Roope Lipastin kolumni: Saavuttamaton aikuisuus

Aikuinen on sellainen, jonka elämänhallinta on luottoluokittajien parhaassa A+++ -luokassa. Aikuinen on vastuussa itsestään ja lapsistaan ja vanhemmistaan ja isänmaasta ja taloyhtiön parkkipaikoista sekä vanhempainyhdistyksen kassasta, kirjoittaa kirjailija Roope Lipasti.

kolumnit
Ikkkuna-kolumnisti kirjailija Roope Lipasti.
Kalle Mäkelä / Yle

Luin Sisko Savonlahden mainion uuden kirjan Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu. Siinä on kyse nuoren naisen itsensä etsimisestä, kun hän on eksynyt kalliolaiseen kaksioon.

Pidin kovasti kirjasta, mutta ymmärsin, että olin lukenut samasta ilmiöstä aika monta kertaa, eri lehdistä, kirjoistakin. Jostain syystä se on yleensä noin 30-vuotias nainen, joka etsii merkitystä elämälle ja kokee sen ahdistavana tai sellaisena josta ei oikein saa syystä tai toisesta kiinni ja sitten sitä, no, eksyy kalliolaiseen kaksioon.

Yksi syy lienee työmaailma joka on niin merkillinen nykyään. Ensin ei saada töitä ja kun saadaan, työ on silppua tai muuten vain merkityksetöntä. Kumppaniakaan ei tuosta vain löydy, koska miehet ovat idiootteja eivätkä naisetkaan häävejä. Ja kuitenkin yleensä kyse on korkeasti koulutetuista, sivistyneistä ja fiksuista naisista, joiden kyllä luulisi pärjäävän.

Tunnistan itsessäni ihan saman epävarmuusilmiön, vaikka olen vahvasti keski-ikäinen mies

Mutta ehkä kyseessä onkin näköharha, eikä tuollainen eksyneisyys ole pelkästään kolmekymppisten naisten etuoikeus. Kenties sen ikäiset vain sanoittavat kokemusta ahkerimmin. Ainakin minä tunnistan itsessäni ihan saman epävarmuusilmiön, vaikka olen vahvasti keski-ikäinen mies, ikävuosissa kohta jo puolessa välissä sataa. Toki elämän epävarmuus on tästä näkökulmasta hieman toisenlaista, mutta asian ydin on yhteinen. Minulla tuo problematiikka menee niin, että odotan edelleen jatkuvasti, milloin kasvan aikuiseksi.

Asiaa ei yhtään auta, että käsitin olevani nyt yhtä vanha kuin mitä Barack Obama oli kun tuli valituksi presidentiksi. Eli siis minun ikäiseni pystyy olemaan koko maailman esikuva, kun samaan aikaan itse en saa edes kravattia solmittua kuin kymmenennellä yrittämällä.

Jos katto vuotaa, aikuinen osaa korjata sen. Mikäli hän sitten putoaa sieltä katolta ja päästä vuotaa verta, aikuinen osaa tyrehdyttää vuodon, arvioida vahingot ja tarvittaessa mennä terveyskeskukseen.

Toki tiedän, millainen on aikuinen.

Aikuinen on sellainen, jonka elämänhallinta on luottoluokittajien parhaassa A+++ -luokassa. Hän osaa kulkea yhteiskunnassa, tuntee tienviitat, tietää säännöt. Aikuinen on vastuussa itsestään ja lapsistaan ja vanhemmistaan ja isänmaasta ja taloyhtiön parkkipaikoista sekä vanhempainyhdistyksen kassasta – vain muutaman mainitakseni.

Aikuinen osaa puhua erilaisissa tilaisuuksissa erilaisten ihmisten kanssa ja kaiken kukkuraksi vieläpä nauttii siitä! Hän osaa kokkareilla ottaa ihmiset huomioon ja sanoa aina jotain nokkelaa tai miellyttävää ja tämä kaikki tulee pakottomasti. – Kiva huivi sulla!

Aikuinen osaa ajaa Turusta Mikkeliin katsomatta kertaakaan karttaa.

