Syyllisyys painaa hengenvaarasta selvinneitä – Kauhajoen koulusurmassa kaikki läheiset ystävänsä menettänyt: ”Olen paennut sitä päivää kohta 10 vuotta”

Kriisipsykologin mukaan selviytyjien syyllisyydentunteet ovat hyvin tavallisia. Jälkihoidon on katsottu Kauhajoella onnistuneen kokonaisuutena hyvin.

Kauhajoen koulusurmat
Koulusurmien muistomerkki
Koulusurmien muistomerkki.Pasi Takkunen/Yle

Seinäjoen ammattikorkeakoulun Kauhajoen yksikön restonomiopiskelija Julia tunsi itsensä huonovointiseksi aamulla 23. syyskuuta kymmenen vuotta sitten. Hän päätti jättää tenttiä edeltävät kertaustunnit väliin ja mennä suoraan kokeeseen.

Päätös ehkä pelasti hänen henkensä, sillä Kauhajoen koulusurma kohdistui Julian luokkaan.

Julia ei esiinny jutussa omalla nimellään, sillä tragedia on edelleen kipeä asia. Eikä halua julkisuutta itselleen, vain asialleen.

Vielä kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeenkin hän kokee syyllisyyttä selviytymisestään. Hän tietää, ettei ole ainut.

Sivullisesta tuntuu käsittämättömältä, miksi joku tuntisi syyllisyyttä tragediasta, jonka tapahtumien kulkuun henkilö ei itse ole vaikuttanut. Johtava psykologi Tuija Turunen Suomen Terveystalosta sanoo, että tunne on melko yleinen.

– Siinä on kyse sellaisesta ilmiöstä kuin eloonjäämissyyllisyys. Se on ihan hirmuisen tavallista silloin, kun selviytyy tilanteesta, jossa joku toinen kuolee.

"Syyllisyyttä olen kantanut mukanani kaikki nämä vuodet"

Julia menetti tapahtumassa kaikki läheisimmät ystävänsä. Häntä ahdistaa yhä puhua siitä.

– Mietin sitä päivää usein, mutta en koskaan niin, että tuntisin oloni onnekkaaksi, kun en ollut silloin koulussa. Syyllisyyttä olen kantanut mukanani kaikki nämä vuodet.

Hän painottaa, ettei kriisiapu ollut millään tavalla huonoa tai vaillinaista, mutta jotenkin tragedia on vain jäänyt kulkemaan mukana varjona menneisyydestä. Juuri syyllisyydentunne on se suurin syy, miksi hän ei koskaan ole kunnolla päässyt tapahtuneen yli.

– Olen sitä päivää paennut kohta 10 vuotta, muuttanut uusille paikkakunnille, kouluihin ja työpaikkoihin. Koko ajan olen mielessä toivonut, ettei kukaan tiedä mitä olen käynyt läpi. Ja toisaalta kipeästi kaivannut sellaista, jonka kanssa puhua tapahtuneesta.

Muistomerkki siirrettiin oppilaitoksen pihasta Kauhajoen hautausmaalle syksyllä 2018.
Muistomerkki siirrettiin oppilaitoksen pihasta Kauhajoen hautausmaalle syksyllä 2018.Pauliina Jaakkola / Yle

Mieltä ei voi pakottaa iloitsemaan selviytymisestä

Eloonjäämissyyllisyys, jota kutsutaan myös selviytymissyyllisyydeksi, voi olla piinaava asia, koska kenenkään mieltä ei voi pakottaa iloitsemaan selviytymisestä.

Tuija Turunen toteaa, että oli kyseessä mikä tahansa traaginen tapahtuma, kulkee se ihmisen mukana loppuelämän.

On tavallista, että välillä asioitten kanssa pärjää paremmin, välillä on hankalampia vaiheita.

– Usein hengenvaarallisista kriiseistä selviäminen on vähän kuin sipuli. Tietyssä hetkessä voi kuoria jonkun kerroksen, sitten elämä vie ja sitten uudessa elämänvaiheessa sitä pitää miettiä uudelta kantilta. Mutta ikinä tällaisten kokemusten työstäminen ei ole myöhäistä. Aina voi hakea uudelleen apua.

Turunen toteaa, että koska on tiedossa, että asiat voivat aktivoitua myös myöhemmin elämässä, on tärkeää että tällaisille tapahtumille altistuneet kertovat kokemuksistaan esimerkiksi työ- tai opiskelijaterveydenhuollossa.

– Ihan vaan siksikin, että se on siellä tiedossa. Koska kyllä se ihmiseen jäljen jättää ja voi olla monen psyykkisen tai somaattisenkin vaivan taustalla.

Ikinä tällaisten kokemusten työstäminen ei ole myöhäistä. Aina voi hakea uudelleen apua.

Tuija Turunen

Samaan teemaan eloonjäämissyyllisyyden kanssa liittyy Turusen mukaan oman surun vähättely. Se tarkoittaa sitä, että pohtii, että onko lupa hakea apua ja surra tapahtunutta, kun joku toinen menetti enemmän tai jopa elämänsä.

– Se saattaa joskus olla jopa avun hakemisen este, kun ihminen ajattelee, että joku muu tarvitsee apua itseä enemmän.

Hän myös muistuttaa, ettei ketään voi velvoittaa ottamaan apua vastaan. Jokaisella on oma aika ja kohta, jossa on valmis käsittelemään hankalia asioita.

