Analyysi: Reaganin unessa kaikki olivat amerikkalaisia – Mikä on Trumpin visio?

Donald Trumpin YK:ssa rummuttama nationalismi on tätä päivää. Siihen uskovat myös muut suurvaltojen johtajat. Nationalistit eivät kuitenkaan pysty selittämään Euroopan unionin menestystarinaa.

Donald Trump
Trump piti isänmaallisuutta USA:n johtotähtenä YK:n yleiskokouksen puheessa
Trump piti isänmaallisuutta USA:n johtotähtenä YK:n yleiskokouksen puheessa

Kylmän sodan vuosina presidentti Ronald Reaganilla oli toistuva uni.

Siinä hän nousi helikopteriin Neuvostoliiton johtajan Mihail Gorbatšovin kanssa ja valtiomiehet lähtivät kiertämään Yhdysvaltoja.

Gorbatšov näki ilmasta loputtomia rivejä suuria omakotitaloja, hyvin hoidettuja pihoja, autoja ja ostoskeskuksia. Vauraus ällistytti neuvostojohtajan, joka käski pilottia laskeutumaan läheisen talon pihaan.

Kohta supervaltojen johtajat koputtivat tavallisen amerikkalaisen ovella. Oven avannut mies ei säikähtänyt arvovaltaisia vieraitaan. Päinvastoin: Yhdysvaltain presidentti oli hänen ystävänsä.

Reagan uskoi, että uni kertoi hänelle totuuden kylmästä sodasta.

Vastakkaiset ihmiset ja ideologiat? Höpö, höpö. Pohjimmiltaan kaikki ihmiset ovat amerikkalaisia. Kaikki haluavat vapautta ja hyvää elintasoa, Amerikkaa.

Reagan uskoi vakaasti,että jos Neuvostoliiton johtajat vain hetkeksi laskisivat ideologisen silmälasinsa ja näkisivät, mistä Yhdysvalloissa on oikeasti kyse, kylmä sota päättyisi välittömästi ilman yhtäkään laukausta.

Donald Trump ei kerro unistaan.

Sen sijaan hän tviittaa ja puhuu nationalismista.

– Amerikkaa hallitsevat amerikkalaiset. Me vastustamme globalismin ideologiaa. Ja syleilemme patriotismia, Trump jylisi tiistaina YK:n yleiskokouksessa.

Trumpin puheenparressa ei ole mitään uutta tai poikkeuksellista. Niin kauan kuin maailma on jaettu kansallisvaltioihin, valtiomiehet ympäri maapallon yrittävät taata omille kansalaisilleen paremman elämän kuin rajantakainen kilpakumppani.

Yhdysvalloilta kuitenkin odotetaan enemmän.

Diplomaatti Henry Kissinger on verrannut Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa heiluriin, joka killuu kansallisen edun ja laajemman yleisen edun välillä.

Kissingerin mukaan amerikkalaisilla äänestäjillä ei ole kanttia painaa heiluria kumpaankaan ääriasentoon.

Raivokas sotilaallisten ja taloudellisten etujen ajaminen tuottaa väistämättä uutiskuvia, jotka pistävät äänestäjän mahan sekaisin. Täysin pyyteetön ihmisoikeuksien puolustaminen – esimerkiksi sotilaallinen väliintulo kansanmurhaan – alkaa sekin arveluttaa tasan sillä hetkellä, kun ensimmäiset amerikkalaissotilaat kaatuvat.

Kun joukko ihmisiä kokoontuu jollekin torille maailmassa, ei voi automaattisesti vaatia, että Yhdysvallat aina tukee heitä, realistina tunnettu Kissinger ärähti viimeisimmässä kirjassaan.

Nyt Trump on työntänyt heiluria voimakkaasti oman edun suuntaan. Sotaa käyvän Saudi-Arabian avoin tukeminen ja veljeily Pohjois-Korean Kimin kanssa voivat ajaa kansallista etua, mutta se koettelee amerikkalaisten moraalia.

Onko Trumpin rummuttama nationalismi sitten uskottava visio tulevaisuudelle?

EU:n menestys kertoo toisenlaisesta visiosta.

Lyhyt muistutus: Ensimmäistä kertaa historiassa kansallisvaltiot ovat vapaaehtoisesti luovuttaneet suuren määrän päätösvaltaa ylikansalliselle toimijalle. Rajoja ylittäviä vaaleja ei järjestetä edes Kanadassa ja Yhdysvalloissa, niitä pidetään vain Euroopassa.

Yksi selitys EU:n synnylle on, että itsenäisyyden osittaisesta luovuttamisesta on saatu enemmän hyötyä kuin haittaa. Vaikka verotus ja ulkopolitiikka ovat edelleen jäsenvaltioiden heiniä, integraatio etenee.

Jos EU tulee jonain päivänä hoitamaan kansallisvaltioiden ydintehtäviä, nationalismi on kiistatta saanut globaalin vaihtoehdon.

Tällaista mallia, jossa ristiriidat ratkaistaan äänestämällä, on totuttu pitämään ihanteena, ei kauhukuvana.

Presidentti Woodrow Wilsonin (1856–1924) kunnianhimoinen visio uudenlaisesta maailmanjärjestyksestä on puhutellut amerikkalaisia äänestäjiä ja päättäjiä yli sata vuotta.

Nyt Valkoinen talo on hiljaa.

Jos jonain päivänä natiseva, jatkuvasti kriisistä toiseen kompuroiva demokraattinen maailmanhallinto todella syntyy, historioitsijat eivät jäljitä sen alkua Washingtoniin.

He tutkivat Brysseliä.