Missä muistot ovat? Kodin tyhjentäminen pakottaa miettimään, mitä merkitystä kaikella tavaralla on

Kokkolan keskustassa sijaitseva puutalo puretaan pian kerrostalorakentamisen alta. 400 neliötä pitää sisällään tuhansia tavaroita tarinoineen.

perheet
Helena Lehmus istuu nojatuolissa, katsoo vanhaa kakluunia ja selailee papereita.
Vanhalle kakluunille on syötetty paljon muistoja, muun muassa fammun päiväkirjat ovat roihunneet sen kautta taivaan tuuliin. Pian myös itse kakluuni puretaan ja viedään pois.Juha Kemppainen / Yle

Puisessa, oranssinruskeassa talossa lähes Kokkolan keskustassa on 250 neliötä kahdessa yhtä suuressa kerroksessa. Molemmissa keittiöt.

Pihalla nököttää 150 neliön ulkorakennus. Yhteensä 400 neliötä täynnä sadan vuoden aikana kertynyttä tavaraa. Ei vain yhden perheen, vaan useamman.

Kohta talossa ei ole enää mitään. Sitä ennen pitäisi keksiä, mitä kaikelle tavaralle tehdään.

Aleksander ja Ellen Kotkaman hääkuva kehyksissä yläkerran kakluunin edessä lattialla.
Aleksander Kotkama rakennutti talon, jossa hänen vaimonsa Ellen asui lasten kanssa miehen kuoltua vuonna 1928. Ellenillä on kuvassa yllään itse tekemänsä hääpuku.Juha Kemppainen / Yle

On normaaleja, arkisia käyttöesineitä, joka kodista tuttuja. Kippoja ja kuppeja.

Sarviksen muovia monissa väreissä. Arvokasta lasitavaraa, Arabian astiastoja. Huonekaluja tavallisista hyllyistä tassujalkaisiin häälahjakalustoihin.

Aleksander Kotkaman 20-luvulla teettämiä tuoleja. Gunborg Kotkaman 13-vuotiaana tekemä ritariaiheinen ryijy.

Mattoja on pelkästään käytössä puoli tusinaa huonetta kohti. Niitä lisättiin fammun vanhetessa, jotta tämä ei liukastuisi.

Kirjekuoria Helsingin olympialaisista 1952. Itse taotut sakset, itse tehty puusurvin. Vesa Lehmuksen pojalleen tekemä hyrrä ja puinen kaivinkone, joka toimi aivan kuten nykyiset metalliset seuraajansa: kauhoi ja nosti.

Pöytäkalustoja on useita. Tauluja kymmenittäin. Taiteesta muistoihin: lasten tekemiä töitä, fammun eli isoäidin ristipistityöt kolmen pojan syntymäajoista.

Maila, jonka Helena ja Lasse Lehmus ostivat jääkiekkokisoista Helsingistä, kun vanhin poika napautti juuri siellä ensimmäiset potkunsa vatsassa 70-luvun alussa.

Olkihattuja.

Kaikki Lassen laatikot, viime vuonna kuolleen aktiivisen toimittajan ja monitoimimiehen paikallislehteen kirjoittamat pakinat on leikattu talteen. Kansioita on muutama. Ne istuvat hyvin muiden kansiopinojen sekaan.

Saga Kotkaman kasvio on vuodelta 1937. Siistillä ja kauniilla käsialalla kirjoitetut sivut kertovat tarkasti kasvien löytöpaikoista ja kasvuoloista tuon ajan Kokkolassa. Kasvio päätyy ehkä lahjoituksena museolle.
Saga Kotkaman kasvio on vuodelta 1937. Siistillä ja kauniilla käsialalla kirjoitetut sivut kertovat tarkasti kasvien löytöpaikoista ja kasvuoloista tuon ajan Kokkolassa. Kasvio päätyy ehkä lahjoituksena museolle.Juha Kemppainen / Yle

Olohuoneessa seinällä kehyksessä Lasse Lehmuksen ylioppilasruusut. Ne eivät ole talon ainoat kuivatetut kasvit: hyllystä löytyy niin Lasse Lehmuksen kuin Saga Kotkamaan kasvio, jälkimmäinen vuodelta 1937. Käsiala on kuin elokuvasta: siistiä, tasaista, kirjainten lenkit ja koukerot oppikirjatasoa.

Eläviä kukkiakin voisi pitää, sillä maljakoita riittää. Urakassa äitiään auttavan pojan “karkean arvion” mukaan kuusi ja puoli milljoonaa.

Tavaran tunnearvo syntyy siihen liittyvistä muistoista ja tapahtumista. Toisaalta tarina antaa merkitystä laajemminkin. Jos tiedetään, kenelle jokin esine on kuulunut ja millainen tarina sen taustalla on, historiallinen arvo kasvaa harppauksen, sanoo museolehtori Lauri Skantsi Keski-Pohjanmaan maakuntamuseosta.