Myös Julialle oman surun vähättely on tuttua.

– Tunsin, ettei minulla oikeutta olla niin surullinen, koska menetin "vain" ystävät. En voi edes kuvitella, miltä tuntuu menettää esimerkiksi oma sisko tuollaisessa tragediassa.

Eniten opittiin selviytymisestä

Kauhajoella kriisiorganisaatio saatiin nopeasti toimimaan ja jälkihoitoa varten perustettiin varsin pian Kauhajoki-hanke. Se kokosi useat tahot yhden pöydän ääreen ja lisäsi viranomaisten yhteistyötä.

Se oli erityisen tärkeää siksi, että Kauhajoki-hanke koordinoi jälkihoitoa laajasti useilla paikkakunnilla. Tuija Turunen toimi asiantuntija-psykologina Kauhajoki-hankkeessa, hän teki myös väitöstutkimuksen koulusurmista selviytymisestä ja tukiprosesseista. Niiden perusteella vankistui käsitys ihmisen selviytymiskyvystä.

– Suurin oppi oli varmaan se, että ihmisten ja yhteisön kyky selviytyä on valtavan suuri. Selviytyminen on kuitenkin monitahoista ja –tasoista.

On vaikea määritellä, että milloin joku on selviytynyt ja milloin ei ole. Mutta yksi toipumisen mittari on se, että kokee elämän laadun olevan riittävän hyvää.

– Että tapahtunut asettuu osaksi omaa elämäntarinaa ja että sitä pystyy ajattelemaan, mutta voi myös olla ajattelematta. Tapahtunuttahan ei voi muuttaa, mutta siihen voi vaikuttaa, miten se kulkee mukana elämässä, Turunen toteaa.

Toipumisesta kertoo esimerkiksi se, että ihminen pystyy solmimaan ihmissuhteita, työsuhteita, opiskelusuhteita ja pystyy nauttimaan elämästä siitä huolimatta, että joutui kokemaan järkyttävän tapahtuman.

Turunen painottaa, että toipumiseen vaikuttaa aina myös se, mitä ihmiselle on aikaisemmin tapahtunut ja millaista tukea hän saa lähiverkostoltaan.

Tuija Turunen
Tuija Turunen on tutkinut koulusurmien jälkeistä selviytymistä.Pasi Takkunen/Yle

Jälkihoidosta hyvät tulokset

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n seurantatutkimuksen mukaan kauhajokelaisnuoret kokivat kahden vuoden seurannassa elämänlaatunsa ja ystävyyssuhteensa erittäin hyviksi. Kahden vuoden seurannan päättyessä neljällä viidestä ei ollut traumaperäisiä oireita.

Kauhajoella vakavimmin altistuneiden ryhmästä noin 90 prosenttia oli kokenut saaneensa apua ammatillisesta tuesta. Tärkein tuki tulee tutkimusten mukaan aina läheisverkostolta. Myös yhteisön, esimerkiksi opettajien, apu on merkittävää ja ammatillinen tuki täydentää näitä ja tarjoaa tarvittaessa myös hoitoa.

Vielä ei ole ollut sellaista tilannetta, jossa Kauhajoen toimintamallia olisi sellaisenaan käytetty. Mutta Tuija Turusen mukaan kriiseistä opitaan aina ja niistä saatuja oppeja hyödynnetään universaalisti.

– Joka ikisestä kriisistä kerätään kokemukset ja niitä jaetaan sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Myös kansainvälinen tutkimusyhteistyö on yksi keino lisätä ymmärrystä traumaattisesta tilanteesta selviytymiseen vaikuttavista tekijöistä. Kauhajoen kokemuksia on hyödynnetty esimerkiksi Norjassa, Yhdysvalloissa ja Euroopassa ja heidän kokemuksiaan hyödynnetään Suomessa.

Selviytyjä

Julia ahdistuu vielä tapahtumaa muistellessaan, etenkin silloin jos asia tulee yllättäen vastaan. Niin kävi hiljattain.

– Menin ihan lukkoon ja paniikkiin, seuraava puoli tuntia sitten yritinkin saada henkeä ja itkua loppumaan. Se paniikintunne on kamala, kun tapahtuma tulee yllättäen esille jossain keskustelussa.

Julia ei kuitenkaan koe, että olisi ihan jumissa kymmenen vuoden takaisissa tapahtumissa.

– Onhan se tietenkin niin, että ilman tapahtunutta en luultavastikaan nyt asuisi täällä ja eläisi tätä elämää. Ja olen kiitollinen kaikesta, mitä minulla on. Mutta tunnen syyllisyyttä siitä, että minä olen vielä täällä jatkamassa omaa elämää, kun rakkailta se vietiin pois.

Tuija Turunen kertoo, että järkyttävien kokemusten jälkeen, kun aikaa on kulunut kriisin kokeneet ihmiset usein tunnistavat, mikä elämässä on tärkeää ja arvot kristallisoituvat. Silloin puhutaan psykologisesta ilmiöstä nimeltä posttraumaattinen kasvu.

– Monesti ihmiset silloin saattavat sanoa, että kun selvisin siitä, tiedän selviäväni mistä vaan. Se kääntyy niin kuin omaksi voimaksi, joka vahvistaa toipumiskykyä.