Roolin analysoiminen on aina samanlaista.

– Asian voi esittää pienesti tai suuresti tai vähän suuremmin. Mutta näyttelijäntyö on aina sitä iänikuista valitsemista: Ajattelenko noin tai näin, reagoinko noin tai näin, ymmärränkö sen noin tai näin.

Sella on harjoitellut syksyn aikana Kansallisteatterin Karamazovin veljeksiä.

– Olen tehnyt tätä työtä ammatikseni 60 vuotta aamusta iltaan, yötä päivää, kesät talvet. Välillä tulee mieleen, että eikö joskus voisi ajatella, että osaan jotain, mutta ei.

Sella kertoo lohduttautuvansa ajatuksella, että ahdistuksesta pääsee aina yli.

– Jossain vaiheessa tulee se pieni pilkahdus ja häntä löytyy. Häntä on yleensä kaverit, se ryhmä, joka auttaa eteenpäin.

Teatterikorkeakoulun suomenkielinen näyttelijänkoulutus täyttää tänä syksynä 75 vuotta. Opiskelijoita on tähän mennessä ollut noin 970. Koulutusohjelmaan hakee noin 1 000 ihmistä joka kevät. Sisään pääsee vain yksi prosentti pyrkijöistä.