Keitä nämä ihmiset siis ovat tai olivat?

Talo näkyy puun takaa.
Juha Kemppainen / Yle

Talosta löytyy sen rakennuttaneen Aleksander Kotkaman kauppamiehen reissujen muistojakin. Komeron kätköissä ollut suuri, kehystetty kuva muistutti Tanskan kuninkaan vierailusta Helsingissä toukokuussa 1928.

Tuolta matkalta Kotkama toi vaimolleen kameekorun. Heinäkuussa mies kuoli. Vaimo jäi viiden lapsen kanssa yksin.

Ellen Kotkama asui talossa kanssa aina kuolemaansa saakka. Hän hoiti kuninkaallisen komeaksi kehuttua puutarhaa ja perhettä, mutta ehti silti tehdä muun muassa valtavan määrän käsitöitä.

Talossa on kapiokirstu täynnä liinavaatetta. Siinä on tosin tekstiileistä vain murto-osa, sillä pelkkiä pitsilakanoita on satakunta
Kapiokirstu on täynnä liinavaatetta. Siinä on talon tekstiileistä vain murto-osa, sillä pelkkiä pitsilakanoita on satakunta. Ellen Kotkama teki valtavan määrän myös tyynyliinoja, liinoja, pyyhkeitä, pyykkipusseja ja mattoja, jotka hän värjäsikin itse.Juha Kemppainen / Yle

Lapsista Gunborg Kotkama lähetettiin aikanaan kenttäsairaalaan Karhumäkeen Laatokan pohjoispuolelle kaksikielisyytensä vuoksi. Siellä hän tapasi raumalaisen Vesa Lehmuksen. Tämä oli näyttelijäsukua, mutta myös kuvataiteellisesti lahjakas. Hän myös kirjoitti ja piirsi rintamalla kuvitettua päiväkirjaa.

Kenttäsairaalassa syntyivät ensimmäiset piirustukset nuoresta parista. Ne ovat tallessa vieraskirjasta, jonka Kotkama pelasti Karhumäestä tulipalon alta. Ja pari tuolia.

Kuva nuoresta parista (Gunborg Kotkama ja Vesa Lehmus) vieraskirjassa. Vesa Lehmus piirsi kuvapäiväkirjakuvan rintamalla 25.4.1944. Tekstissä lukee “--- ja menemme huvilalle viikonloppua viettämään -”
Vesa Lehmus piirsi kuvapäiväkirjan kuvan rintamalla 25.4.1944. Kuvassa nuoripari Gunborg Kotkama ja Vesa Lehmus, tekstissä lukee: “--- ja menemme huvilalle viikonloppua viettämään -”Juha Kemppainen / Yle

Mutta ei mennä asioiden edelle.

Lehmus ja Kotkama menivät kihloihin vuonna 1944, naimisiin 1945 ja heidän poikansa syntyi vuonna 1946. Vesa-isä kuoli työpaikkansa, Rauman selluloosatehtaan kaasuräjähdyksessä seuraavana vuonna.

Vasta sen jälkeen Gunborg Lehmus pakkasi tavaransa – myös vieraskirjan ja sairaalan tuolit – otti Lasse-poikansa ja muutti Kokkolan-taloon, missä asuivat yhä hänen äitinsä Ellen Kotkamaa ja pari sisarusta.

Kun Ellen kuoli vuonna 1961, usean sukupolven yhteisasumiseen tuli tauko. Vuonna 1973 Lasse Lehmus meni naimisiin Helenansa kanssa. Pariskunta eli ja kasvatti kolmilapsisen perheensä saman katon alla Gunborgin eli "fammun" kanssa. Fammu asui yläkertaa, perhe alakertaa.

Gunborg Lehmus – nainen muun muassa Rukan keltaisen klassikkosadetakin takana – asui lapsuuskodissaan 99-vuotiaaksi. Vasta viimeisen elinvuotensa hän vietti palvelutalossa, missä teki loppuun saakka ristikkoja ja luki suomen- ja ruotsinkieliset sanomalehdet.

Ja kirjoitti päiväkirjaan kaiken tapahtuneen – kuten oli tehnyt koko ikänsä. Sen todistavat sadat vihkot yläkerrassa.

Vuosisadan alussa syntyneen Gunborg Lehmuksen elämänfilosofiasta kertoo moni muukin tavara. Kovakurisen naisen taloa ei noin vain karsittu.

Jo vähän aiemmin fammun siskon, Saga Kotkamaan, tavarat oli siirretty tämän kuoleman jälkeen Lehmusten taloon. 80 neliön asuntoon mahtui paljon, ja paljon täti oli säästänytkin: kaikenlaista kuiteista ja sosiaalialan koulutusmateriaaleista lähtien.