Aikuinen tietää mihin soittaa jos pesukone menee rikki tai television kuva ei näy. Jos katto vuotaa, aikuinen osaa korjata sen. Mikäli hän sitten putoaa sieltä katolta ja päästä vuotaa verta, aikuinen osaa tyrehdyttää vuodon, arvioida vahingot ja tarvittaessa mennä terveyskeskukseen. Jos hän on mies, terveyskeskukseen ei tarvitse mennä koska kyllä se aukko muutamassa kuukaudessa menee itsestään umpeen.

Aikuisella on vakituinen työ ja pankkitilillä säästöjä, sillä hän ei ole mikään haihattelija.

Aikuinen pukeutuu aina tilanteen mukaan, mikä näin miehenä tarkoittaa pukua silloin kun on puvun aika ja sadetakkia jos sataa. Pipo laitetaan päähän, mikäli on kylmä.

Ja silti vuodesta toiseen löydän itseni alipukeutuneena juhlista ja läpimärkänä sateessa. Talvellakin on yleensä kylmä, koska pipo unohtui tennishallille, vaikka nimenomaan olen lapsillekin painottanut, että pitää AINA ottaa kaikki tavarat mukaan myös paluumatkalla.

Elämän mittaan onneksi huomaa oppineensa joitain noista asioista. Mutta koska vähintään yhtä paljon on oppimatta, ainoa pysyvä asia on lopulta epävarmuus. Että olenkohan minä sittenkään ihan oikeustoimikelpoinen? Nuo ukot ja akat tuolla palaverissa vaikuttivat paljon vakavasti otettavammilta, niillä oli siistit vaatteet eivätkä ne nauraneet liian lujaa edes silloin kun käyttivät järjettömiä sanoja, sellaisia kuin benchmarkata. Luultavasti ne myös syövät terveellisesti ja liikkuvat suositusten mukaan.

Sitäkin suurempi käännekohta elämässä on se hetki, kun eräänä aamuna ymmärtää, että tämän aikuisemmaksi ei tule. Että juuri nyt, tällä hetkellä, on vastuullisimmillaan ja vaikkei se ole paljon, niin se on kuitenkin enemmän kuin huomenna saati ensi vuonna, sillä kohta alkaa alamäki, jossa kaikki se vähäinenkin aikuisuus, jota on ehtinyt itseensä lapata, häipyy yhä kauemmas.

Että juuri nyt on se ihminen, johon lapset nojaavat kun tarvitsevat tietoa miten se katto korjataan tai kenelle soitetaan kun pesukone on rikki.

Tällaista ihmiselämä on, ei kovin ihmeellistä. Ei ollenkaan niin ihmeellistä kuin joskus nuorempana kuvitteli.

Se on samaan aikaan pelottavaa ja huojentavaa. Huojentavaa, koska käsittää, että tällaista ihmiselämä on, ei kovin ihmeellistä. Ei ollenkaan niin ihmeellistä kuin joskus nuorempana kuvitteli. Aikuisuus on ylimainostettua, ihmisten fiksuus perin harvinainen luonnonvara.

Pelottavaa se on samasta syystä. Jos me aikuiset olemme näin tyhmä ja tietämättömiä (en osaa ajaa Mikkeliin ilman karttaa), niin on hämmästyttävää, miten ihmiskunta on päässyt näinkin pitkälle – ja toisaalta ei ole ollenkaan ihme jos maailma suistuu raiteiltaan milloin tahansa.

Epävarmuuden ja eksyneisyyden hetkinä on kuitenkin lohdullista muistaa, että onneksi edes johtajamme ovat vastuullisia aikuisia. Tästä hyvänä esimerkkinä maailma on saavuttanut tilan, jossa Kiinan presidentti vaikuttaa kutakuinkin selväpäisimmiltä kaikista vaikutusvaltaisten maiden johtajista.

Eli ei ehkä kannata odottaa, että eksyneisyys kalliolaisissa kaksioissa tai muualla olisi tulevaisuudessa ainakaan vähenemään päin.

Roope Lipasti

Kirjoittaja on lietolainen kirjailija, joka eksyy vapaa-aikanaan kernaasti konkreettisiin ja selkeisiin remonttihommiin.