Näyttelijä Eeva Litmanen selvitti sukunsa saloja ja kirjoitti lopulta kirjan – Sukututkimus innostaa nyt kaikenikäisiä suomalaisia

Kiinnostus sukututkimukseen saa aina uutta pontta historiallisten tapahtumien juhlavuosina. Niin on käynyt nytkin, kun sisällissodasta on kulunut 100 vuotta. Digitaaliset arkistot helpottavat selvittelytyötä.

kulttuuri
Eeva Litmanen, näyttelijä Kansallisarkiston hyllyjen äärellä
Eeva Litmanen kirjoitti perheensä tarinasta kirjan Surun suitsima suku.Mikko Koski / Yle

Eeva Litmanen kävelee raskastekoisten kirjoituspöytien ja paksuja niteitä notkuvien kirjahyllyjen lomassa. Valo salissa on hämyisää, mutta puisen katon maalaukset hehkuvat sinistä ja kultaa.

Paikka on Kansallisarkiston tutkijasali. Täältä Litmanen aloitti matkan isänsä puoleisen suvun salaisuuksiin.

– Täällä selvisi paljon asioita, joista en ollut aiemmin kuullut mitään, Litmanen kertoo.

– Asioiden piilotteluun aikoinaan oli monta syytä. Yksi oli se, että kukaan ei 50-luvulla halunnut avoimesti puhua kommunisteista tai punaisista.

Litmasen isovanhemmat jäivät sisällissodan jälkeen roikkumaan Suomen ja Neuvosto-Venäjän välille. Isoisä Taneli pakeni punaisten joukoissa Venäjälle ja isoäiti Anna jäi Suomeen rajan tuntumaan Sirkiänsaareen. Sieltä on matkaa Venäjän rajalle vain kolme kilometriä.

Anna kulki rajan yli laittomasti moneen kertaan. Usein mukana oli yksi tai useampi kolmesta lapsesta. Tanelin tiedettiin toimineen vakoilijana Neuvosto-Venäjän salaiselle poliisille Tšekalle. Ehkä Anna kuljetti Tanelilleen myös tietoja ja propagandamateriaalia.

Perheen tarinasta syntyi kirja Surun suitsima suku.

Teemavuodet herättävät kiinnostuksen suvun historiaan

Litmasen päättäväisyys ja pulppuava luovuus puski tietojen keruun kirjaksi asti. Hän sai työhönsä paljon apua muun muassa Kansallisarkistosta sekä inkeriläistaustaiselta Helena Miettiseltä.

Perinteisempi suomalainen sukututkija on harrastaja, joka kokoaa tietoa omaksi ja perheensä iloksi, kertoo sukututkimusta harrastava opiskelija Mikko Kuitula.

– Ihminen on luonteeltaan utelias. Luulen, että se on se perimmäinen syy, miksi sukututkimusta tehdään.

Juuri nyt sukututkimuksessa on meneillään jonkinlainen purskahdus. Harrastustoiminta aktivoituu usein kansallisten juhlavuosien tai merkkihenkilöiden syntymäpäivien läheisyydessä.

– Tänä vuonna Suomen sisällissodasta on kulunut 100 vuotta ja monet haluavat selvittää, mikä omien esivanhempien osuus sodassa oli.

Mikko Kuitula Kansallisarkistossa, sukututkija
Sukututkija Mikko Kuitula kiinnostui äitinsä isän lupsakkaista jutuista ja lähti selvittämään niiden todenperäisyyttä.Mikko Koski / Yle

Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuosi ruuhkautti Kansallisarkiston, kun kansalaiset pyysivät kopioita sotilaiden kantakorteista. Pahimmillaan kopiota sotilaan tietoja sisältävästä kortista joutui odottamaan kolme kuukautta.

Alle kolmekymppisen Kuitulan mukaan sukuja tutkivat tänä päivänä kaiken ikäiset suomalaiset. Usean kymmenen tuhannen sukututkijan yhteisön nuorimmat jäsenet ovat teini-ikäisiä ja vanhimmat iäkkäitä eläkeläisiä.

Harrastajien keski-ikä on kuitenkin aika korkea ja sillekin on syynsä.

– Sukututkimus on erittäin mielenkiintoista, koukuttavaa ja aikaa vievää, Kuitula sanoo.

Monella aikaa riittää tarpeeksi vasta eläkkeellä. Suurten ikäluokkien eläköityminen onkin lisännyt harrastajien määrää entisestään.

Yksi syy sukututkimuksen suosion nousuun on se, että tutkijoiden käyttämää aineistoa on digitoitu vauhdilla. Kansallisarkistossa on ollut vuodesta 2003 lähtien käytössä digitaaliarkisto. Sen kaikki asiakirjat ovat käytössä sähköisessä muodossa. Sukututkimusharrastus alkaakin usein kotoa oman tietokoneen ruudulta.

– Tämän päivän eläkeläisillä on hyvät atk-taidot. Moni on työelämässä käyttänyt sujuvasti tietokoneohjelmia, eikä digitaaliaineistojen esiin kaivelu ole haasteellista.

– Hyvät tietotekniset taidot ovat nostaneet sukututkimuksen laatua, Kuitula toteaa.