Ja tietysti: onhan kotiin kertynyt tavaraa myös Lehmusten viisihenkisen perheen elämän varrella. Gunborg Lehmus keräsi irtainta lähes 100 vuotta ja hänen miniänsä Helena Lehmus käy läpi niin niitä kuin oman 45-vuotisen talossa asumisaikansa jälkiä.

Jälkiä riittää.

Tavaralla voi olla taloudellista arvoa, historiallista arvoa tai tunnearvoa – tai niitä kaikkia. Museo ei mieti esineen taloudellista arvoa, eikä ota kantaa tunnearvoonkaan. Muistoja sisältävä esine on aina arvokkain omistajalleen.

Kaikkea ei voi säästää, ja pois heitettävän valitseminen on vaikeaa, myöntää museolehtori Lauri Skantsi K.H. Renlundin museosta, Keski-Pohjanmaan maakuntamuseosta.

Joidenkin mielestä suhteessa tavaraan on kyse sukupolvierosta. Skantsi näkee, että kyse on yksilöistä: siitä, mitä kukakin arvostaa.

Museoilla on omat kokoelmapolitiikkansa. Ne määrittävät, mitä ensi sijassa halutaan säästää. Voisiko sellaisen tuoda henkilötasolle? Vaikeaa se olisi, sanoo kokoelma-amanuenssi Nina Axelqvist Keski-Pohjanmaan maakuntamuseosta.

Heräteostoksiin taipuvaiselle sanotaan, ettei pidä ostaa mitään, minkä tarpeesta ei ole aivan varma. Vastaavasti Axelqvist neuvoo ottamaan aikalisän päätöksen kanssa, jos mieli on vähänkin epävarma siitä, pitäisikö jotain säästää vai hävittää.

Torikadun talon pian satavuotinen historia päättyy purkamiseen.
Torikadun talon pian satavuotinen historia päättyy purkamiseen.Juha Kemppainen / Yle

Rakennusyhtiö odottaa pääsevänsä tekemään alueelle vähintään yhden kerrostalon. Paperien allekirjoituspäivä on aivan kohta, ja silloin ratkeaa, milloin talon pitää olla tyhjä. Kaukana se päivä ei kuitenkaan ole.

Äiti aloitteli urakkaa pikkuhiljaa keväällä. Sitten nuorin poika pisti oman elämänsä paussille ja tuli apuun, muut pojat asuvat kauempana.

Urakan vauhti on kiihtynyt, mutta ei tarpeeksi.

– Nyt pitäisi saada isompi vaihde silmään, myöntää Helena Lehmus.

Puolitoista siirtolavallista on viety pois, mutta se ei näy missään. Tavaraa on lähtenyt hyötykäyttöasemalle, hyväntekeväisyyteen, roskiinkin. Kaakeliuuni puretaan ja myydään pois.

Eniten aikaa menee paperitavaran läpikäymiseen. Mutta onko kaikki kammattava? Entä paljonko säästetään? Tavara on tavaraa, sen katoaminen historian kiertokulkua, sanovat lapset.

Helena Lehmus keittiössä keltainen takki päällä, katselee kirjailtua tekstiryijyä.
Helena Lehmus tutkailee yläkerrassa fammun keittiössä kirjailtua ryijyä yllään Gunborg Lehmuksen suunnittelema Rukan klassikkosadetakki.Juha Kemppainen / Yle

Kukaan aikuisista pojista ei halua paljon. Elämänfilosofia on se, että muuttaessa tavaroiden pitää mahtua pakettiautoon. Jos jotain tarvitaan, se ostetaan.

Muuten tavara tuo vain huolta. On hyväksyttävä, ettei mikään ole pysyvää, sanoo nuorin aikuinen sukupolvi. Vaikka tunnearvoa olisi, tavara on tavaraa. Muistot ovat muualla.

Helena Lehmuksella hyväksyminen vie aikaa.

– Kun on 45 vuotta katsonut jotain, ei siitä noin vain voi heti luopua.

Sota-ajan lapsi on tottunut säästämään ja arvostamaan tavaraa.

– Niin kuin tämäkin pitsi, hän sanoo ja nappaa taas käteensä yhden ainutlaatuisen käsityön. – Kuka tällaisia enää tekee?

Vastaan pojat heittävät kysymyksen: mitä sillä kukaan enää nyt tekee. Ja jollei se olisi päätynyt Lehmusten taloon, kuka huomaisi kaivata sitä?

Syksy etenee ja muutto pienempään lähestyy vääjäämättä. On aika sytyttää keittiön kattolamppu.

Se on huono. Siitä ollaan yhtä mieltä. Lamppu saa mennä.

Ryijy, jossa lukee ruotsiksi: Joka päivä ääneen lausutut, pienet rakkauden sanat tekevät kodista taivaan ja elämästä miellyttävän.
Joka päivä ääneen lausutut, pienet rakkauden sanat tekevät kodista taivaan ja elämästä miellyttävän.Juha Kemppainen / Yle