Sota-ajat ovat heitelleet sukuja ja perheitä erilleen

Koska Eeva Litmasen isoisä Taneli eli pitkään Neuvostoliiton puolella, tiedot hänestä ovat sirpaleiset. Kansallisarkiston asiakirjoista, oikeuden pöytäkirjoista ja kirkonkirjoista rakentui selkeämpi kuva kovia kokeneesta isoäidistä Anna Litmasesta. Eläessään hän jäi pojantyttärelleen etäiseksi.

– Tutkimusten myötä näkemykseni lapsuuteni ajasta meni aivan uusiksi. Mitä isoäitiin tulee, aloin ihan eri lailla ymmärtää häntä ihmisenä ja naisena.

– Tuntui hurjalta, kun hänen elämänsä oli yhtäkkiä siinä paperilla. En voi käsittää, mistä hän on saanut voimaa jatkaa elämää kaikkien niiden kauheuksien jälkeen, Litmanen miettii.

Eeva Litmanen, näyttelijä, Kansallisarkiston tutkijasalissa
Eeva Litmanen sai paljon apua Kansallisarkistosta selvittäessään isänsä puoleisen suvun historiaa.Mikko Koski / Yle

Monelle sukututkijalle sysäys eteenpäin on suvun kotipaikkojen jääminen rajan taakse Venäjälle toisen maailmansodan jälkeen. On tullut tarve tarkastaa, missä siellä asuttiin ja mitkä suvussa kulkeneet tarinat pitävät paikkansa.

– Minun äidinisäni oli savolaismies ja kova kertomaan tarinoita. Hänen äitinsä oli syntynyt Venäjän puolella Lapissa ja siihen liittyy monenlaista perimätietoa. Lopulta lähdin tarkastamaan, mitkä tiedot pitävät paikkansa, Mikko Kuitula kertoo omasta sukututkimustaustastaan.

Larin Parasken patsas yliopiston kirjastossa Joensuussa.
Runolaulaja Larin Parasken patsas on Joensuun yliopiston kirjastossa.YLE / Riikka Heikkilä

Eeva Litmasen sukuun kuuluu Karjalan kannaksella elänyt esiäiti, kuuluisa runonlaulaja Larin Paraske. Vaikka Surun suitsima suku käsittelee lähinnä Litmasen isovanhempia ja vanhempia sekä hänen ja hänen sisarustensa historiaa, käydään myös Larin Parasken vaiheita läpi. Runonlaulaja oli Suomessa tunnettu ja arvostettu, mutta eli silti vaatimattomissa, jopa köyhissä oloissa.

– Ei hän sentään nälkään kuollut, vaikka jossain niinkin väitettiin. Hän asui vanhuutensa tyttärensä kanssa, joka piti hänestä huolta. Talo myytiin kyllä verorästien vuoksi, mutta lunastettiin takaisin, Litmanen kertoo isoisänsä äidinäidistä.

Sukututkimus ei ole historiantutkimusta

Kansallisarkiston tutkijasalissa rapisee vanha asiapaperi. Joku yskäisee hiljaa. Salissa istuu ammattitutkijoita ja heidän rinnallaan sukunsa linjoja selvittäviä amatöörejä. Tulee mieleen, että sukututkijoiden työstä voisi olla apua myös historiankirjoituksesssa.

– Siitä on kyllä paljon keskusteltu näissä piireissä. Sukututkimusta on monesti pidetty jonkinlaisena historian aputieteenä. Itse näen sen enemmän ihan harrastustoimintana, sanoo Mikko Kuitula.

Vaikka sukututkimus vaatii perinpohjaista uppoutumista asiakirjoihin ja yksityiskohtiin, se on myös sosiaalinen harrastus. Facebookista löytyy runsaasti ryhmiä, joissa keskustellaan sukututkimuksesta yleisesti tai ruoditaan yhden suvun vaiheita. Suomessa on satoja sukuseuroja, joiden jäsenet ovat aktiivisia verkossa.

– Itsekin aloittaisin ehkä siitä. Jos omalla sukunimellä on sukuseura, olisin yhteydessä sen jäseniin netin kautta ja kyselisin, onko seuralla tietoa omasta sukuhaarasta.

Sursillin suku -kirja Genealogia Sursillianan
Genealogia Sursillianan on sukututkimus 1600-luvulta. Sursillin suku polveutuu länsipohjalaisesta talonpojasta.Mikko Koski / Yle

Geneettinen sukututkimus tekee vasta tuloaan. DNA-selvityksen voi jo tilata verkosta. Geneettisten sukulaisuusselvitysten suhde nyt vallalla olevaan juridiseen sukututkimukseen on yksi tulevaisuuden haasteista.

Eeva Litmanen on tyytyväinen kirjaansa siinäkin mielessä, että se kertoo jälkipolville oman perheen vaiheet. Myös sen millaista oli elää suomalaisessa työläisperheessä silloin, kun hän itse oli lapsi ja nuori. Arjen historian säilymisestä tulevaisuudessa hän on huolissaan.

– Olen onnekas, kun minulla on hallussani äidin ja isän kirjeenvaihtoa. Toivon, että mahdollisimman moni säilyttää sähköpostinsa jossain muodossa.

Suomen sukututkimusseura (siirryt toiseen palveluun)

Kansallisarkisto (siirryt toiseen palveluun)